Lue keskustelun säännöt.
Kuuluuko asiaan että lapsi "roikkuu" koko ajan jalassa ja vaatii huomiota?
13.08.2020 |
Kaksivuotias ei suostu enää yhtään olemaan keskittyneenä omiin leikkeihinsä tai kirjoihinsa tms, vaan roikkuu kaikki päivät tauotta jalassani, hihassani tms. tai huutaa ja vaatii että koko ajan puhun hänen kanssaan, leikin hänen kanssaan, katson mitä lelua hän näyttää, mitä kuvaa kirjasta jne. Jos käyn vessassa niin hän roikkuu samalla lahkeessani koko ajan ja huutaa äitiä. Jos pesen käden niin sen 10 sek. ajan tauotta ihan sama tilanne. Jos etsin hänelle laatikosta jugurttia varten lusikkaa niin jo huutaa kun teen sen 5 sek jotain muuta kuin katson hänen leluja.
Vietän lapsen kanssa paljon aikaa keskittyen vain häneen eli saa minulta aikaa kyllä, saa olla myös paljon sylissä jne. Kuitenkin haluaisin, että hän pystyisi välillä olemaan esim. 5 min omissa leikeissään tai vaikka 20 sek vain odottaen että käyn pissalla. Ennen onnistui, enää ei. Ja tätä jatkuu tauotta aamusta iltaan.
Onko muilla tällaista? Mikä auttaa?
Kommentit (20)
Osta koira, se vie taaperon huomion sopivasti pois sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vaihe. 2v on niin pieni ettei vielä tajua, ettei voi vaatia koko ajan. Pitää vaan jaksaa, isommalle lapselle voi kyllä sanallisesti huomauttaa ja muutenkin tehdä selväksi erillisyytensä ja sen, että itselläkin on tarpeita ja tekemistä ja lapsi saa välillä odottaa.
Vierailija kirjoitti:
Osta koira, se vie taaperon huomion sopivasti pois sinusta.
Meillä on kaksi. Ei mitään vaikutusta asiaan. Ap
Älä anna roikkujalle ja huutajalle huomiota. Noinhan se vain oppii että vinkumalla ja roikkumalla saa mitä haluaa.
Tämä alkoi puolisen vuotta sitten kun lapsi vähän ennen 2 v synttäreitä lopetti kokonaan päiväunet (vaikka miten yritin niin en saanut häntä enää nukahtamaan. On silti aika väsynyt. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö se ole joskus 1,5 vuodesta lähtien kun lapsi alkaa tajuta, että hän ei ole äiti ja äiti ei ole hän. Nyt hän panikoi ja testaa, että missä määrin hän voi ohjailla äidin käytöstä, vaikka on eri ihminen. Ajan mittaan tajuaa, että pärjää erillisenä olentona, vaikka äiti ei olisi ihan joka hetki läsnä hänelle,niin äiti tulee kumminkin takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Älä anna roikkujalle ja huutajalle huomiota. Noinhan se vain oppii että vinkumalla ja roikkumalla saa mitä haluaa.
Ei ole oppinut että saisi huomiota huutamalla. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se taitaa olla nykyaikaa. Tiedän kaksi 10-vuotiasta, jotka roikkuvat äidissä kiinni. Ja ei ole vitsi, vaan totista totta.
Vierailija kirjoitti:
Se taitaa olla nykyaikaa. Tiedän kaksi 10-vuotiasta, jotka roikkuvat äidissä kiinni. Ja ei ole vitsi, vaan totista totta.
No minä ajattelin, että sellaista lasta en aio kasvattaa lapsestani vaan muutos tähän on saatava. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli lapsen kanssa asamanlaista monta vuotta vauvasta kouluikään. Päiväkodissa tai isän, isovanhempien ja muiden kanssa ollessaan lapsi viihtyi ihan eri tavalla omissa puuhissaan. Mies oli usein turhautunut, miksen tee stoppia tälle, koska olin itse myös erittäin uuvahtanut kuvioon.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että olen ihan hyvä äiti, tein kaikkea mitä ohjeistettiin lapsen huomioimisesta ja omiin leikkeihin ohjaamisesta. En vain tiedä mitä muuta olisin voinut tehdä.
Nyt koululaisella se on hälventynyt, ja minusta tuntuu että meillä on hyvä ja läheinen suhde lapsen kanssa. Se aika oli raskasta, kuitenkin on hyvä mieli, että annoin lapselle mitä hän oli vailla.
Ehkä jos sama tilanne tulisi uudestaan toisen lapsen kanssa ja se aiheuttaisi kuormitusta liikaa, menisin keskustelemaan neuvolan perhetyöntekijöiden kanssa, jotta saisin uutta näkökulmaa oman perheen toimiin. Mutta en ole vakuuttunut silti, että he voisivat antaa sen parempaa vastausta tai tehdä asialle mitään. Mielenkiinnolla kuulen, onko joku päässyt tällaisesta tilanteesta jollain oivalluksella?
