En halua enää nähdä tuttuja enkä käydä missään

Olet aivan normaali, itsekin olen tismalleen samanlainen. Voisi olla vaikka minun kirjoittamani tuo juttu. Minulla ei ole diagnosoitu mitään.

Tämä ei vain ole minulle normaalia.... Olisikin pitänyt aloitukseen ehkä kirjoittaa että pitääkö odottaa että oloni normalisoituu, koska en ole ennen ollut tällainen, vaan päinvastoin nauttinut siitä että näkee ihmisiä. 

Mulla myös mennyt siihen, että en haluaisi tavata ketään, en mennä minnekään. Olla vaan oman perheen seurassa kotona tai ulkona. Ihan tuollaisia ahidstuskohtauksia kuin sinulla ei ole vielä esiintynyt. Mutta aggressiota ja epätoivoisuutta, kun pitää johonkin lähteä.

Käyn osa-aikatyössä. En enää nauti siitä, kun pitää kohdata ihmisiä. Se tuntuu nyt jotenkin todella vaikealta. Osaan kyllä olla iloinen ja seurallinen, mutta sisäisesti kismittää koko ajan. Feikkaan.

Minulle tämä on tosi outoa. Olen normaalisti aiemmin ollut todella ulospäinsuuntautunut ja menevä. Nyt tuntuu, että mikään seuratoiminta tai ryhmäliikunta tai joukkotapahtuma ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos joku tuttu huikkaa mulle kaupungilla (tätä tapahtuu usein) tekisi mieli juosta karkuun. Kaverit ehdottelee tapaamisia, ei huvittaisi yhtään mennä. Kun vaan saan sähköpostin tai tekstiviestinkin, että nyt olisi meidän yhdistyksessä se ja se tapahtuma ja tilaisuus, niin alkaa vaan kiukuttaa!

Mikä avuksi?

Nro 2 jatkaa.

Mutta kun tässä on se juttu, että minäkin ennen olin aivan erilainen. Vielä muutama vuosi sitten olin todella seurallinen, minulla oli paljon ystäviä ja tuttuja. Yhdessä vaiheessa vain kyllästyin ihmisiin täysin, nykyään tunnen lähes ahdistusta kun joudun asioimaan eri ihmisten kanssa. En jaksa mitään hyvänpäiväntuttuja ja kavereiden miesssekoiluja enää, viihdyn aivan loistavasti itsekseni. Perheeni riittää minulle.

En tiedä miten itse koet tilanteesi, mutta neuvoisin olemaan rauhallinen. Joko tilanne "normalisoituu" itsestään, tai sitten oivallat jotain uutta, kuten sitä, että yksinolo ei olekaan niin kamalaa ja sosiaalinen kanssakäyminen on oikeastaan täysin yliarvostettua.

Sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäririö, ahdistuneisuushäiriö.. ekana noi tulee mieleen. Tai vaan perus stressi. Ehkä kannattaa mennä käymään lääkärissä jos alkaa kovasti vaivaamaan ja kenties keskustelemaan johonkin? Itsehoito-ohjeena suosittelen liikuntaa, ulkoilua, lepoa. Tee jotain mistä todella nautit. Ihmiset myöskin muuttuvat elämän aikana.. kenties sulla on nyt vaan jokin vaihe menossa itsesi kanssa? 

- itsekin samoja kokenut

Minulla tuo alkoi vaihdevuosien kynnyksellä ja tuo on jo niin tuttua, että tulen ärtyisäksi, jos joku kutsuu. Mutta harvoin enää tulee kutsuja. Taisivat ymmärtää yskän.

Nautin elämästäni nyt täysillä. En tuntenut oloani luontevaksi ja hyväksi missään naisten saunailloissa sun muissa menoissa. Piti ihan väkisin puhua ja nauraa, ettei olisi ihan hiljaa vaan ollut joukon jatkona. Ei yhtään tullut kiva olo näistä "tuulettumaan menemisistä". Toivoin vain, että pääsisin kotiin omaan rauhaan.

Olen ajatellut sen niin, että kun puuttuu tosi läheisiä ja hyviä ystäviä, on parempi olla yksin kuin yrittää olla jossain tuttavaporukassa, jossa kukaan ei oikeasti rakasta minua. Kuulostaa ylitunteelliselta, mutta se on just noin.

Jos ne on paniikkihäiriöoireita, voivat johtua ihan siitä että serotoniinitasot heittää. Myös kilpirauhanen voi aiheuttaa tuollaista ja ehkä joku muukin hormoni. Onko sinun elämssäsi joku murhe tai muutos tai stressaava aika? Kauanko tuota on jatkunut? 

