Mikä lasten kanssa olemisessa rankkaa?

Minusta rankinta olivat sairastelukierteet... Siis se, että ensin suunnittelee itselleen niitä henkireikiä, että käy kerhossa/harrastuksessa/reissussa/yökylässä, mitä vaan kivaa tekemistä ja sitten se täytyy jälleen kerran peruuttaa tai siirtää sen miljoonannen korvatulehduksen tai oksennustaudin takia. Koin aina olevani huono äiti, kun en saa lapsiani pidettyä terveenä, kun on sovittuja menoja. Siksi en varmaan olis pystynytkään yhdistämään työt ja pikkulapsivaiheen... Stressaannun sairasteluista, vaikka tiedän, etteivät ne ole vakavia juttuja, mutta silti harmittaa:(

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 15:23"]

Se on sitä äitiyttä. Nauti nyt kun lapset ovat vielä pieniä. Teini-ikäisinä ne ei kehtaa näyttäytyä sun kans enää missään.

[/quote]

Voin olla lapseni kanssa, lukea kirjoja ja vaikka askarrella, mutta minusta ei ole leikkimään legoilla tai nukeilla. Ja joskus ne kotityötkin pitää tehdä. Inhottaa olla se paskamutsi joka ei tule piirtämään liiduilla kun ruoka pitää laittaa ja pyykit pestä. Lapsi osaa kyllä vaatia sitä 24/7

1. Jatkuva yksinäisyys, siis ei ole aikuista seuraa. Lapsethan ei rauhaan jätä minuutiksikaan. Jos menee jonnekin perhekerhoon tms, niin ihan sama huomioimisrumba siellä, ei siinä mitään kunnon keskustelua ehdi viritellä, kun pitää ohjata 2-veetä ja komentaa 5-veetä rauhoittumaan, samaa pyyhkimistä, syöttämistä, pukemista, riisumista kuin kotonakin.

2. Yhtäkään lausetta tai asiaa ei kerkeä päässä valmiiksi ajatella. Jatkuvasti rästiin jäävät hommat, jotka pitäisi hoitaa koneella. Meidän lapset on erittäin puheliaita, hienoa, että osaavat puhua, mutta ite olen muuttunut lähinnä mykäksi..

3. Vaikka tekee kaikkensa (just nuo jonkun mainitsemat luomuruuat, keksit virikkeitä, retkiä, järkkäät leikkitreffejä, harrastuksia yms yms), niin mikään ei riitä. Et vaikka tekisit osa-aikatöitä, painat niska limassa bussiin, kun mies suvaitsee ilmaantua aina viimeisellä minuutilla kotiin kun oli hyvät jutut just työpaikalle, valmistelet työt öisin, tulet kaupan kautta kotiin, valmistelet aina kaiken valmiiksi, että mies pärjää pari tuntia YKSIN lastensa kanssa, opiskelet ja päivität alasi tietoja. Niin mikään ei riitä, olet silti VAIN typerä kotiäiti, jonka mielipiteet ohitetaan keskusteluissa, etenkin miehen dippainssikavereiden keskuudessa. Kelpaat vain passaamaan ruuat ja kahvit eteen, koska sehän KOTIÄIDIN työtä.

4. Näitä olis vaikka kuinka.

5. Parasta on ne lapset.

17 jatkaa.. Ja heh heh oma-aika, ei sellaista ole. Hyvä kun kerkeän suihkussa käymään lasten hoidon, osa-aikatyön ja opintojen keskellä.
Puhumattakaan anopista, joka tulee suu mutrussa moneksi päivää kyläilemään ja odottaa täysihoitolapalvelua. Kukaanhan ei auta, koska olenhan täydellisessä tilanteessa.

Minulla on neljä lasta. Rankkaa lasten kanssa on ollut lähinnä silloin, jos ei ole saanut unta riittävästi tai jos miehen kanssa on mennyt huonommin. Suurin osa ajasta on ihan mukavaa. Teinien kanssa on meillä kyllä ollut paljon helpompaa kuin pikkuisten, ja tytön kanssa helpompaa kuin poikien. Perhe on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös ulkopuoliset asiat, esim. työ. Mitä kauemmin olen ollut äiti, sitä paremmin osaan ottaa rennosti ja nauttia.