Se on vaihe. Anna huomiota, mutta kasvata myös odottamaan omaa vuoroa.
Onko lukuhetki jo päivän ohjelmassa? Ottakaa yhteistä aikaa, jolloin olet vain lapsen kanssa. Sitten on niitä hetkiä, että sanot että hänen pitää odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli lapsen kanssa asamanlaista monta vuotta vauvasta kouluikään. Päiväkodissa tai isän, isovanhempien ja muiden kanssa ollessaan lapsi viihtyi ihan eri tavalla omissa puuhissaan. Mies oli usein turhautunut, miksen tee stoppia tälle, koska olin itse myös erittäin uuvahtanut kuvioon.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että olen ihan hyvä äiti, tein kaikkea mitä ohjeistettiin lapsen huomioimisesta ja omiin leikkeihin ohjaamisesta. En vain tiedä mitä muuta olisin voinut tehdä.
Nyt koululaisella se on hälventynyt, ja minusta tuntuu että meillä on hyvä ja läheinen suhde lapsen kanssa. Se aika oli raskasta, kuitenkin on hyvä mieli, että annoin lapselle mitä hän oli vailla.
Ehkä jos sama tilanne tulisi uudestaan toisen lapsen kanssa ja se aiheuttaisi kuormitusta liikaa, menisin keskustelemaan neuvolan perhetyöntekijöiden kanssa, jotta saisin uutta näkökulmaa oman perheen toimiin. Mutta en ole vakuuttunut silti, että he voisivat antaa sen parempaa vastausta tai tehdä asialle mitään. Mielenkiinnolla kuulen, onko joku päässyt tällaisesta tilanteesta jollain oivalluksella?
Olen yrittänyt kasvatusoppaista lukea neuvoja ja niitä noudattanut ja mielestäni olen toiminut ihan hyvin ja oikein. Meilläkään lapsi ei roiku isässään tai muissa aikuisissa vaan ollessaan kahden isänsä kanssa keskittyy yksin leikkeihinsä, mutta jos minä olen kotona niin ei suostu olemaan isänsä kanssa vaan roikkuu koko ajan minussa. Miestäni se turhauttaa ja hänkin käskee että minun pitää opettaa lapsi pois sellaisesta. No olen yrittänyt mikään kieltäminen tai ohjaaminen tai kannustaminen ei ole tuottanut tulosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se taitaa olla nykyaikaa. Tiedän kaksi 10-vuotiasta, jotka roikkuvat äidissä kiinni. Ja ei ole vitsi, vaan totista totta.
No minä ajattelin, että sellaista lasta en aio kasvattaa lapsestani vaan muutos tähän on saatava. Ap
Saahan sitä yrittää. Eipä nämäkään mamitsut ole kauhean innoissaan takiaisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ei oikeastaan liity suoraan asiaan enkä pysty ap:ta oikein neuvomaan. Mutta mulla on sellainen "ongelma", että vitosluokkalainen tyttö roikkuu koko ajan äidissään ja minussa kiinni. En siis ole biologinen isä. Minun lapsuudenkodissa ei paljoa halailtu eikä lässytetty, enkä miehenä ole muutenkaan luonteva missään sellaisessa. Avovaimo taas on kasvattanut lapsensa nimenomaan hellyyteen jne.
Mun ongelma on se, että voin kyllä rakastamaani naista halailla ihan helposti, mutta roikkuva lapsi ei oikein miellytä. Olen yrittänyt sanoa lapselle, että yksi halaus päivässä riittää mulle ihan mainiosti, mutta se muistetaan ehkä n. puoli päivää. Onko muutenkaan normaalia, että tuon ikäinen roikkuu noin paljon ja vaatii koko ajan huomiota ("kato äiti kato, kato")? Minusta tuon ikäisen ei enää tulisi elää noin voimakkaasti vanhempansa kautta.
Kehitysvaihe.
Nimitin omaani apinalapseksi, koska hän kirjaimellisesti roikkui minussa 24/7.
Kyllä kuuluu. Luulitko, että voit hankkia lapsen ja heittää sen jonnekin komeroon kasvamaan kun ei huvita olla läsnä? Tämä on nyt sinun SYVEMPI ELÄMÄN MERKITYS joten alahan nyt iloisin mielin nauttia sen lapsen kanssa touhuumisesta ennen kuin siitä kasvaa puukkoa heiluttava kaheli.
Ihan normaalilta kuulostaa. Kaksivuotias on vielä tosi pieni.
Lapsia ei kannata yrittää liikaa vieroittaa. Yhteys voi katketa, luottamus mennä.
14 vuotiaana hän ei enää halua olla seurassasi, joten anna hänelle nyt aikasi kun hän sitä tarvitsee.
Joo oli siinä 1,5 v - 2 v tuollainen kausi. Sitten kun aloitti päivähoidossa, oppi ettei voi olla 100 % aikuisen huomiota koko elämän ajan.