Minulla on elämässäni ollut tuollaisia jaksoja, ne ovat menneet ohi. En ole viitsinyt itseäni liikaa pakottaa, koska oireet pahenevat kun kokee niitä paniikkikohtauksia. Mutta niihin paikkoihin, joista olen uskonut selviytyväni, olen itseäni patistanut ettei elinpiiri ole kavennut ihan liikaa.

Meitä on muitakin. Tuntuu kyllä aina, että on yksin. En haluaisi kohdata ihmisiä, töihin menossa huonoin asia on ihmiset. En jaksaisi minkäänlaista kanssakäymistä. Olen jatkuvasti aivan omissa maailmoissani ja tuntuu, että en osaa edes kommunikoida enää normaalisti! Itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut aina, nyt vaan tuntuu että se on pahentunut. Tai vaikka en edes jännittäisi ihmisiä en silti jaksa olla kanssakäymisessä kenenkään kanssa, vain lähimpien tuttujen.

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 16:22"]

Lauantaina oli kuitenkin vähän pakko, yhdistyksen saunailta. Menimme koko perhe, ja olin niin hermona että yöllä oli pahoinvointia ja oksentelin.

Sunnuntaina olisi ollut kaverin lapsen 2v-synttärit, valehtelin että huomasin vasta kun oltiin tekemässä lähtöä että nuorimmalle oli noussut kuume perjantain rokotuksesta. 

Yksin en halua missään käydä, olen nyt viikon sisällä käynyt kaksi kertaa yksin kauppakeskuksessa, ja on iskenyt paniikki kun en ole meinannut löytää autoa mistään kun en ole muistanut kunnolla mihin sen jätin. Onneksi on löytynyt kuitenkin. 

En enää tiedä miten kuuluu keskustella, en osaa olla, olen vain ajatuksissani enkä kiinnitä huomiota kunolla mihinkään ja pelkään vain että mokaan ja teen jotain typerää. 

Viikottaisista kauppareissuista selviydyn jotenk kuten, mutta en pysty käymään edes lihakaupassa nyt, koska on pakko puhua myyjälle ja kertoa mitä haluaa ja minkä verran. 

Toivon vain että tämä menisi ohi, en vain tiedä että pitäisikö minun vain vältellä seuraa kunnes olen normaalimpi, vai pitäisikö minun vain pakottaa itseäni olemaan seurallinen?

[/quote]

Vaikuttaa ahdistukselta.

Eihän tuo mitään normaalia käytöstä ole, vaikka kakkonen niin väitti. Muiden kommentteja en ehtinyt vielä lukea.

Tuollaiseksi minä muutuin, kun masennuin ja sain ahdistuskohtauksia. Tilanne on helpottunut jo melkoisesti aloitettuani masennuslääkkeet ja terapian. 

Minullakin tuo vetäytymisen halu kieli ahdistuneisuudesta, post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Kävin psyk-vastaanotolla vaikeiden asioiden purkamiseksi ja nämä oireet olivat hankalia. Ohjeena oli nimenomaan pyrkiä liikkeelle, kotiin ei saa jäädä. On otettava pieniä askelia aluksi.

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 16:40"]

Sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäririö, ahdistuneisuushäiriö.. ekana noi tulee mieleen. Tai vaan perus stressi. Ehkä kannattaa mennä käymään lääkärissä jos alkaa kovasti vaivaamaan ja kenties keskustelemaan johonkin? Itsehoito-ohjeena suosittelen liikuntaa, ulkoilua, lepoa. Tee jotain mistä todella nautit. Ihmiset myöskin muuttuvat elämän aikana.. kenties sulla on nyt vaan jokin vaihe menossa itsesi kanssa? 

- itsekin samoja kokenut

[/quote]

Ehkä tosiaan voi olla stressi. Olen muutamina viime vuosina tullut ja mennyt, ollut ihan yliseurallinen. Nyt on viimeisen vuoden kuluessa tullut stoppi. En jaksa enää. Ei huvita, ei kiinnosta. On pari ystävää, joiden kanssa oikeasti synkkaa, riittää kun heitä tapaa muutaman kerran vuodessa. Juuri nämä hyvänpäiväntutut ja pintapuolisemmat kaverisuhteet ei enää jaksa innostaa.

Ehkä täytyisi vaan hyväksyä, että aika aikaa kutakin. Jos nyt vaan mieleni ja kehoni vaatii sellaista rauhoittumista. Ehkä sitten joskus taas kiinnostaa tulla ja mennä.

Ärsyttävimpiä on nuo tutut, jotka parin viikon välein vinkuu kahville ja sinne ja tänne. Eivät millään ymmärrä, että meillä on nyt kotonakin tekemistä, ei nyt niin kamalasti jaksa ne heidän shoppailukierrokset kiinnostaa.

