Kertokaapa eronneet (joilla lapsia) kannattiko se?

Haluaisin kuulla lisää näitä, joiden ero ei ollutkaan paras ratkaisu.

Oliko syynä lopulta se ydinperheen menetys, uusperheen ongelmat, ikävä entiseen vai mikä??

EN USKO että kaikki eronneet olisivat sitä mieltä, että näin on lastenkin kannalta parempi . Toki tiedän että näitä on, mutta eritoten kaipaisinm heitä kommentteja ketkä erosivat kun ei ollut ns kipinää enää, tylsää, ei seksiä tms.

T. nro 30

Kyllä kannatti..yksi lapsi, olimme muutaman vuoden kahdestaan ja sitten jysähti, se suuri rakkaus, hyvin on mennyt, kaksi lasta lisää, sama intohimo voimissaan jo lähes 20 vuotta. Niin pelotti minuakin mutta otin, lähdin ja voitin. Täällä eletään vain kerran, ei kannata tuhlata elämäänsä.

Onko sun suurin murhe tosiaan se, huoliiko kukaan mies sua enää? Jos se onnellisuus on miehestä kiinni, niin älä eroa, kun olet kerran jo miehen saanut. Jos taas haluat olla onnellinen, eroa ja opettele olemaan ihan yksiksesi alkuun.

Miksi tunnet vain ystävyyttä miestäsi kohtaan? Miten hän on muuttunut? Vai oletko koskaan edes todella himoinnut ja halunnut häntä? Itse en voisi kuvitellakaan vastaavaa tilannetta :O

Jos olisin tuntenut ystävyyttä, olisin ehkä uskonut siihen, että rakkaus palaa, kunhan vaivaa nähdään. 

En tuntenut mitään. En ystävyyttä, enkä vihaa. Toisinaan vähän inhoa. Häpesin sitä tunnetta yli kaiken. Itse itseni siihen ojaan ajoin. Ei miehessä mitään vikaa ollut, minä vain - niin mitä? Oli siinä miehessäkin vikaa, kunnioitus ja arvostus puuttui parisuhteessa. Ilman niitä ei ole parisuhdetta. Yritin viisi vuotta. Ihan turhaan. Olisi pitänyt lähteä aiemmin. Waaay much aiemmin. 

Kannatti totisesti. Ei enää turhaa odotusta, juoppouden katselua ja rahahuolia. Onneksi ei ollut myöskään hienoa taloa.

Lapsi on onnellinen. Minä olen onnellinen. Ja miesystäväkin löytyy.

t. 48 v

Olen ollut elämässäni yksin.. tiedän että pärjään yksin, olen myös paljon ollut lasten kanssa ilman miestäni, rakennusaika oli rankka. En ole varma onko tämä tunne ystävyyttä vai mitä, inhoa minäkin tunnen välillä. En halua että tulee lähelle. Mukava jutella ihan tavallisista asioista, meidän parisuhteesta en haluaisi jutella. Pärjään siis elämässäni yksin, mutta kutehn laitoin haaveilen joka päivä suhteesta missä olisi molemminpuolin intohimoa. En ole enää varma kuinka miestäni olen rakastanut, onko se ollut rakkautta vai sokeeta halua johonkin muuhun.. pää ihan sekaisin. Ensimmäinen lapsi syntyi 2 vuoden yhdessä olon jälkeen, suhteen alku oli tappelua.. on sitä ollut koko ajan, tympäännyin mieheni hermoherkkään käytökseen, alkuun siitä ärsyynnyin, nyt olen huomannut etten jaksais enää välittää niistä, kuten en hänen menemisistäkään. Välillä toivon että hän rakastuisi toiseen naiseen, ero olisi silloin ehkä helpompi, ainakin hänelle, ja varmasti myös minulle, ainakin näin uskoisin.

AP

Ei varmaan saisi vastata näin, mutta kyllä kannatti. Parisuhteeseen tyytymättömille on kaksi vaihtoehtoa: painaa unholaan se halu, että voisi olla miehen kanssa kumppania ja alkaa elää kaverisuhteessa ns. omia elämiä, TAI jatkuvasti ja jopa turhaankin taistella parisuhteen vuoksi. Taistelu saattaa nimittäin kestää aika kauan, jolloin et ehdi elämään kunnolla. Ja jos ehdit ja olit aiemmin tyytymätön, niin silloin olet jo luovuttanut. Minusta ei ole "kunniakasta" elää suhteessa joka on pelkkää velvollisuutta sitä puolisoa kohtaan, koska se ei ole sitä rakkautta, vaikka jotkut niin väittävät.Kyseessä on kumminkin kahden aikuisen liitto tai yhteinen ymmärrys yhdessäolosta ja sen ei kuulu olla pelkkää velvollisuutta. Lasten takia tehdään kaikki jopa velvollisuudesta, koska he ovat täysin vailla sanavaltaa syntyneet.

