Kasvaako henkinen voimakkuus vastoinkäymisten myötä?

Musta on tullut kyyninen, epäluuloinen ja ilkeä. En halua muistella tai puhua ikävistä asioista, ne on suljettu pieneen mustaan lokeroon pääkopan sisään. Pelkään, että hajoan jos eteen tulee taas joku suuri vastoinkäyminen.

[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 03:19"]

Ei kasva. Tulee vain kyyniseksi, katkeraksi, ilkeäksi, juopoksi ja miesasiamieheksi.

[/quote]

Miesasiamiehestä en tiedä, mutta muuten olen samaa mieltä, ei kärsimykset kasvata ja jalosta, osalle käy niin hyvin, mutta meitä kärsimyksestä toiseen eläviä on paljon ja voin sanoa, ettei jalosta ihmistä yhtään.

Joku tullä ylempänä nosti itsensä jalustalle ja kehui, kuinka nauraa materialisteille yms, hän ei ainakaan ole oppinut yhtään mitään kuin nauramaan muille.

Varmaan se tavallaan vahvistaa. Minusta on tullut pessimistisempi, varovaisempi ja surullisempi, en ole enää huoleton optimisti. Toisaalta en vähästä enää hätkähdä. Mutta toisaalta, en ole ollenkaan varma, kestäisinkö enää toista suurta menetystä, koska tuntuu, että kaikki voimavarat menivät ensimmäisestä selviämiseen.

Ei kasva, pikemmin saa varuilleen, siis epävarmaksi tulevasta.

Jossakin se raja menee, että ei vahvista vaan vain hajottaa. Joillekin ihan hyville ihmisille oikeasti annetaan liikaa kannettavaksi.

Minut kärsimykset ovat saaneet varuillaan olevaksi, nukun huonosti, en luota enää "hyvään onneen", olen ärtynyt, väsyn nopeasti ja huudan siksi helposti lapselle, en luota enää ihmisiin. En enää hymyile kuten ennen enkä jaksa ajatella aina asioiden hyviä puolia. Toisaalta koska en enää luota kenenkään minau on vaikeampi manipuloida uhkaamalla, mielistelemällä taikka mukamas rationaalisin perustein.

[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 19:26"]

Ei kasva, pikemmin saa varuilleen, siis epävarmaksi tulevasta.

[/quote]

Allekirjoitan tämän täysin.

Tietyn pisteen jälkeen vastoinkäymiset eivät vahvista ja kypsytä vaan murtavat ja hajottavat. 

mulle kovat kokemukset on tuoneet suhteellisuudentajua, mutta ne ovat myös tehneet epäluuloiseksi, varautuneeksi ja ilottomammaksi.

mun jutut on nykyisin aika "syvällisiä" monen mielestä, olen muuttunut pohdiskevaksi.

joskus kaipaan huoletonta optimistista itseäni. ilkeäksi tai katkeraksi en ole tullut, ennemmin myötätuntoisemmaksi.

vahvuutta on voinut tulla siinä mielessä, että nyt tietää selviävänsä monesta asiasta, mutta samalla tietää, miten paskaa se voi olla.

"jos ei se tapa niin se todellakin hajottaa"

siinäpä se, totuus

no en tiiä vahvistaako. Itse tunnen itseni ainakin todella heikoksi vastoinkäymisten suhteen. Mua on petetty ja paras ystäväni on kuollut. Sinäänsä olen tyytyväinen että olen selvinnyt, etenkin tuosta suuresta menetyksestä. Mutta en koe itseäni vahvemmaksi kuin ennen nuita, ehkä jopa haavoittuvammaksi.

Myötätuntoa minulle on kasvanut, ei tulisi mieleenkään nauraa muille, jotka ovat niitä materialsistisia ja joku ongelma kalvaa, tajuan kyllä, että se tosiaan on heille hankalaa... Nauttisin ehkä jopa siitä, jos murheeni olisivat sillä tasolla.

Mutta ei kärsimykset jalosta, vahvista tms positiivista, surullista, siihen joskus kuitenkin tukeuduin, että näin kävisi, tulisin paremmaksi ihmiseksi yms yms, ja pöh, sama minä olen, en tosin niin iloinen tai positiivinen kuin ennen liikoja murheita.

Ongelmia on edelleen odotettavissa, en usko, että katkean niiden alle, mutta kyllähän elämältä iso ilo on pudonnut ja sitä toisinaan suren isosti.

Kunpa ihan kaikkea ei olisi tapahtunut, ja kunpa voisin joskus aidostí olla iloinen, onnellisuudesta puhumattakaan, pyrin siihen silti... joo, tämä urpo ei opi 

Ap, buddhalaisuudessa ei ajatella, että kärsimys jalostaa. Päin vastoin, siinä pyritään vapautumaan kärsimyksestä.

