Alan olla varma, että mieheni on narsisti. Apua?

Täällä kans "pyyteetön" perheenisä, joka teetätti 15-vuotiaalla yrityksessään pitkiä päiviä kesätöissä ja sitten on uhannut jättää maksamatta yli kahden tonnin tienestit... Silti on niin hyvä manipuloimaan, että vaikka sossutkin omin korvin kuulivat uhkaukset, on saanu heidän sympatiat ilmeisesti puolelleen. Tai sitten pelkäävät häntä. On huutanut ihan surutta sos.tmsto tapaamisissakin.

Muutaman tunnin järkkymättömyydellä. Mies koetti kyllä kaikkia keinoja, hyvällä ja pahalla. Lopulta kävimme keskustelun suurinpiirtein näin:

"Sulla on tainnut mennä nyt ihan lopullisesti hermot minuun?"

"Kyllä."

"Rakastan teitä eniten maailmassa."

"Sepä se, kun tämä ailahteleva arki, valehtelu ja varastaminen on sitä sun suurinta mahdollista rakkautta."

Tämän jälkeen mies antoi avaimen ja lähti. Sen jälkeen on ollut migreeniä ja muuta, ihan kamalaa, kotiin pitää päästä. Olis tarvinnut sitä sun tätät. Aikuinen mies saa nyt vaan selviytyä urbaanissa ympäristössä ihan itse. On nähnyt lasta, leikkivät ulkona.

Miten sait sen näin nopeasti lähtemään?

[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 13:50"]

Muutaman tunnin järkkymättömyydellä.  [/quote]

Tämä selvitti. Sun miehes oli ihan vaan tavallisen törkeen huonosti käyttäytyvä valehtelija. Narsisti ei ikinä, toistan ei ikinä! lähtis "muutaman tunnin järkkymättömyydellä".

Voi jumalaut, naurattaa tommonen asetelmakin... Ihan sama kuin laittais pienen karitsan määkiin vakuuttavasti kuristajaboalle, että meee-eee nyyyt ko-tiiiis siii-tä ja boahan lähtis.

Niin tosiaan; asumme vuokralla kaupungissa, jossa asuu paljon miehen sukulaisia. Hänelle tästä edes viikoksi poistuminen olisi todella helppoa. Minulla on kyllä kavereita, mutta harvaan opiskelijayksiöön mahtuu lisäksi äiti+taapero. OMa sukuni asuu muutaman sadan km päässä

Onko narsisti vai "vain" kusipää? Narsistin tuntomerkkejähän ovat valehtelun lisäksi muiden mitätöiminen, suuret luulot itsestään, empatiakyvyttömyys, oman egon korostaminen, herkkähipiäisyys (ei kestä arvostelua yhtään) jne. Narsistilla on kaiketi vain erittäin harvoin yhtään todellista ystävää, vaikka "hovissa" saattaa olla myös ystäviksi luettavia (useimmiten kai hovi muodostuu perheenjäsenistä). Ihmissuhteiden katkominen on narsistille helppoa, eikä esim. lapsuudesta saakka olleita ystäviä ole (jos ei tällainen kuulu hoviin).

Jos kyse on todella narsismista, et voi tehdä muuyta kuin suojella itseäsi ja lastasi, ja lähteä. Pidä suhde mieheen mahdollisimman muodollisena ja etäisenä. Jos taas on ihan silkka kusipää, niin varmaan jostakin terapiasta voisi olla apua?

terveisin narsistista vuosia sitten eronnut - enkä kadu!

No. Helppoa se ei ole tietenkään, mutta voi niin kaiken sen kärsimyksen arvoista.

Kun vihdoin saa hengittää ja elää vapaasti.

Huomaa miten typerä ja naivi sitä on ollutkin kun katsoo kaikkea etäältä, että miten ihmeessä on voinut antaa toisen ihmisen kohdella itseä niin ala-arvoisesti ja jopa uskonut itsekin olevansa huonompi ja syyllinen kaikkeen.

Itse erosin reilu pari vuotta sitten, rumaksihan se meni tietenkin, mitäs muutakaan sitä voisi tuollaiselta odottaa. Koitti mustamaalata minua kaikille ja varmasti itse uskoi ihan tosissaan olevansa uhri, ja ihan tuosta vaan valehteli silmät sinisenä kaikesta, varsinkin viranomaisille. Julkinen kuva mitä hän muille esitti on ihan muuta mitä todellisuus. 

Lasten takia pakko olla yhteydessä mutta siltikin koitan olla mahdollisimman vähän tekemisissä, helpottaa omaa oloa, ja se koittaisi käyttää kaiken mahdollisen sua vastaan aina kuitenkin. Jos jotain kiistaa tulee saa se luvan hoitaa asian lakimiesten ja viranomaisten kanssa, en jaksa sen utopistisIa vaatimuksia ja syytöskiä enää kuunnella ollenkaan. Ei kuulu mulle enää hänen paha olonsa.

