Onko muilla miestä, jolla ei ole kavereita?

Täällä pohjoisessa missä asumme on kuuluttava joko bilettäviin alkoholiakäyttäviin piireihin tai uskovaisiin. Hankalaksi menee jos ei kuulu kumpaankaan. Tämä jakaa myös työporukat. Aika paljon olemme kaksistaan. Ulkomaan reissut silloin tällöin henkireikänä.

Muakin vaivaa ettei miehellä ole ystäviä. Taitaa olla aika pidättyvä eikä yritä yhtään ystävystyä. En tiedä miten mun kohdalla hän oli tosi aloitteellinen ja aktiivinen. Haluaisi olla vaan mun kanssa. Mulle se on raskasta olla sen ainoa ihminen. Mies haluaisi olla vaan kaksin ja mä tykkäisin kun olisi välillä sosiaalista ja porukkaa. Häntä on esim vaikka saada järjestämään mitään juhlia ja hän laittaa hanttiin viimeiseen asti. Sitten kun pidän pintani ja vaan laitan kutsut menemään, hän lämpenee ja on lopulta ihan mukana. Mutta ensin hänet täytyy melkein pakottaa siihen.

Varmaan jonkun sortin aspergeria?

Landelta töiden perässä tulleilta ei oo monilla ystäviä juurikaan.. ellei tuurilla sit töistä löydä kaltaisiaan. Mutta jos kotibileiden järkkäys ei kiinnosta (vaikka vieraita tulis) niin kuullostaa oudolta. Moni nuorehko mies jääny sohvalle - ikävää se koska meitä urheilevia yksinäisiä poilamiehiäkin ois :).

Miehille kaverisuhteet ja -porukat ovat tärkeitä teininä ja parikymppisinä.

Sitten kun ollaan täysillä työelämässä ja on perhettä, niin tilanne muuttuu. Kun päivät pitkät on sosiaalinen töissä ja kotona vilkettä riittää niin ei sitä enää jaksa "hengailla" kavereiden kanssa. Sitä alkaa arvostamaan omaa rauhaa. Miehet eivät tunne jatkuvaa tarvetta jakaa asioitaan tai aikaansa muiden ihmisten kanssa.

Silloin tällöin on ihan mukava käydä kavereiden kanssa vaikka pelaamassa jotain tai kaljalla, mutta jos sitä pitäisi tehdä monta kertaa kuukaudessa se alkaisi tuntumaan rasitteelta.

Meillä menee just toisinpäin, mies on se sosiaalinen ja minä nyhjään kotona. Kavereita kyllä löytyy töistä ja harrastuksista, mutta koska koen toisten seuran pidemmän päälle rasittavaksi, en ole heidän kanssaan ystävystynyt lähemmin vapaa-ajalla. Onneksi tämä ei ainakaan tietääkseni häiritse meitä kumpaakaan. Kun juhlia pidetään, melkein kaikki vieraat on aina miehen tuttuja. Tämä on ilmeisesti herättänyt kummastusta, sääliäkin kai osassa miehen tutuista, mutta tällä iällä en enää jaksa ahdistua siitä niin kuin nuorempana.

Ehkä kannattaa lähtökohtaisesti valita sellainen kumppani, jota ei tarvitse muuttaa. Eri asia, jos toista häiritsee yksinäisyys niin se paha olo varmasti heijastuu itseenkin.  Mutta jos toinen ei kerran tarvitse kumppanin ja työn lisäksi muita sosiaalisia suhteita niin se pitää vain hyväksyä. Toiset viihtyvät enemmän kotona ja itsekseen, kun taas toiset olisivat koko ajan menossa. Jos mies on aina ollut saman tyylinen niin se kannattaa hyväksyä. 

Vierailija kirjoitti:

Omalla miehelläni ei ole, tai siis on, mutta asuvat kaukana miehen synnyinkaupungissa. Ketään aikuisiällä, tai edes opiskeluiden kautta saatua ystävää ei ole. tuntuu jotenkin surulliselta, mies sanoo ettei asia häiritse, mutta onkohan niin. miehellä ei ole ketään jolle voisi soittaa ja pyytää kaljalle, tai pelaamaan tai mitään. aina ollaan kaksistaan, mikä välillä sapettaa, kun haluaisin olla joskus yksin kotona. 

miehellä on kyllä kivoja työkavereita ja viihtyy työssään, mutta ei kuitenkaan innostu, jos ehdotan heidän kylään kutsumista tai että mies järkkäis poikienillan heidän kanssaan tms. 

Entäs omien ystäviesi miehet?

Ei mies mitään kavereita kyllä tarvitse, miehillä ei ole niin vahvoja eikä kunnollisia ystävyyssuhteita, kuin naisilla.

Tarkoitan sellaisia, jotka naisilla kestävät läpi elämän. Kaikki tilanteet. Akat ovat aina valmiita auttamaan.

Kesäisin tehdään on-the-road-reissu Suomessa, joskus muutaman tunnin, joskus harvoin viikonkin matka, naisporukalla.

Minä olen ylläpitänyt 13-vuotiaasta asti samoja ystävyyssuhteita, muutama on tullut siihen lisää 2-3-kymppisenä:

pidetään aina toistemme puolta ja autetaan, vaikka välillä on ollut yli vuosikin taukoa näkemisessä.