Ihan samoilla linjoilla ap:n kanssa. Tosin täällä meidän "eläintarhassa" on neljä lasta 2-10v. Nuorin ja vanhin yhdessä on ihan ok, ei stressaa, ihan mukavaa. Mutta kun keskimmäiset on kuvioissa, niin HUH. Koko ajan ihan järjetön meteli ja tappelu ja äiti sitä ja äiti tätä. Hyvä, kun ehtii kissaa sanoa, kun jossain taas huudetaan tai joku tulee kitisemään jotain. Tähän päälle kaikki kotityöt, ruuanlaitot ja kauppareissut (joista mies ei tee juuri mitään, tekee pitkiä työpäiviäkin). Pahimmilla hetkillä tekee mieli lyödä hanskat tiskiin. Iltatoimien aikaan jo itkettää, kun olen niin lopussa. Lapsia tuli enemmän, kuin mitä suunniteltiin, mutta rakkaitahan ne silti kaikki ovat, en poiskaan vaihtaisi.

Kaipaan töihin "lomalle", mutta olen vieläpä työtönkin. Ja kaiken maailman syyllistämistä tungetaan joka luukusta. Kaiken tämän päälle olen huono äiti, kun vien nuorimmaisen joskus päiväkotiin ja keskimmäiset iltapäiväkerhoon, että pysyisin edes jotenkin koossa.

Silti tiedän olevani parempi äiti, kuin monikaan "entisajan" äideistä. Silloin lapset saivat mennä ja olla kuka mitenkin, kunhan joskus kävivät syömässä ja edes jotain vaatetta oli päällä. Pinniksen päälle laitettiin lautoja ja paino, että lapsi pysyy siellä, kun äiti käy navetassa! Suolasilakka käteen, ettei niin paljon huutaisi. Ja hellyys ja sanat "rakastan sinua" eivät juurikaan mahtuneet aikatauluun, sellainenhan oli ihan turhanpäiväistä.

Minusta tuntuu, että väsyttävin asia kotiäitinä olemisessa nykyään on yksin oleminen. Siis ilman muita aikuisia. Ennen vanhaan suurin osa äideistä asui maalla kolmen tai jopa neljän sukupolven talouksissa tiiviissä kyläyhteisöissä ja kaupungeissakin uskoisin yhteisöllisyyden olleen ihan eri luokkaa.

Olen itse viettänyt lapsuuteni kolmen sukupolven taloudessa, ja olihan mun äidilläni älyttömän paljon helpompaa lastenhoidollisesti koska isovanhemmat olivat myös jatkuvasti pitämässä silmällä ja viihdyttämässä. Itsekin huomaan, että jos olen ollut lasten kanssa kolmestaan pidempiä aikoja mummolassa niin vaikka tekisin ihan samat asiat kuin kotonakin,  tuntuu miljoona kertaa helpommalta koska lapset eivät vaadi minun jatkuvaa huomiotani ja lisäksi minulla on aikuista juttuseuraa koko ajan.

21; minun kokemukseni mukaan äitiys on erilaista, kun ympärillä on paljon muita äitejä. Asuin ensimmäiset vuodet rivitalossa, jossa oli paljon juuri lapsensa saaneita äitejä. Se oli ihanaa aikaa; ei tarvinnut kuin ovi avata, niin aina oli seuraa ja apua. Lapset leikkivät yhdessä, kiikkuivat muidenkin kuin oman äidin syliin, ja elämän pienet ja isot murheet ja ilot jaettiin koska nähtiin kuitenkin joka päivä vähintään kerran. Ei tarvinnut huolehtia, onko siistiä ja pullaa pöydässä, vaan kylään sai mennä ja meille tulla, tarvitsisi sitten litran maitoa tai lastenhoitoapua tai vain jutteluseuraa. Kaikkien miehet olivat enemmän tai vähemmän kiireisiä, ja autoimme toisiamme koko ajan.

Kun muutimme tuolta pois toiselle alueelle, huomasin että täällä ihmiset viihtyvät omissa oloissaan. Toisiin pidetään tietty etäisyys, eikä puhettakaan että täällä vois rupatella hiekkalaatikon reunalla muita kuin niitä näitä. Puhumattakaan että voisi mennä vaikka naapurin kanssa lauantaisaunaan, pistää lapsille kahluualtaat suihkutilaan ja juoruta siinä sivussa tuntikausia. Sitä pidettäisiin ihan superoutona.

Muuton jälkeen tajusin, että aivan oikeasti olen päivät ihan ilman aikuisseuraa, jos ei sitten mene jonnekin/kutsu ketään kylään. Lapsilla on tylsää ja heille pitää erikseen sopi leikkitreffejä. Jos en vaan meinannut jaksaa vauvan itkua, en voinut mennä hiekkikselle ja antaa häntä hetkeksi kaverin syliin, että saisin edes pari minuuttia vetää henkeä. Jos minulta puuttuu joku asia, minun pitää lähteä erikseen hakemaan sitä. Ja kaikkein pahinta on se, että parisuhteeseen kohdistuu ihan eri paineita kuin ennen, koska nyt mies saattaa olla tärkeimpiä päivän sosiaalisia tapahtumia.