12 = 4

Olen kärsinyt masennuksesta ennen(kin?), mutta tämä on silti ihan uutta minulle. Ikinä en ole pelännyt ihmisiä näin. Uudet tilanteet on jännittänyt aina, mutta tuttujen seura on ollut todella tärkeää oli vointi mikä tahansa.

Jos tekisin niin että avautuisin kahdelle lähimmäiselle ystäville tästä ongelmasta, ja pyydän että saan "harjoitella" sosiaalista kanssakäymistä heidän kanssaan..... Nojoo, eiköhän tämä tästä, varsinkin jos tämä nyt johtuisi stressistä niin helpottaa viimeistään kun lapset muuttavat pois kotoa, heh heh.

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 20:51"]

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 16:40"]

Sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäririö, ahdistuneisuushäiriö.. ekana noi tulee mieleen. Tai vaan perus stressi. Ehkä kannattaa mennä käymään lääkärissä jos alkaa kovasti vaivaamaan ja kenties keskustelemaan johonkin? Itsehoito-ohjeena suosittelen liikuntaa, ulkoilua, lepoa. Tee jotain mistä todella nautit. Ihmiset myöskin muuttuvat elämän aikana.. kenties sulla on nyt vaan jokin vaihe menossa itsesi kanssa? 

- itsekin samoja kokenut

[/quote]

Ehkä tosiaan voi olla stressi. Olen muutamina viime vuosina tullut ja mennyt, ollut ihan yliseurallinen. Nyt on viimeisen vuoden kuluessa tullut stoppi. En jaksa enää. Ei huvita, ei kiinnosta. On pari ystävää, joiden kanssa oikeasti synkkaa, riittää kun heitä tapaa muutaman kerran vuodessa. Juuri nämä hyvänpäiväntutut ja pintapuolisemmat kaverisuhteet ei enää jaksa innostaa.

Ehkä täytyisi vaan hyväksyä, että aika aikaa kutakin. Jos nyt vaan mieleni ja kehoni vaatii sellaista rauhoittumista. Ehkä sitten joskus taas kiinnostaa tulla ja mennä.

Ärsyttävimpiä on nuo tutut, jotka parin viikon välein vinkuu kahville ja sinne ja tänne. Eivät millään ymmärrä, että meillä on nyt kotonakin tekemistä, ei nyt niin kamalasti jaksa ne heidän shoppailukierrokset kiinnostaa.

[/quote]

Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tuon. Mulla tuli totaalinen stoppi kaikelle suorittamiselle ja jouduinkin käymään aikamoisessa ryteikössä päästäkseni sieltä taas jaloilleni. Useita vuosia kesti. Onko sinulle elämässäsi sattunut jotain todella traumaattista tai muuten vain paljon kaikkea ikävää, minkä olet pyyhkinyt mielestä pois? Yleensä keho viimeistään viestii siitä, kun on aika hiljentää tahtia. Nyt vaan kuuntelet itsees ja kroppaasi ja teet minkä jaksat, kotiin ei tosiaan kannata jumittua, mutta menet vain sellaisiin paikkoihin jotka ei kuormita sua (ainakaan kovin hirveesti) Itselläni kyllä oli pitkään vaihe, kun en jaksanut käydä yhtään missään. Ja niistäkin selvittiin. Nyt on taas aika, kun jaksan liikkua, tutustua uusiin ihmisiin ja touhuta kaikenlaista. Erona vaan se, että tunnen itteni miljoona kertaa paremmin ja teen vaan sitä mistä oikeasti pidän ja vietän aikaani vain sellaisten ihmisten seurassa jotka ei kuluta mua loppuun. Todennäkösesti sulla on nyt käsillä aika, kun pääset kunnolla tutstumaan itseesi. Tie henkiseen kasvuun on usein myös pitkä ja kuoppainen,mut matka on sen arvoinen. :)

- se saman kokenut

Minulla on vähän sama. Olen introvertti ja lisäksi minulla ei ikinä ole ollut oikein kavereita, joitain lyhyitä kaverisuhteita vain. Miehen kavereita pääasiassa tuli nähtyä, mutta paikkakunnan vaihdoksen myötä ollaan miehen kanssa kahdestaan, kummallakaan ei ole uusia kavereita täällä eikä kumpaakaan kiinnosta niitä hankkia. Olin yhden talven työttömänä ja ihmiskontaktit oli lähes olemattomia, saatoin olla viikonkin kotona näkemättä yhtään ketään, mies hoiti kauppareissutkin. Siitä seurasi sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta se on lähes kadonnut, kun aloitin taas työt. Mutta edelleenkään ei huvita nähdä ketään. En koe olevani masentunut, sillä nautin elämästäni suuresti. En vaan enää ole kiinnostunut muiden ihmisten draamasta ja turhanpäiväisistä jutuista, tylsistyn ihmisten seurassa heti. Lisäksi koen saavani muutenkin ihmiskontakteista enemmän negatiivista, mm. sanatonta tai sanallista arvostelua erilaisuudestani. Olen alkanut ajatella, että olen erakkoluonteinen, jotkut vaan on sellaisia.