On uskomattoman ihanaa ja vapauttavaa huomata olevansa itse oikeasti vahva ja kykenemään itsenäisesti ja vakaasti seisomaan omilla jaloillaan, ja tajuamaan ettei minussa ja lapsissa ole oikeasti mitään 'vikaa', eikä meidän elämäntehtävä ole miellyttää häntä.

Nyt osaan olla yksinkin mainiosti, jopa onnellinen, ja rakastan itseäni tällaisena, joten ehkä jossain vaiheessa elämääni löytyy vielä joku kiva kumppanikin.

Kiitos viesteistä!

Sen verran täsmennän tuota aloitusviestiä, että mies ei siis varastanut lapselleen lahjoja, vaan varasti lapselta itselleen rahaa ja valehteli siitä toistuvasti. Jostain kumman syystä siirsi kuitenkin pari päivää sitten lapsen tilille puuttuvan summan rahaa.

Mies kävi pari vuotta sitten n.vuoden terapiassa. Käytti rahaa aivan holtittomasti ja valehteli kaikille. Nyt sama meininki alkaa palata vähitellen. Kaikki palaa aina lopulta ennalleen. En ehdi nyt tämän enempää kirjoittaa, mutta kaipaisin nyt todellista eteenpäin potkimista ja käytännön neuvoja.

Mies on aivan käsittämättömän hyvä manipuloimaan, uskottelemaan "parantavansa tapansa" jne. Alkuvuodesta asui muutaman päivän kaverinsa luona, kun paljastui aikaisempia törttöilyjä (mm. muiden naisten kanssa viestittelyä).

Kolmosta lainatakseni, oletko varma, että mies on narsisti eikä vain kusipää? Kaikki idioottimaisesti käyttäytyvät itsekeskeiset paskiaiset kun kuitenkaan eivät ole narsistisesti luonnehäiriöisiä. Kerroit, ap, ymmärrettävistä syistä varsin vähän mutta voisitko avautua edes hieman enemmän?

Mikäli miehesi todella on persoonaltaan luonnehäiriöinen, sinulla on vain yksi vaihtoehto: lähde. Jos jäät, kaikki tulee muuttumaan vain pahemmaksi. Aina kuin ajattelet, että tämän pahempaa ei enää tule, tämän julmemmaksi hän ei voi muuttua, niin se tulee tapahtumaan. Lähde NYT, kun olet vielä voimissasi. Jos jäät, tulet uupumaan ja väistämättömästä lähdöstä tulee vielä vaikeampaa ja voimillekäyvempää.

Vastaajien 3 ja 4 tavoin olen itsekin läpikäynyt narsistisen helvetin. Ja selviytynyt ainoastaan lähtemällä.

En tietenkään voi olla aivan varma. On hyvin mahdollista, että hän on "vain" kusipää, narsistisilla piirteillä varustettu Luojan lahja maailmankaikkeudelle.

Toisaalta tässä tilanteessa ei minulle ole tavallaan merkitystä, minkä nimikkeen alle mieheni teot ja käytös menee. Vaikka hän kuinka kävisi pohjalla (päihderiippuvuus, ulosotto isosti ja monta kertaa huolimatta (isänsäkin otti pankista lainaa, jotta maksettiin valtava määrä hänen pikavippilaskujaan pois, eikä oppinut siitä yhtään mitään), vaimo ja lapsi matkalaukkujen kanssa eteisessä ), asiat eivät kuitenkaan lopulta muutu. Hänen täytyy jotenkin aiheuttaa ongelmia, tehdä pahuuksia, kapinoida. Hän on joutunut "heräämään todellisuuteen" lukuisia kertoja ja aina tilanne palaa siihen, että rahaa katoaa, perintäkirjeitä tulee, perusteeton mustasukkaisuus nostaa päätään.

Hänen vanhemmillaan on narsistisia piirteitä ja mieheni kasvatus on ollut hyvin epäjohdonmukaista. Hän on koko elämänsä aidosti ajatellut olevansa niin maan mainio tapaus, että loppujen lopuksi hän saa aina ja ikuisesti tahtonsa läpi ja pääsee tilanteista kuin koira veräjästä.

Jonkin verran muutosta on ollut, mutta toisaalta aina silloin tällöin selviää, että kaikki ei olekaan ollut niin hyvin kuin mitä luulin. Eli en voi koskaan tietää, onko elämä nyt ihan oikeasti tasaista, ymmärtääkö mieheni asioita oikeasti, tunteeko hän aidosti myötätuntoa, katumusta jne. Rakastan toki miestäni kovasti, ja se vaaleanpunaisten linssien läpi touhua katsominen on pitkittänyt näitä asioita paljon. Olen viime aikoina alkanut todella yhdistämään asioita toisiinsa ja kyseenalaistamaan niitä.

Miten te onnistuitte lähtemään? Pitäisikö meidän olla alkuun vaikka viikko erossa? Mitä jos/kun mieheni ei taaskaan suostu poistumaan?

