Lue keskustelun säännöt.
Kumppanin tuki surutyössä (tai sen puute)
23.08.2020 |
Olen menettänyt ensimmäistä kertaa vanhempani. Järjestän hautajaisia rauhallisesti ja itkeskelen kun siihen on aikaa, ja kaipaisin tunteideni kuuntelijaa.
En kaipaa terapeuttia, mutta haluaisin miehestäni ihmisen, jolle kertoa tunteistani kohtuudella. Mies ei anna siihen mahdollisuutta.
Hän papattaa siitä, miten hirveää oli kun hänen isoäitinsä taannoin kuoli tai siitä, miten hänen kaverinsa kuoli samankaltaisissa (oikeammin: kuitenkin vielä pahemmissa) olosuhteissa.
Minun mielestäni häneltä puuttuu joko tilannetaju tai empatia. Oli kumpi oli, kärsin kotona. En tavallaan saa suunvuoroa enkä lupaa itkeä, koska minun tuskani ei ole ollenkaan ensisijaisessa asemassa, vaikka lähiomaisen kuolemasta on vain noin viikko.
Ajattelemattomuutta, tyhmyyttä vaiko viatonta tietämättömyyttä siitä, kuinka kohdata sureva ihminen, en tiedä. Olen joka tapauksessa sanonut asiasta kauniisti, mutta se ei tuonut muutosta.
Kukaan muu kohdannut vastaavanlaista tapaa tai yritystä antaa ”tukea” surutyössä läheiselle ihmiselle? Mitä tehdä, jos ystävällinen huomauttaminen ei auta?
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos se on hänen kömpelö tapansa ilmaista empatiaa ja sitä, että on kokenut samaa?
Näin se voi olla. Silti halusin tuoda ilmi, että minua auttaisi tällä hetkellä hiljainen läsnäolo, ei muiden kokemukset, koska suru varmaankin koskettaa aina eri tavalla. Hän ei välittänyt.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopulta vaikeissa tilanteissa ihminen on yksin. Eli kukaan muu ei voi olla siinä samassa lopullisuudessa ja tunnetilassa.
Näin se on ja siksi sureva kääntyy itseensä.
Kohtuutonta tästä syyttää kumppania.
Miehet eivät monesti kestä kumppaninsa sairauksia ja suruja vaan tulevat kärttyisiksi ja etääntyvät.
Vierailija kirjoitti:
Lopulta vaikeissa tilanteissa ihminen on yksin. Eli kukaan muu ei voi olla siinä samassa lopullisuudessa ja tunnetilassa.
Näin se on ja siksi sureva kääntyy itseensä.
Kohtuutonta tästä syyttää kumppania.
Minä ainakaan en tiennyt etukäteen enkä oikein vieläkään tahdo uskoa sitä, etteikö kumppanuudessa olisi kyse kaiken sen ilon ja riemun jakamisen lisäksi surun tasapuolisesta jakamisesta kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa.
Ap
Mulla kuoli aikoinaan odottamatta paras ystävä, pienten lasten äiti, ihan yllättäen. Olin todella järkyttynyt ja mieheni ei tukenut minua mitenkään. Kun kuuli uutisen niin sanoi tyyliin "aijaa". Äitini oli meillä sattumalta kylässä ja muistan hänen sanoneen miehelleni että eikö hänen nyt pitäisi vähän erilailla puhua (alkoi kiukutella kun en ollut käynyt kaupassa). Mies vastasi siihen että "ei se X ollut mun kaveri". Myöhemmin kun ystäväni uurnanlasku koitti niin mies soitteli ja hoputti minua kotiin lasten luo että pääsi baariin. Emme ole enää yhdessä. Todella kamala tyyppi, en tiedä onko joku asperger vai vaan tunnekylmä idiootti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävää että miehesi ei pysty sinua tukemaan, ilmeisesti ei oikein kestä tunteitasi, kun tuolla tavalla kääntää puheen itseensä tms. Olisiko sinulla esim ystävää joka voisi kuunnella sinulla? Ja ehkä jatkossa voitte mennä parisuhdeterapiaan miehen kanssa... Toki voit mennä terapeutille purkamaan suruasikin.
Ihmiset reagoivat kuolemaan eri tavalla. Minä menin lopulta terapeutuille, kun menetin neljä läheistä lyhyen ajan sisällä. Se auttoi tosi paljon. Puoliso ei ollut menettänyt yhtään läheistä siihen mennessä ja hänelle suruni oli vaikea käsitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopulta vaikeissa tilanteissa ihminen on yksin. Eli kukaan muu ei voi olla siinä samassa lopullisuudessa ja tunnetilassa.
Näin se on ja siksi sureva kääntyy itseensä.
Kohtuutonta tästä syyttää kumppania.
Minä ainakaan en tiennyt etukäteen enkä oikein vieläkään tahdo uskoa sitä, etteikö kumppanuudessa olisi kyse kaiken sen ilon ja riemun jakamisen lisäksi surun tasapuolisesta jakamisesta kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa.
Ap
Surun tasapuolinen jakaminen ei ole mahdollista.
Se yksinolemisen tunne pitää myös kohdata. Se ei ole lopullista.
Mitä jos se on hänen kömpelö tapansa ilmaista empatiaa ja sitä, että on kokenut samaa?