Ei tuossa ole mitään ongelmaa. Monista tulee vanhemmiten enemmän introvertteja. Luin siitä muistaakseni tänä tai viime vuonna yhden artikkelinkin. Ite mietin, kuinka paljon ilmiön taustalla on puhdas biologia. Lisääntymis- ja ryhmäytymisvietti on korkeimmillaan nuoren aikuisuuden vaiheilla, sit se tasaantuu. Ei yksinkertaisesti pysty enää innostumaan kaiken maailman kissanristiäisistä. Enemmän kiinnostaa itsensä kehittäminen ja omista taidoista nauttiminen.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuossa ole mitään ongelmaa. Monista tulee vanhemmiten enemmän introvertteja. Luin siitä muistaakseni tänä tai viime vuonna yhden artikkelinkin. Ite mietin, kuinka paljon ilmiön taustalla on puhdas biologia. Lisääntymis- ja ryhmäytymisvietti on korkeimmillaan nuoren aikuisuuden vaiheilla, sit se tasaantuu. Ei yksinkertaisesti pysty enää innostumaan kaiken maailman kissanristiäisistä. Enemmän kiinnostaa itsensä kehittäminen ja omista taidoista nauttiminen.

Tämä oli helpottavaa lukea. Olin jo huolissani, että onko joku alkava muistisairaus vai mikä kun en välitä nähdä ketään.

Olen 39v, vaativa työ, 3 lasta ja miehellä vielä vaativampi työ. Lisäksi teen MBA:tä ohessa.

Korona kun pätkähti päälle, niin olin kuin taivaassa kun ei tarvitse nähdä ketään. Olin kolmessa eri luottamustoimessa, vedin vapaaehtoisena lasten harrastusta ja koko ajan oli koulussa/päikyssä jotain puuhapäivää.

Rakastan Koronan tuomaa rauhaa. Enkä aio palata siihen hullunmyllyyn enää ikinä.

En ole kohta vuoteen tavannut yhtäkään ystävää eikä meillä ole vieraat rampanneet kestittävänä. Minua on aina pidetty äärimmäisen sosiaalisena, nyt huomaan että olen äärimmäisen introvertti.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän sama. Olen introvertti ja lisäksi minulla ei ikinä ole ollut oikein kavereita, joitain lyhyitä kaverisuhteita vain. Miehen kavereita pääasiassa tuli nähtyä, mutta paikkakunnan vaihdoksen myötä ollaan miehen kanssa kahdestaan, kummallakaan ei ole uusia kavereita täällä eikä kumpaakaan kiinnosta niitä hankkia. Olin yhden talven työttömänä ja ihmiskontaktit oli lähes olemattomia, saatoin olla viikonkin kotona näkemättä yhtään ketään, mies hoiti kauppareissutkin. Siitä seurasi sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta se on lähes kadonnut, kun aloitin taas työt. Mutta edelleenkään ei huvita nähdä ketään. En koe olevani masentunut, sillä nautin elämästäni suuresti. En vaan enää ole kiinnostunut muiden ihmisten draamasta ja turhanpäiväisistä jutuista, tylsistyn ihmisten seurassa heti. Lisäksi koen saavani muutenkin ihmiskontakteista enemmän negatiivista, mm. sanatonta tai sanallista arvostelua erilaisuudestani. Olen alkanut ajatella, että olen erakkoluonteinen, jotkut vaan on sellaisia.

Viikon kotona näkemättä ketään?

Itse onnistun helposti useamman kuukauden. Jännä ettei sitä kaipaa ketään. Olen harkinnut luopuvani jopa puhelimesta.

Ei kannusta lähtemään sitten kun on ahdistuneena, käyttäytyy jäykästi, on ollut neljän seinän sisässä ja sen näköinenkin. Ja saa ruman katseen. Kerran myyjä oikein erikseen meni punnitsemaan hedelmät, koska epäili että olin yrittänyt huijata. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kannusta lähtemään sitten kun on ahdistuneena, käyttäytyy jäykästi, on ollut neljän seinän sisässä ja sen näköinenkin. Ja saa ruman katseen. Kerran myyjä oikein erikseen meni punnitsemaan hedelmät, koska epäili että olin yrittänyt huijata. 

Mutta jätän asian karman hoitoon. On nimittäin aika rumaa alkaa tuomita ihmisiä ulkonäön perusteella.