Kyllä ymmärrys itseään ja muita ihmisiä kohtaan kasvaa menetysten ja koettelemusten myötä. Ei ole enää niin herkästi arvostelemassa ihmisiä. Sitä tajuaa että ihmisillä on monenlaisia lähtökohtia, ja että itselläkin voisi olla asiat paljon paljon huonommin, ellei olisi vähän tuuria ollut pelissä mukana. Ehkä sitä on tietyllä tapaa tullut vähän melankolisemmaks.. En oikein osaa edes selittää. Pelkoja mulla on myös jonkin verran, en tiedä miten normaalia on..

Minusta ei. Itselläni oli kurja lapsuus. Terve ja hyvä lapsuus antaa uskoa itseen, itseluottamusta ja perusluottamuksen ihmisiin muutenkin. Kun pohja on epävarma, kaikki häälyy sen päällä. Stressaannun helposti, minulla on lyhyt pinna, masennun kaikesta, enkä luota itseeni yhtään. En ole vahva. Esitän kyllä sellaista.

Paskat mitään kasva. Kyynisyys sen sijaan kyllä. Näin siis minulla, olen varsinainen ilopilleri, hah haa.

Kyllä. Äitini oli kouluttamaton leski , olin siis yksi  neljästä yksinhuoltajasiivojan lapsista. Mitään tukia ei missään nimessä Pohjanmaalla voinut edes ajatella mutta me lapset kuljimme MicMacin ja Leviksen farkuissa, äiti otti sitten vaan kolmannen työn.

Kirjoitin ällän paperit ja pääsin stipendillä ulkomaille opiskelemaan, nyt tienaan viisinumeroisen summan kuussa enkä tajua millä ihmeellä opetan saman omille lapsilleni mitä itse opin - mikään ei tule ilmaiseksi.

Ei kasvata, paitsi ehkä tiettyyn rajaan saakka.

Pienet elämänpettymykset ja jopa surut (esim.ensirakkaudessa) eivät hajota normaalia ihmistä, vaan oppii miltä tuntuu kärsimys ja ymmärrys kärsivää ihmistä kasvaa. Se, että ei saa kaikkea haluamaansa, ja tulee pettymyksiä, huolia ja murheita estää yleensä mm. elämästä minä minä elämää, jossa kaikki pyörii vain itsen ympärillä, vaan näkee myös muut ihmiset. Yltäkylläisyys tekee itsekkääksi ja mukavuudenhaluiseksi. Ihminen tottuu kaikkeen hyvään, eikä suostuisi epämukavuusaluelleen. Siksi hemmotellut, helppoa  ja yltäkylläistä elämää eläneet ihmiset ovat yleensä aika sietämättömiä.

Mutta jos taas elämässä on liikaa kärsimystä, pelkoa, murhetta, surua, saa se aikaan epäluottamusta elämää ja ihmisiä kohtaan, pelkoa, stressiä, yksinäisyyden ja hylkäämisen pelkoa. Ihminen masentuu, ahdistuu, tulee epävarmaksi. Suuren menetyksen edessä ihminen yleensä kriisiytyy. Tulee mieltäjärisyttävä kokemus siitä, että elämä ei kannakaan. Rakkaita kuolee, isä hylkää, terveys menee, lapsi kuolee huumeisiin. Luottamus siihen, että asiat hoituvat ja kyllä asiat järjestyvät tavalla tai toisella, menee. Kärsimys myös taannuttaa ihmisen toisinaan perusviettien varaan toimimiseen. Esim. alkoholistiperheen lapsi pyrkii ensisijaisesti välttämään nälkää ja isän pahoinpitelyä. Pahassa elämäntilanteessa ei ole resursseja eikä aikaa psyykkiseen vuorovaikutukseen itsensä kanssa ja pyrkiä käymään koettuja asioita läpi. Eletään vain eloonjäämisviettien varassa, kuplassa joka on oma maailmansa.

Oman kokemuksen perustella en usko väittämään. Väitän, että se on synnynnäistä, temperamenttikysymys, välittäjäaineiden aineenvaihduntaa ja pitoisuuksia. Oikein paha kokemus sekoittaa hormonitoiminnan, välittäjäaineiden pitoisuudet ja se henkinen voimakkuus joutuu hetkeksi jäähylle kunnes palautuu.

Toki psyykkisellä tasolla voidaan ajatella, että ihminen suhteuttaa kaiken kokemansa aina sen vakavimman kokemansa perusteella jolloin jos pahinta mitä sinulle on tapahtunut on lautasen putoaminen keittiössä, olet surun murtama kun lapsesi saa haavan ja siihen muutaman tikin tai ajat autosi ruttuun liukkailla keleillä. Jos taas olet todistanut kansanmurhaa vaikkapa patologina vuoden viidakossa, et juuri reagoi pariin tikkiin lapsen polvessa tai rutussa olevaan autoon. Ne ovat sinulle arkisia asioita, eivät hetkauta sinua mihinkään suuntaan sillä psyykkeesi on säädetty kokemasi valossa reagoimaan vasta rajumpiin asioihin. Voit olla empaattinen, mutta ahdistusta tai kauhua, epätietoisuutta tuskin kokisit jos olisit nähnyt valtavasti myös todella pahoja asioita ja tekoja.

m37