Mikä lasten kanssa olemisessa rankkaa?

Nyt en todellakaan halua parjata tai syyllistää mutta tuon keskusteluun putkiaivomielipiteen ja yksinkertaisen ratkaisun.

Vaihdettiin keväällä vaimon kanssa rooleja eli hän palasi töihin, minä jäin kotiin silloin 5kk ja 5v. lapsien kanssa. Aluksi minuakin korpesi tuo aikuisen seuran puuten mutta nyt tunnen naapurini, vanhempi muksu on saanut paljon uusia leikkikavereita. Akuuttia lastenhoitoapua on aina saatavilla naapurista jne.

Kaikki sujuu kun vain ottaa rennosti, eikä stressaa turhia. Huolehdit siitä, että lapset pysyvät hengissä niin kaikki muu sujuu omalla painollaan.

Tästäkin olen saanut kyllä vaimon toimesta tuntea syyllisyyttä. Hän kun oli niin varma siitä, etten voi mitenkään pärjätä lasten kanssa... :)

Rankkaa pienten lasten kanssa olemisessa itselleni on se, jos lapsi tai lapset vaativat huomiota ja useimmiten kai lapset haluavat leikkikaverin. En yllättäen itse liiemmin välitä enää leikkieläimillä ja palikoilla leikkimisestä. Sitten tulee huono omatunto, jos ei huomio lasta ja mene leikkimään. Lapset myös inttävät vastaan ja kiukuttelevat paljon ja jonkin ajan päästä kaipaisi aikuisempaa seuraa sekä etenkin omaa aikaa tehdä niitä omiakin asioita. Minulla ei ole ainakaan vielä omia lapsia  tosin.

Pienten lasten kanssa on rankkaa, koska en lainkaan nauti pienten lasten seurasta. En pidä pienten lasten epärationaalisuudesta, kärsimättömyydestä, arvaamattomuudesta, huonosta itsesäätelykyvystä, takertuvuudesta, avuttomuudesta, itsekeskeisyydestä, äänekkyydestä ja huonosta huumorista. Onneksi tilanteita, joissa joutuisi vasten tahtoaan olemaan pitkään tiiviissä tekemisissä tai vastuussa pienistä lapsista, tulee vastaan äärimmäisen harvoin.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 15:13"]

Miksi näistä ei puhuta rehellisesti, vaan esim. minullekin, lapsettomalle naiselle, maalaillaan ihan eri kuva lapsiperhe-elämästä! Tuo on juuri sellaista kuin kuvittelinkin elämän olevan jos on lapsia. Silti en muka ymmärrä mitään kun itsellä ei ole lapsia. 

[/quote]

Tähän vahva sama. :) 

Ehdottomasti rankinta on ollut unenpuute, koska molemmat lapset ovat valvottaneet useita vuosia ja valvottavat vieläkin. Seuraavaksi rankinta (mutta todella pitkällä välillä tuohon unenpuutteeseen) on se, ettei hetkeksikään voi vetäytyä omiin oloihinsa, vaan jos vaikka vessaan istunnolle yrittää hiipiä, on puolessa minuutissa toinen lapsi oven takana kolkuttelemassa ja huutaa toisenkin paikalle. Ei siis saa pientäkään hengähdystaukoa koko päivän aikana, koska vanhempi lapsi lopetti päiväunet kun nuorempi syntyi.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 15:13"]

Miksi näistä ei puhuta rehellisesti, vaan esim. minullekin, lapsettomalle naiselle, maalaillaan ihan eri kuva lapsiperhe-elämästä! Tuo on juuri sellaista kuin kuvittelinkin elämän olevan jos on lapsia. Silti en muka ymmärrä mitään kun itsellä ei ole lapsia. 

[/quote]

Minä en ole juuri kenellekään mitään näistä sanonut, jollekin ehkä varovasti. MInussa, ja uskon että muissakin, asuu pelko että tulen leimatuksi, joku kertoo eteenpäin, että en ole hyvä. En nyt ole mitenkään peitellyt väsymystä tai tylsistymistä, mutta en ole uskaltanut mitään ihmeellistä sanoa. Varsinkaan lapsettomille.

Ehkä se on tämä yhteiskunta meillä, kun kenen tahansa pitäisi pärjätä yksin ja omin voimin, koska "niin ennenkin tehtiin", vaikka ennen oikeastaan ei niin tehty. 

t: numero 5

Ihmettelen oikeasti, miten kenellekään voi tulla yllätyksenä, että lasten kanssa oleminen voi olla hyvin rankkaa. 

Me äidit ollaan eletty aika helppoa elämää ennen lapsia, siksi lasten kanssa asiat koetaan rankoiksi, vaikka eihän perusarki peruslasten kanssa edes ole rankkaa...

