Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsit äitisi kuolemasta yli?
22.08.2020 |
Pelkään tulevaisuutta ja väistämätöntä joka tulee joskus tapahtumaan aika paljon, näen joskus painajaisiakin :'(
Kommentit (26)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no,eip'ä siinä sen kummempia,olin itse jo niin vanha ettei se enää juurikaan tuntunut. Vanhempani saivat meidät lapset aika nuorina ja olivat terveinä ja elivät vanhoiksi. Oisinko ollut yli viiskymppinen jopa.
Elä suotta sure etukäteen,se kuuluu osaksoi elämää. Pidä hyvät välit,vieraile ja naura hänen kanssaan.
Äitini on ollut minulle kuollut jo eläessään, kun on aina ollut väkivaltainen. Varmasti tunnen aikanaan helpotusta..ja surua lopullisuuden edessä.
Vanhempieni kuolema ei tuntunut missään. Oli enemmin helpotus. Mutta muuten rakkaan ihmisen olen joutunut hyvästelemään, aika auttaa.
"Hän tulee olemaan viimeinen ajatuksesi iltaisin ja ensimmäinen aamuisin. Mutta lopulta tulee aamu, jona hän on vasta toisena"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin Suru nimistä päiväkirjaa kunnes kyllästyin. Ei se ollut niin kamalaa loppupeleissä. Olen huomannut että se on vaikeinta ihmisille, jotka takertuvat vainajaan. Minun maailmankuvani ei antanut kauheasti syytä sellaiseen. Tunsin sitten jonkun verran syyllisyyttä siitä kuinka "helpolla" pääsin.
Vierailija kirjoitti:
Vuodet auttoivat. Neljä vuotta oli pahimmat ensin.
Piti ihan katsoa päivämäärästä, olenko itse kirjoittanut tuon, mutta ei, en ole tänään kommentoinut mitään tällaista. Neljä vuotta oli minullakin pahinta, sitten helpotti. Sitten tulee välillä sellaisia aaltoja, että asia nousee enemmän pinalle, muttei enää niin kipeästi, olen sopeutunut uuteen arkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidä yhteyttä nyt eläessä, nauttikaa elämästä. Jutelkaa. Osoita, että välität.
Kun menetin äitini, helpotti kun tuntui, ettei tarvinnut katua tekemättä jäänyttä. Suretti toki kaikki se, mitä olisi vielä voinut olla, koska hyviä elinvuosia olisi vielä voinut olla monta. Kuitenkin tuli kiitollisuus siitä mitä oli ehtinyt olemaan.
Aika tosiaan auttaa. Minulla pari vuotta pahimmat. Äiti kuoli nuorena äkillisesti. Edellinen kaipaan äitiä usein. Olisi niin paljon ihania asioita jaettavana lapsista ja toisaalta kaipaa myös vaikeissa hetkissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen realisti, ja hyväksyn elämän faktat. Kaikki me kuollaan ennemmin tai myöhemmin.
En toipunut, eli en ole sama ihminen kuin ennen sitä.
Kuulee usein sanottavan, että osa itsestä kuoli, kun toinen kuoli ja niin voi näköjään oikeasti tapahtua.
En sure enää, mutta en iloitsekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika auttoi.
Äiti oli pitkään vakavasti sairas ja häneltä löytyi aivosyöpä. Olin huojentunut, kun äiti kuoli. Hänen ei tarvinnut enää kärsiä kivuista.
Helposti. Minulle asia oli helpotus. Surullista sanoa mutta niin se oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään sitä päivää, kun joutuu äidin saattamaan hautaan. Pelkkä ajatus jo ahdistaa. Toivon että äiti elää vielä monta vuosikymmentä, 49-vuotias on nyt.
Hän on tuki ja turva, ihminen jolle voin avautua kaikesta ja hän voi vastavuoroisesti avautua minulle. Viimeksi tänään tapasimme ja oli niin hauskaa yhdessä. Tärkein ihminen tässä maailmassa minulle.
Vierailija kirjoitti:
Olen realisti, ja hyväksyn elämän faktat. Kaikki me kuollaan ennemmin tai myöhemmin.
Ihanko totta?
Menetin äitini 34-vuotiaana yllättäen. Hän ei ollut minulle koskaan läheinen, ei pitänyt huolta. Surin hänen elämäänsä kovasti ja suren edelleen kymmenien vuosin päästä, mutta en voi sanoa, että ikävöisin häntä tai että en olisi tullut toimeen ilman häntä.
Äitini puolestaan sekosi oman äitinsä kuolemasta vuosikausiksi ellei lopullisesti. Hn oli silloin 29-vuotias. Kukaan ei tiedä, mitä oli tapahtunut ennen mummuni yllättävää kuolemaa. Heillä oli ehkä ollut jotain sanomista, koska äitini oli hokenut, että ei ehtinyt pyytää anteeksi mummulta.
Vierailija kirjoitti:
En toipunut, eli en ole sama ihminen kuin ennen sitä.
Kuulee usein sanottavan, että osa itsestä kuoli, kun toinen kuoli ja niin voi näköjään oikeasti tapahtua.
En sure enää, mutta en iloitsekaan.
Minä olen kyllä toipunut, mutta hidasta kaikki oli. Menetin äitini äkkiarvaamatta sairauskohtaukseen. Terveestä ihmisestä varoittamatta kuolleeksi.
Sen jälkeen tullut muita lähtöjä, olen aika yksin suvussa enää. Ei lähisukulaisia elossa.
Nämä uudemmat jättäneet kyllä pahaa jälkeä. Niihinkin kai sopeudun vielä. Äitini lähdön vihdoin hyväksyin. Onneksi mies vierellä ja hänen sukulaisensa.
Tukekaa toisianne.
Valoa löytyy edessäpäin kuitenkin.
- 1 vastaaja, tuo 4 vuotta epätoivoa.
Mun äidillä syöpä jota ei pystytä parantamaan, toivon, että hän kuolee mahdollisimman nopeasti.
Ja surutyö on tehty heti kun sairaus selvisi ja saatiin tieto ettei mitään ole tehtävissä.
Valitettavasti tämä kitumisen seuraaminen stressaa koko perhettä niin paljon, että saisi jo loppua
Menetin äitini kun olin 9. En selvinnyt siitä ehkä ensimmäiseen 30 vuoteen. Nykyään olen jo sinut asian kanssa.
Kasvatusisä menehtyi kun olin 45, se oli surullista mutta ei sinänsä sekoittanut elämääni, koska hän oli jo yli 60.
Vuodet auttoivat. Neljä vuotta oli pahimmat ensin.