Joten äitinä olo voi olla nykyään sillä lailla rankkaa, että kukaan ei spontaanisti jaa sitä sinun kanssasi siinä arkipäivän elämässä.

21; minun kokemukseni mukaan äitiys on erilaista, kun ympärillä on paljon muita äitejä. Asuin ensimmäiset vuodet rivitalossa, jossa oli paljon juuri lapsensa saaneita äitejä. Se oli ihanaa aikaa; ei tarvinnut kuin ovi avata, niin aina oli seuraa ja apua. Lapset leikkivät yhdessä, kiikkuivat muidenkin kuin oman äidin syliin, ja elämän pienet ja isot murheet ja ilot jaettiin koska nähtiin kuitenkin joka päivä vähintään kerran. Ei tarvinnut huolehtia, onko siistiä ja pullaa pöydässä, vaan kylään sai mennä ja meille tulla, tarvitsisi sitten litran maitoa tai lastenhoitoapua tai vain jutteluseuraa. Kaikkien miehet olivat enemmän tai vähemmän kiireisiä, ja autoimme toisiamme koko ajan.

Kun muutimme tuolta pois toiselle alueelle, huomasin että täällä ihmiset viihtyvät omissa oloissaan. Toisiin pidetään tietty etäisyys, eikä puhettakaan että täällä vois rupatella hiekkalaatikon reunalla muita kuin niitä näitä. Puhumattakaan että voisi mennä vaikka naapurin kanssa lauantaisaunaan, pistää lapsille kahluualtaat suihkutilaan ja juoruta siinä sivussa tuntikausia. Sitä pidettäisiin ihan superoutona.

Muuton jälkeen tajusin, että aivan oikeasti olen päivät ihan ilman aikuisseuraa, jos ei sitten mene jonnekin/kutsu ketään kylään. Lapsilla on tylsää ja heille pitää erikseen sopi leikkitreffejä. Jos en vaan meinannut jaksaa vauvan itkua, en voinut mennä hiekkikselle ja antaa häntä hetkeksi kaverin syliin, että saisin edes pari minuuttia vetää henkeä. Jos minulta puuttuu joku asia, minun pitää lähteä erikseen hakemaan sitä. Ja kaikkein pahinta on se, että parisuhteeseen kohdistuu ihan eri paineita kuin ennen, koska nyt mies saattaa olla tärkeimpiä päivän sosiaalisia tapahtumia.

Joten äitinä olo voi olla nykyään sillä lailla rankkaa, että kukaan ei spontaanisti jaa sitä sinun kanssasi siinä arkipäivän elämässä.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 15:52"]

Minusta tuntuu, että väsyttävin asia kotiäitinä olemisessa nykyään on yksin oleminen. Siis ilman muita aikuisia. Ennen vanhaan suurin osa äideistä asui maalla kolmen tai jopa neljän sukupolven talouksissa tiiviissä kyläyhteisöissä ja kaupungeissakin uskoisin yhteisöllisyyden olleen ihan eri luokkaa.

Olen itse viettänyt lapsuuteni kolmen sukupolven taloudessa, ja olihan mun äidilläni älyttömän paljon helpompaa lastenhoidollisesti koska isovanhemmat olivat myös jatkuvasti pitämässä silmällä ja viihdyttämässä. Itsekin huomaan, että jos olen ollut lasten kanssa kolmestaan pidempiä aikoja mummolassa niin vaikka tekisin ihan samat asiat kuin kotonakin,  tuntuu miljoona kertaa helpommalta koska lapset eivät vaadi minun jatkuvaa huomiotani ja lisäksi minulla on aikuista juttuseuraa koko ajan.

[/quote]

Näin itsekin ajattelen. Uskoisin, että pahinta on juuri yksinäisyys ja elämän pyöriminen lasten mukaan. Uskoisin, että vaikka ennen oli fyysisesti rankkaa, ympärillä olevat ihmiset auttoivat jaksamaan. Kun työn jakaa muiden kanssa, se on huomattavasti helpompaa. Nykyisin haasteena on enemmänkin henkinen uupumus.

Lisäksi kukaan ei voi väittää etteikö lasten kasvattaminen ollut ennen helpompaa. Lapset sai pienestä pitäen juosta kesät talvet ties missä, jos satuit huutamaan lapselle, kukaan ei ollut kyräilemässä ja leimaamassa huonoksi äidiksi, isommat hoitivat pienempiään jne.