Juu, kannattihan se. Nyt on takuuvarmaa aikaa itselleen aina joka toinen viikko. Kaikki on "paremmin". Rahat loppu koko ajan, dokaamiseen enemmän aikaa, miehiä kierrossa enemmän kuin osaan nimiä muistaa. Hyvinhän tässä! Kadehdin ydinperheiotä, just niinkuin ap:lla on, etkö sä tajua että sitähän perheessä kuluu olla, ystävyyttä ja kumppanuutta! Kuvittele miehesi olevan  rakastajasi ja jos elämä tuntuu silti tylsältä niin käy vieraissa, mutta älä nyt pilaa tota minkä olette rakentanu yhdessä. Tuut katumaan sitä kumminki.

[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 23:44"]

Onko sun suurin murhe tosiaan se, huoliiko kukaan mies sua enää? Jos se onnellisuus on miehestä kiinni, niin älä eroa, kun olet kerran jo miehen saanut. Jos taas haluat olla onnellinen, eroa ja opettele olemaan ihan yksiksesi alkuun.

[/quote]

komppi. Ja se että olet ollut yksin (ilman lapsia) tai "yksin" rakennusaikana ei ole millään tavoin yhtenevä tilanne sen kanssa että jäät kahden lapsen yh:ksi. Kyllä yh:llakin on vientiä jos muut tekijät natsaavat,  itselläni kolme lasta ja monet olisivat halunnut vakavan, elinikäisen suhteen kanssani (miehiä joilla aineellisesti asiat hyvin ja muutenkin kunnollisia, ei vaan iskenyt kipinää).

Jos inhoat miestäsi niin lähde. Elämä on lyhyt. Itse nautin yksinolosta tosi paljon ilman niitä vapaitakin ja meillä on exän kanssa hyvät välit. En ole edes halunnut vaihtaa "statustani".

Muista kuitenkin että olet aikuinen ja aina se yhteiselämä ei vaan ole vaaleanpunaista. Saattaa olla että kyllästyt siihen uuteenkin mieheen. Keksi elämällesi jotain muutakin sisältöä  kuin mies ja lapset, hanki harrastuksia ja tutustu uusiin ihmisiin. Jos se onni jossain odottaa niin tulee se hakemattakin. Ja unohda se ok-talo tästä yhtälöstä. Se on pelkkiä seiniä jos et siellä viihdy. 

Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.

Kannatti ja ei kannattanut.

Kannatti siinä mielessä, että löysin uuden miehen, jonka kanssa oli intohimoista... muutaman vuoden. Ollaan oltu jo pitkään yhdessä, ja väljähtänyt tämäkin suhde on, silti nyt ymmärrän paremmin arvostaa tasaista parisuhdetta ja arkea. Jännitystä voi yrittää hankkia treffi-illoilla, kahdenkeskisillä matkoilla jne. Enää en kuitenkaan lähde miestä vaihtamaan omien kuitenkin suht turhien mielitekojen vuoksi.. intohimon kaipuu on kuitenkin turha mieliteko, verrattuna.... no se selviää kun kerron miksi EI kannattanut erota.

Maksoin ja maksan edelleen kovaa hintaa siitä, että erosin. Meillä exän kanssa on yksi yhteinen lapsi, joka kärsi erosta aivan valtavasti, vaikka ero tehtiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei riidelty lapsen kuullen, kohdeltiin toisiamme ystävällisesti ja kohteliaasti, lapsi sai olla niin paljon kuin halusi, minun ja exän luona (vuorotellen toki).

Lapsi masentui pahasti, hänestä tuli epävarma,  hän sai pelkotiloja. Jotenkin lapsi myös kohdisti vihansa tai epävarmuutensa minuun. Ei halunnut tulla minun luokseni (arvatkaa kuinka pahalta se tuntuu?)