Se, että ei ole aikaa itselle ja pitää reagoida koko ajan. Kärsivällisyys kehittyy lapsesta asti, vauvalla ei ole sitä lainkaan, 2-vuotiaalla sitä on ihan pieni tippa. Lapsi kokeilee tunteitaan ja vanhempi joutuu vastaamaan niihin kokeiluihin. Lapsi ei tunne sääliä vanhempaansa kohtaan, vaan löytää tästä aina uusia heikkoja kohtia.

Ei kannata verrata nykyaikaa vaikka nyt sota-aikaan, silloin vielä ihmiset elivät aika erilaisissa yhteisöissä kuin nyt. Nykyisin ihmiset ovat enemmän yksin.

Jatkuva saatavilla olo ja jatkuva skrppina olo.

Se ettei voi edes vessassa käydä ilman että kokoajan mietit miten se 3v kiipeää kirjahyllyä ylös kun selkäsi käänsit.

Toisille henkisesti rankka on oikeesti rankempaa kuin fyysisesti rankka homma. Lapsiperheessä kun sitä palautumisaikaa ja hiljaisuutta ei tahdo olla. 

Minä en kokenut rutiineja, kotitöitä, kerhossa käyntejä ym sitä rankkuutta aiheuttavaksi. Joskus viime keväällä alkoi jatkuva pukeminen ja kylmyys ihan toden teolla ottaa päähän, mutta onneksi kevään katkaisi kaksi viikkoa Kanarialla. Sitten alkoi täälläkin jo pärjätä vähän vähemmillä vaatteilla.

Se, miksi itse aloin loppujen lopuksi inhota koko touhua oli, että kaipasin jotain muuta. En olisi halunnut heti aamusta olla käytettävissä, vaan olisin ihan rehellisesti sanoen halunnut olla omissa oloissani, lukea vaikka lehden RAUHASSA ja keskeyttämättä alusta loppuun. Meidän kaksi lasta ovat ihania, tulevat toimeen keskenään ihan hyvin, ovat kivasti jo omatoimisia, terveitä... mutta meneviä, keksiviä, aikaansaavia. Esikoinen kyselee koko ajan jotain, ja minä olisin halunnut ajatella edes yhden ajatuksen loppuun.

Olin siis henkisesti ihan kypsä kotona oloon. Minulla on kyllä harrastuksia ja onneksi monta kivaa äitiä tästä lähistöstä olivat kotona myös, joten seuraa riitti joka päivälle ja tekemistä myös. Joskus vain tulee stoppi, ja nyt lapset ovat päiväkodissa ja minä opiskelen ja etsin töitä. 

Helpottaa, pikku hiljaa :)

Itse koen rankkana juuri sen, että lapset ovat niin riippuvaisia ja tarvitsevia. Myös jatkuva meteli ja tappelu (meillä lapset 2 ja 5 v) ovat uuvuttavia (vastaavasti aiemmin vauvan itku). Lasten kanssa kotona ollessa minua rasittivat (enemmän henkisesti kuin fyysisesti) myös kotityöt, kun en niistä suuremmin tykkää ja olivat koko ajan muistuttamassa itsestään.

Juuri tuo jatkuvasti saatavilla ja skarppina olo, kaiken keskeytyminen. Muistan kun menin parin kotivuoden jälkeen töihin ja kuinka mahtavaa oli, kun saattoi mennä vessaan ilman, että kukaan tunki mukaan tai huusi oven takana.

Saatoin puhua puhelimessa ja eikä työkaveri tullut repimään lahjetta. Kun suunnittelin kirjoittavani sähköpostin, saatoin kirjoittaa sen alusta loppuun, ilman että piti juosta seitsemäntoista kertaa pelastamaan lapsi tippumasta sohvalta/piirtämästä seinään/viemään potalle/katsomaan lelua/puhaltamaan pipiä. Saatoin laittaa paperin pöydälle odottamaan, että palaan siihen vartin päästä, eikä se sillä välin karannut minnekään, huutanut kuin syötävä ja tunkenut suuhunsa kaikkea pöydältä löytyvää.

Tuota yksin olemista/yhteisöllisemmin elämistä itsekin mietin, että miten paljon se vaikuttaa. Itsellä ei ole verkostoa lähellä (mikä on tietysti tavallaan oma valinta) ja kieltämättä aika kateellisena kuuntelen miten muilla lasten hoitoon ja kasvatukseen osallistuu ystävät ja sukulaiset. 