Toivon teiltä neuvoja, koska en halua vielä soittaa esim. ystäville. Vaikka pari hyvää ystävääni tietää suurpiirteisesti, mitä kaikkea on ollut, eivät hekään pysty miehestäni uskomaan mitään ikävää. Mies on todellinen karismakasa ja valehtelun mestari. Hän pitää roolia yllä vielä siinäkin vaiheessa, kun tietää jo paljastuneensa.

Ja tarkennuksena taas, että juominen hoidettiin mm. terapian avulla kuvioista pois kuukausia ennen lapsen syntymää. Lastakin aloimme yrittämään sellaisen "hyvän ajanjakson aikana", eli myöhemmin selvisi silloinkin, mitä mies oikeasti touhusi. Sellaista soutamista ja huopaamista. Asiat ovat aina sen verran hyvin, että luulen kaiken ihan oikeasti olevan hyvin. Lapseni on aarteeni, häntä en tietenkään kadu. Mutta oliko oikea ratkaisu tehdä elämän suuret asiat (lapsi, avioliitto) tämän miehen kanssa? Luulin ja tietenkin ajattelen edelleen hänen olevan "elämäni mies". Kuitenkin elämässäni on niin paljon asioita, jotka eivät voi olla normaalia. Onko rakkaus ja isin ja äidin yhdessäolo kaiken tämän arvoista, onko hinta todella näin kova?

Lapsen kanssa kahdestaan ollessa olen iloinen ja tyyni, käytännön asiat hoituvat ja elämä on edes jotenkin ennakoitavissa. Mieheni ailahtelevaisuus on ahdistavaa, pitää minut varpaillaan. Hän on jokunen vuosi sitten kännipäissään aiheuttanut minulle ihan todellisia traumoja ja jotenkin kuvittelisi hänen haluavan minulle nyt vain hyvää, normaalia arkea, turvallista elämää.

Järkyttävää lukea itse tätä, mitä tänne kirjoitan. Eihän tällainen ole normaalia? Meillä on kaunis koti, ihana lapsi, ystäviä, tulevaisuuden suunnitelmia. Apua.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 12:27"]

Rakastan toki miestäni kovasti 

[/quote]

Niinkö? Mikä hänestä tekee rakastettavan? Arvostatko sinä häntä? Arvostaako hän sinua? Onko teillä keskinäistä kunnioitusta?

Ap, olet oikeassa siinä, ettei sen oikeastaan ole väliä, minkä nimikkeen alle miehesi käyttäytyminen menee, se kuitenkin satuttaa ja loukkaa sinua. Ei parisuhteen ja normaaliarjen kuulu olla tuollaista. Oman hyvinvointisi vuoksi, ja jos on kyseessä narsistisesti luonnehäiriöinen ihminen, niin silloin jopa mielenterveytesi vuoksi on parempi lopettaa suhde.

Miksi puhut miehen lähtemisestä? Miksi et itse voisi tehdä samoin?? Teillä ei ole omistusasuntoa missä olisit kiinni (ja tosipaikan tullen sekään ei olisi este). Mies ei tule lähtemään mihinkään. Sinun pitää itse päättää omasta elämästäsi. Jos olet syvästi loukattu, ahdistunut, peloissasi ja alati varpaisillasi, niin sinun pitää toimia itse.

Minä lähdin silloin kun mies ei ollut kotona. Tiesin, että minulla on kaksi tuntia aikaa ennen kuin mies palaa takaisin. Vuosi avioliiton solmimisen jälkeen pakkasin auton täyteen ja lähdin taakseni katsomatta. Ehdottomasti viisas päätös.

Tiedän olleeni onnekas, sillä minulla oli paikka mihin mennä. Ymmärrän, että kaikilla ei ole. Miehen narsistisesta luonnehäiriöstä kertominen läheisille oli alkuun tosi kova paikka. Kai se oli häpeän tunne, mikä esti siitä puhumisen, olihan häistä kulunut vasta vuosi aikaa. Ex-mieheni oli juuri tuollainen "karismakasa", kuten mainitsit. Kukaan ei olisi koskaan voinut uskoa, mitä kotimme seinien sisäpuolella tapahtui, kuinka äärettömän julma ja manipuloiva tuo mies oli. Henkinen väkivalta oli jokapäiväistä.

Sitten tajusin, että se mieshän tässä se väärinkäyttäjä on, miksi ihmeessä ikään kuin suojelisin häntä?? Helpotti valtavan paljon kertoa läheisille ja ystäville mitä todella oli tapahtunut meidän ns. "avioliitossa". Olin pelännyt, ettei minua uskottaisi, olihan tuo mies niin valtavan suosittu ja hauska seuramies. Toisin kävi, sain paljon tukea ja ymmärrystä, josta olen todella kiitollinen.

Ap, kerro todellisuus jollekin luotettavalle ystävällesi. Hän auttaa sinua eteenpäin.

Rohkeutta!

Nr 6

Tilanne nyt: Mies lähti pari tuntia sitten ilman avainta kotoa, mukanaan repullinen tavaraa. Huh. Ei todellakaan helpolla, mutta ulkona on. t.ap