Asiaa puitiin perheneuvoloissa jne, mutta monta, monta vuotta (oikeastaan lapsen koko lapsuusaika) meni tähän kun lapsi kävi eroamme läpi. On aivan järkyttävää katsoa oman lapsen masennusta, surua, ikävää. Raastaa sydäntä todenteolla. Tietäen, että lapsen kuuluisi elää huoletonta elämää, olla vailla murheita, luottaen vanhempiinsa ja elämäänsä... ja sitten vielä tietää, että on ITSE aiheuttanut lapsellensa ne kaikki surut ja murheet, koska itse halusi intohimoa ja unelmoi "rakkaudesta"... Olen ennenkin täällä kertonut aiheesta, voi kuulostaa tutulta.. olen myös kokemukseni perusteella sanonut sen, että kun yleensä hoetaan että "kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat" niin käännän sen nykyään ehdottomasti siihen muotoon, että "kun lapset ovat onnellisia, äitikin on". Omaa tuskaa (kyllästymistä) on kuitenkin sata kertaa helpompi kestää, kuin oman lapsen tuskan seuraamista vierestä, tuntien itsensä syylliseksi, avuttomaksi, peläten miten asia vaikuttaa koko lapsen loppuelämään.

Joo, aina ei käy näin huonosti kuin meillä. Mutta ei sitä voi etukäteen tietää miten kukin reagoi. Jos olisin tämän tiennyt, en todellakaan olisi eronnut noin heppoisin perustein. Olisin yrittänyt vielä kovemmin, tai olisin opetellut olemaan tyytyväinen siihen suhteeseen, missä kuitenkaan ei ollut mitään isompaa vikaa, minkä kanssa en olisi voinut elää. Kaikkea ei elämässä voi saada, mutta jos pitää valita oman lapsen onnellisuuden/mielenterveyden ja oman intohimon/"rakkaudenkaipuun" välillä, niin valinta on selvä.

[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 06:24"]

Kannatti ja ei kannattanut.

Kannatti siinä mielessä, että löysin uuden miehen, jonka kanssa oli intohimoista... muutaman vuoden. Ollaan oltu jo pitkään yhdessä, ja väljähtänyt tämäkin suhde on, silti nyt ymmärrän paremmin arvostaa tasaista parisuhdetta ja arkea. Jännitystä voi yrittää hankkia treffi-illoilla, kahdenkeskisillä matkoilla jne. Enää en kuitenkaan lähde miestä vaihtamaan omien kuitenkin suht turhien mielitekojen vuoksi.. intohimon kaipuu on kuitenkin turha mieliteko, verrattuna.... no se selviää kun kerron miksi EI kannattanut erota.

Maksoin ja maksan edelleen kovaa hintaa siitä, että erosin. Meillä exän kanssa on yksi yhteinen lapsi, joka kärsi erosta aivan valtavasti, vaikka ero tehtiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei riidelty lapsen kuullen, kohdeltiin toisiamme ystävällisesti ja kohteliaasti, lapsi sai olla niin paljon kuin halusi, minun ja exän luona (vuorotellen toki).

Lapsi masentui pahasti, hänestä tuli epävarma,  hän sai pelkotiloja. Jotenkin lapsi myös kohdisti vihansa tai epävarmuutensa minuun. Ei halunnut tulla minun luokseni (arvatkaa kuinka pahalta se tuntuu?)

Asiaa puitiin perheneuvoloissa jne, mutta monta, monta vuotta (oikeastaan lapsen koko lapsuusaika) meni tähän kun lapsi kävi eroamme läpi. On aivan järkyttävää katsoa oman lapsen masennusta, surua, ikävää. Raastaa sydäntä todenteolla. Tietäen, että lapsen kuuluisi elää huoletonta elämää, olla vailla murheita, luottaen vanhempiinsa ja elämäänsä... ja sitten vielä tietää, että on ITSE aiheuttanut lapsellensa ne kaikki surut ja murheet, koska itse halusi intohimoa ja unelmoi "rakkaudesta"... Olen ennenkin täällä kertonut aiheesta, voi kuulostaa tutulta.. olen myös kokemukseni perusteella sanonut sen, että kun yleensä hoetaan että "kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat" niin käännän sen nykyään ehdottomasti siihen muotoon, että "kun lapset ovat onnellisia, äitikin on". Omaa tuskaa (kyllästymistä) on kuitenkin sata kertaa helpompi kestää, kuin oman lapsen tuskan seuraamista vierestä, tuntien itsensä syylliseksi, avuttomaksi, peläten miten asia vaikuttaa koko lapsen loppuelämään.