Itsellä myös näin, että psyykkisesti olen uupuneempi tähän kuin fyysisesti, tai siis fyysisesti ei mitään ongelmaa varsinaisesti olekaan. Kyllähän tietysti lapset aiemmin myös kasvoi enemmän itsekseen/keskenään, kun nyt sitä henkistä läsnäoloa pidetään aikalailla vanhemmuuden mittarina. (No ylipäänsä sen pohtiminen onko hyvä vanhempi vai ei, lienee aikalailla viimeaikojen ylellisyystuote ;-))

ap

Aloitan tänä syksynä opiskelut kotivuosien jälkeen, ja voin myöntää että välillä on ollut ihan aidosti rankkaa. Ikinä ei saa olla rauhassa, aina joku valvottaa yöllä, ja päivällä pitää olla joka ikinen hetki skarppina ettei kukaan pääse hengestään. Ja siinä välillä pitää tietenkin käydä kyselyikäisen kanssa joskus melkein tuskastuttavan työläitä keskusteluja, selvitellä sisarusten riitoja ja nykyään paimentaa myös lasten pihakavereita. 

Olen jo vähän kyllästynyt tähän, ettei mitään ole saanut tehdä rauhassa, koko ajan pitää olla tietyllä lailla skarppina. Minulle tuli täytenä yllätyksenä tämä, kuinka voimakasta riittämättöyyttä olen kokenut koko ajan, kun pitäisi olla kaikille läsnä ja jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa, ei siis jaksa fyysisesti koska on viimeiset neljä vuotta herännyt joka jumalan yö monta kertaa, eikä jaksa henkisesti olla joka hetki valmiina reagoimaan. Olen kokenut kotivuodet erittäin tärkeiksi ja olen iloinen että olen hoitanut lapsia kotona. Kotivuodet ovat olleet tähänastisen elämäni parasta aikaa noin tunnetasolla. Silti olen tosi iloinen, että lapset kasvavat ja elämä helpottuu, eikä elämä ole enää fyysisesti niin työlästä.

Miksi näistä ei puhuta rehellisesti, vaan esim. minullekin, lapsettomalle naiselle, maalaillaan ihan eri kuva lapsiperhe-elämästä! Tuo on juuri sellaista kuin kuvittelinkin elämän olevan jos on lapsia. Silti en muka ymmärrä mitään kun itsellä ei ole lapsia. 

Joillakin meistä on kaiken muun lisäksi aika pieni kapasiteetti sietää ja hallita kaikkea sitä miljoonaa pikkuasiaa, mitä lasten mukana tulee. Minulla on aina ollut riittävästi hommaa jo siinä, että saan itseni ajoissa sinne minne pitää. Nykyään pitää aloittaa jo siitä, että pikkuväki on syötetty ja juotettu ja pissatettu, pitää raahata mukana peräkärryllistä tavaraa ja siitäkin silti puolet unohtuu kotiin, pitää hakea ahtaasta varastosta rattaat ja kymmenen muuta hilavitkutinta että päästään ylipäätään mihinkää etenemään, pitää nostaa ja kantaa ja vetää ja työntää ja voi että on hiki jo ennen kuin ensimmäiset sata metriä on taivallettu. Minulta tämä vaatii paljon, ja kun näitä siirtymiä on päivässä aina vähintään se kaksi, niin odotan innolla että tää tästä joskus helpottuu.

Minulle rankinta on ohjelmatoimistona oleminen. Esikoinen täyttää kolme ja pikkusisarusta ei ole vielä kuulunut. Illat ja loma-ajat ovat yhtä helvettiä kun lapsen kanssa pitäisi jaksaa leikkiä, viedä leikkipuistoon tai mikä pahinta, keksiä muita lapsia leikkiseuraksi. En ole mikään kyläluuta, ja lähimmät ystäväni ovat lapsettomia, joten kaikki ratkaisut tuntuvat yhtä ikäviltä.

Muuten lapseni on ihana ja helppo, eikä arjessa mikään muu rankalta tunnukaan.

Se on sitä äitiyttä. Nauti nyt kun lapset ovat vielä pieniä. Teini-ikäisinä ne ei kehtaa näyttäytyä sun kans enää missään.

Minulle vaikeinta on ollut se, että joutuu olemaan niin totaalisen läsnä ja käytettävissä lähes koko ajan. Tämä toteutuu vieläkin, vaikka lapseni ovat jo teini-iässä.

Toisaalta: pienikin irtiotto on jo auttanut asiaa. Onneksemme perheellämme on ollut innokkaat isovanhemmat lähietäisyydellä, eli ihan tappiin asti ei ole itseään tarvinnut ajaa kun apua on ollut tarjolla.

Tämän palstan antama mielikuva on hieman pelottava: joko olet superäiti (joka pitää itsestään huolta, ei juo viiniä lasten nähden, ei vie lastaan virikehoitoon, tekee lastenruuat luomusta itse väkertäen ja herra varjele ainakin imettää kaksivuotiaaksi asti) tai sitten "et ansaitse lapsia".