Joo, aina ei käy näin huonosti kuin meillä. Mutta ei sitä voi etukäteen tietää miten kukin reagoi. Jos olisin tämän tiennyt, en todellakaan olisi eronnut noin heppoisin perustein. Olisin yrittänyt vielä kovemmin, tai olisin opetellut olemaan tyytyväinen siihen suhteeseen, missä kuitenkaan ei ollut mitään isompaa vikaa, minkä kanssa en olisi voinut elää. Kaikkea ei elämässä voi saada, mutta jos pitää valita oman lapsen onnellisuuden/mielenterveyden ja oman intohimon/"rakkaudenkaipuun" välillä, niin valinta on selvä.

[/quote]

Tässä taas nähdään millaisia elukoita naiset ovat. Ensin mennään oman pillun sykkeen mukaan ja vasta vanhempana kurpahtaneena aletaan ajattelemaan järjellä.

[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 06:43"]

[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 06:24"]

Kannatti ja ei kannattanut.

Kannatti siinä mielessä, että löysin uuden miehen, jonka kanssa oli intohimoista... muutaman vuoden. Ollaan oltu jo pitkään yhdessä, ja väljähtänyt tämäkin suhde on, silti nyt ymmärrän paremmin arvostaa tasaista parisuhdetta ja arkea. Jännitystä voi yrittää hankkia treffi-illoilla, kahdenkeskisillä matkoilla jne. Enää en kuitenkaan lähde miestä vaihtamaan omien kuitenkin suht turhien mielitekojen vuoksi.. intohimon kaipuu on kuitenkin turha mieliteko, verrattuna.... no se selviää kun kerron miksi EI kannattanut erota.

Maksoin ja maksan edelleen kovaa hintaa siitä, että erosin. Meillä exän kanssa on yksi yhteinen lapsi, joka kärsi erosta aivan valtavasti, vaikka ero tehtiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei riidelty lapsen kuullen, kohdeltiin toisiamme ystävällisesti ja kohteliaasti, lapsi sai olla niin paljon kuin halusi, minun ja exän luona (vuorotellen toki).

Lapsi masentui pahasti, hänestä tuli epävarma,  hän sai pelkotiloja. Jotenkin lapsi myös kohdisti vihansa tai epävarmuutensa minuun. Ei halunnut tulla minun luokseni (arvatkaa kuinka pahalta se tuntuu?)

Asiaa puitiin perheneuvoloissa jne, mutta monta, monta vuotta (oikeastaan lapsen koko lapsuusaika) meni tähän kun lapsi kävi eroamme läpi. On aivan järkyttävää katsoa oman lapsen masennusta, surua, ikävää. Raastaa sydäntä todenteolla. Tietäen, että lapsen kuuluisi elää huoletonta elämää, olla vailla murheita, luottaen vanhempiinsa ja elämäänsä... ja sitten vielä tietää, että on ITSE aiheuttanut lapsellensa ne kaikki surut ja murheet, koska itse halusi intohimoa ja unelmoi "rakkaudesta"... Olen ennenkin täällä kertonut aiheesta, voi kuulostaa tutulta.. olen myös kokemukseni perusteella sanonut sen, että kun yleensä hoetaan että "kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat" niin käännän sen nykyään ehdottomasti siihen muotoon, että "kun lapset ovat onnellisia, äitikin on". Omaa tuskaa (kyllästymistä) on kuitenkin sata kertaa helpompi kestää, kuin oman lapsen tuskan seuraamista vierestä, tuntien itsensä syylliseksi, avuttomaksi, peläten miten asia vaikuttaa koko lapsen loppuelämään.

Joo, aina ei käy näin huonosti kuin meillä. Mutta ei sitä voi etukäteen tietää miten kukin reagoi. Jos olisin tämän tiennyt, en todellakaan olisi eronnut noin heppoisin perustein. Olisin yrittänyt vielä kovemmin, tai olisin opetellut olemaan tyytyväinen siihen suhteeseen, missä kuitenkaan ei ollut mitään isompaa vikaa, minkä kanssa en olisi voinut elää. Kaikkea ei elämässä voi saada, mutta jos pitää valita oman lapsen onnellisuuden/mielenterveyden ja oman intohimon/"rakkaudenkaipuun" välillä, niin valinta on selvä.

[/quote]

Tässä taas nähdään millaisia elukoita naiset ovat. Ensin mennään oman pillun sykkeen mukaan ja vasta vanhempana kurpahtaneena aletaan ajattelemaan järjellä.

[/quote]

Totta. Mitäpä tuohon muuta sanomaan. Tiedän, että toimin väärin, ja tekisin toisin, jos voisin elää uudelleen tuon ajan.

Enpä kuitenkaan takaisin sitä aikaa saa, joten nyt tässä opettelen koko ajan ajattelemaan enemmän "järjellä" ja enemmän muita ihmisiä kuin omia itsekkäitä halujani. Vaikeaa se on välillä vieläkin, mutta uskon että koko ajan menen parempaan suuntaan.

Kerron täällä kuitenkin aina, kun näen jonkun eroa pohtivan, tämän tarinani jotta edes joku viisastuisi ajoissa, ettei tarvitsisi jälkeenpäin katua, kuten minä teen.

t. 12

Juuri tätä kaipasin, kun luin ketjua. Mietin jo, voiko lauma naisia enempää peilata asioita vain omanitsensä kautta. Ero koskettaa kuitenkin niin montaa ihmistä ja vaikuttaa eniten lapsiin, joiden koti siiä rikkoutuu. Erityisesti ap:n tapaus on vaikea, kun ero tekisi onnelliseksi vain ap:n, ja lapset menettävät ehjän perheen, mies haluamansa puolison. 

Ei ero itsessään ole väärin, jos perusteet ovat painavat. Ap:n tapauksessa ne eivät ole. Ensin on yritettävä kaikki keinot, jotta voi laittaa lapset maksamaan onnellisuutensa hinnan. Kun on käyty terapiat, yritetty ja kokeiltu vuosikausia ja lopulta alkaa tuntua, että oma mielenterveys on vaarassa, vasta sitten on mielestäni oikeus ottaa riski lasten elämän pilaamisesta.

siskoni tyttö oli 10v kun siskoni halusi parempaa elämää. Sairastui masennukseen, murrosikäisenä tuli mukaan päihteet, itsetuhoisuus ja lintsaukset. Nyt nuorena aikuisena aivan hukassa masennusdiagnoosin kanssa. 

Tiedän myös eroja, joista lapset ovat selvinneet ihan hyvin, vanhempiensa arvion mukaa. Todellinen tilanne paljastuu vasta, kun nämä ovat aikuisia ja perustamassa perhettä.

Hyvä ap. Parisuhteen kipinän voi kyllä kaivaa esille, ei se kokonaan ole sammunut. Se on piilossa. Jaksaisitko tämän vuoden, ensi kesäksi voisitte varata Helsingin NNKY:n avioliittoleirin (nyk. järjestäjänä on toinen yhdistys) vaikka Leville. On niitä etelämpänäkin Suomessa. Moni on löytänyt uudelleen kadonneen kipinän siellä. Lastenhoito on järjestetty.

http://www.parempiavioliitto.fi/artikkelit/hyvaterveys2012.pdf

http://www.ita-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/avioliittoleirit-siirtyv%C3%A4t-uudelle-yhdistykselle-62279

Niin, erotako vai yrittää löytää avioliittoonsa taas kunnioitus, lämpö, rakkaus? Jaksatteko istua miehen kanssa sohvalle vaikka tänä iltana, kun lapset nukkumassa.Telkkari ja tietokone kiinni ja kysyä vaan ihan yksinkertaisesti, että mitä sulle kuuluu, tykkätkö musta vielä. Ei sen tarvi olla sen juhlallisempaa. Ei ainakaan sellaista, että "nyt kuule keskustellaan meidän avioliiton tilasta".

Jospa löytäisit ilon ja yhteyden, kipinänkin.

Särähti tuo kun mainitsit miehesi olevan "hermoherkkä". Ei sellainen ole hyvä kumppani yhtään kellekään. Parisuhde tai perhe-elämä hermoherkän kanssa on aina tuomittu epäonnistumaan.

Paha sanoa kannattiko, minulta ei kysytty vaan mies päätti erota. Mutta nyt kolme vuotta jälkeenpäin voi jo sanoa, että olen ollut minäkin onnellisempi ilman miestä, enkä ole perään huudellut. Ei tainnut ollut kovin suurta rakkauta minunkaan puoleltani, eikä taatusti suhteessa ollut minkäänlaista intohimoa. Tosin en sitä pidä edes mitenkään tärkeänäkään. 

Muista kuitenkin, että avioero on lapselle elämän suurimpia tragedioita. Tälläkin palstalla huudetaan kotihoidosta ja ties mistä, mutta samalla avioero on lapselle usein paljon merkittävämpi juttu kuin se, joutuiko päiväkotiin 1 vai 3 -vuotiaana.

Luin taannoin tutkimuksen, jonka mukaan on täysin väännetty väärin se, että lapset hyötyisi erosta, jos vanhempien rakkaus on kuivunut tai perheessä on riitoja. Todellisuudessa riitaisampi perhe ja jopa toisen vanhemman alkoholismi on pienempi paha kuin avioero. Vain ääritapaukissa se on lapsen etu, kun päihdeongelma on todella paha ja on mm. väkivaltaa. Tietysti ihmisen pitää harkita sekin, kuinka paljon lastensa puolesta on valmis uhraamaan, mutta lasten edulla eroa on 95% tapauksista turha perustella.

Omaa lähipiiriä seuratessa vain yksi avioero oli sellainen, että se oli "lasten etu". Isä oli alkoholisti, mutta aika harmiton sellainen ja hiljainen tissuttelija. Äiti kuitenkin oli niin kurkkuaan myöten täynnä, että huusi aamusta iltaan isälle. Yhtään ystävällistä sanaa ei suusta tullut enää vuosiin. Lapsilla oli kaikkea oireilua ja esimerkiksi 9-vuotias tyttö kasteli sänkynsä joka yö. Kun isä muutti pois, loppui oireet ja kastelut kuin seinään. Tässä tapauksessa ero oli ainoa ratkaisu.

[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 09:19"]

Muista kuitenkin, että avioero on lapselle elämän suurimpia tragedioita. Tälläkin palstalla huudetaan kotihoidosta ja ties mistä, mutta samalla avioero on lapselle usein paljon merkittävämpi juttu kuin se, joutuiko päiväkotiin 1 vai 3 -vuotiaana.

Luin taannoin tutkimuksen, jonka mukaan on täysin väännetty väärin se, että lapset hyötyisi erosta, jos vanhempien rakkaus on kuivunut tai perheessä on riitoja. Todellisuudessa riitaisampi perhe ja jopa toisen vanhemman alkoholismi on pienempi paha kuin avioero. Vain ääritapaukissa se on lapsen etu, kun päihdeongelma on todella paha ja on mm. väkivaltaa. Tietysti ihmisen pitää harkita sekin, kuinka paljon lastensa puolesta on valmis uhraamaan, mutta lasten edulla eroa on 95% tapauksista turha perustella.

Omaa lähipiiriä seuratessa vain yksi avioero oli sellainen, että se oli "lasten etu". Isä oli alkoholisti, mutta aika harmiton sellainen ja hiljainen tissuttelija. Äiti kuitenkin oli niin kurkkuaan myöten täynnä, että huusi aamusta iltaan isälle. Yhtään ystävällistä sanaa ei suusta tullut enää vuosiin. Lapsilla oli kaikkea oireilua ja esimerkiksi 9-vuotias tyttö kasteli sänkynsä joka yö. Kun isä muutti pois, loppui oireet ja kastelut kuin seinään. Tässä tapauksessa ero oli ainoa ratkaisu.

[/quote]

Kyllä se ero voi olla hyvä lapsillekin, jos toinen puoliso tai molemmat eivät kunnioita toista ja jos perhe-elämä on jatkuva valtataistelua ja toisen vähättelyä. Henkinen kiusaaminen vaikuttaa myös lapsiin.

Muuten kyllä olen kanssasi samaa mieltä. Harva eroaja oikeasti miettii niitä lapsia ja uskottele itselleen, että se oma paras on lastenkin paras. Ärsyttää joka kerta kun joku eronnut selittää, miten kerran täällä vain eletään ja kaiken pitää aina olla kivaa. Kun on lapsia hankkinut, se oma kiva ei ole pääasia ja kohtuullista epämukavuuttakin pitää kyetä kestämään. Kaikissa ihmissuhteissa ei voi olla aina kivaa ja se sitoutuminen tarkoittaakin sitä, ettei kuljeta oman mielihyvän perässä vaan otetaan huomioon se toinenkin ja kestetään ajoittain sitä epämukavuuttakin toisten parhaaksi.