Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita, jotka ovat katkeroituneet kun kaikki kaverit saavat taloudellista ym apua vanhemmilta, mutta itse et koskaan mitään?
12.08.2020 |
Tapaus numero yksi: kaverini mokasi raha-asiansa, velkaa kulutusluottoina oli 30 tonnia. Lopputulos: vanhemmat maksoivat kaiken ja kaveri "maksoi" velkaa heille muutaman tonnin, minkä jälkeen katsottiin, että velat annetaan anteeksi koska on ollut "niin luotettava".
Tapaus numero kaksi: kaverini haluaa kämpän Helsingin keskustasta. Ei tarvitse etsiä pitkään, koska vanhemmat ostavat asunnon ja yhtiävastikkeetkin "köyhä opiskelija" saa maksatettuksi vanhemmillaan.
Itse en saa mitään, en senttiäkään rahaa, en henkistä tukea, en mitään, koska vanhempani ovat köyhiä ja alkoholiin meneviä. Elämä on usein vaikeaa kärvistelyä, jota kaverit eivät kuitenkaan ymmärrä. Onko muilla samoja kokemuksia? Korostettakoon, että en halua noita juttuja kavereiltani pois, mutta ne saavat minut tuntemaan itseni todella huonoilla korteilla pelaajaksi.
Kommentit (45)
Miksi ihmeessä minun pitäisi katkeroitua toisten saamisista? Minusta nämä äitylin ja isukin rahoihin turvautuvat ovat lähinnä säälittäviä. Omillaan on jokaisen toimeentultava ja hyvinvointivaltiossa on olemassa tukiverkosto sellaisia tilanteita varten, jossa toimeentulo vaikeutuu. Jos joku menee isukilta rahaa ruinaamaan, niin sehän on ainoastaa häpeällistä ja säälittävää, eikä missään määrin kadehdittavaa. Minä en ainakaan missään tilanteessa alentuisi vanhemmiltani rahaa pyytämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katkera, mutta olisi ollut mukava, jos vanhemmat olisivat edes vähän jeesanneet. Ehkä se henkisen tuen puute tuntuu pahemmalta. Jotenkin sen kääntää niin, että he eivät välittäneet. Miten mukava olisi, jos olisi vaikka suvun yhteinen kokoontumispaikka, vaikka kesämökki, mihin kaikki olisivat tervetulleita. Toisaalta minusta on tullut yritteliäs ja sinnikäs. Jotain sekin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä minun pitäisi katkeroitua toisten saamisista? Minusta nämä äitylin ja isukin rahoihin turvautuvat ovat lähinnä säälittäviä. Omillaan on jokaisen toimeentultava ja hyvinvointivaltiossa on olemassa tukiverkosto sellaisia tilanteita varten, jossa toimeentulo vaikeutuu. Jos joku menee isukilta rahaa ruinaamaan, niin sehän on ainoastaa häpeällistä ja säälittävää, eikä missään määrin kadehdittavaa. Minä en ainakaan missään tilanteessa alentuisi vanhemmiltani rahaa pyytämään.
Sinähän olet jo katkera. Luepa oma tekstisi ajatuksella :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sellainen kermaperselapsi.
Sain 2 omaa hevosta yksityistallille, ja kesät vietin hevostellen ja purjehtien.
23-vuotiaana isä maksoi yksiön käsirahan omistusasunnosta Hgistä meren rannalta 1930-luvun kerrostalosta. Asunnossa oli 11 ikkunaerkkeriä.
Mutta olen joutunut myös tekemään töitä; 16- vuotiaana hevoset jouduttiin myymään kun isä jäi työttömäksi. Omaisuus liukeni pörssiromahdukseen.
Menin töihin ja elätin itseni siitä lähtien; perheellä ei ollut rahaa maksaa mm mun lukion kirjoja, vaatteita, harrastuksia, bussilippua, tai tietokonetta mikä tarvittiin lukiossa. Kävin siis palkkatyössä 16- vuotiaasta ja maksoin kaikki kuluni. Tosin sain asua ilmaiseksi kotona, ja ilmaisen kotiruuoan. Kaikki muut menot maksoin itse.
ei nyt täsmää, 16v ja sitte tuo 23v
Ja yksiö jossa 11 ikkunaerkkeriä... Mahto olla melkoinen yksiö jos 11 ikkunaa mahtui, saati sitten erkkerillistä.
En enää, aiemmin teininä ja juuri omilleen muutettuani olin. Kun hyväksyy, että kaikki on vain sattumaa (siis mihin perheeseen syntyy), niin voi itse keskittyä tekemään vain parhaansa, mitä lähtökohdiltaan voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sellainen kermaperselapsi.
Sain 2 omaa hevosta yksityistallille, ja kesät vietin hevostellen ja purjehtien.
23-vuotiaana isä maksoi yksiön käsirahan omistusasunnosta Hgistä meren rannalta 1930-luvun kerrostalosta. Asunnossa oli 11 ikkunaerkkeriä.
Mutta olen joutunut myös tekemään töitä; 16- vuotiaana hevoset jouduttiin myymään kun isä jäi työttömäksi. Omaisuus liukeni pörssiromahdukseen.
Menin töihin ja elätin itseni siitä lähtien; perheellä ei ollut rahaa maksaa mm mun lukion kirjoja, vaatteita, harrastuksia, bussilippua, tai tietokonetta mikä tarvittiin lukiossa. Kävin siis palkkatyössä 16- vuotiaasta ja maksoin kaikki kuluni. Tosin sain asua ilmaiseksi kotona, ja ilmaisen kotiruuoan. Kaikki muut menot maksoin itse.
ei nyt täsmää, 16v ja sitte tuo 23v
Ja yksiö jossa 11 ikkunaerkkeriä... Mahto olla melkoinen yksiö jos 11 ikkunaa mahtui, saati sitten erkkerillistä.
Buahhahhaaa 😂
Vierailija kirjoitti:
Ikävää tässä on sellainen henkinen erkaantuminen, mikä tapahtuu suhteessa kavereihin. Mitä enemmän ikää tulee, sitä voimakkaammin se alkaa näkyä. Puheenaiheet vähenee, vaikea puhua kesämökille tilatusta rempasta, kun ei ole kesämökkiä olemassakaan. Tai vaikea valittaa korkeista vuokrista, kun toinen asuu kantakaupungissa peritössä kolmiossa ja maksaa pelkkää yhtiövastiketta. Mutta näin se menee.
Tämä. Sama koskee aviomies-lottoa. On se vähän vaikeaa joskus löytää yhteyttä kun toiset puhuu talojen rakentelusta ja paljujen hankkimisesta. Itse yrittää yksinään elättää lapsia ja maksaa tunnollisesti vuokraa kerrostalokaksiosta.
En kyllä katkeroitunut ole, mutta valitettavasti osa kaverisuhteista vain kuolee tuon myötä. Eletään niin eri elämiä ettei ole edes yhteistä juteltavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs jos AP keskittyisit siihen omaan elämääsi, etkä eläisi toisten elämää? Mitä hyötyä siitä on sinulle, vaikka kaverisi kuolisivat huomenna köyhinä kuppaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sellainen kermaperselapsi.
Sain 2 omaa hevosta yksityistallille, ja kesät vietin hevostellen ja purjehtien.
23-vuotiaana isä maksoi yksiön käsirahan omistusasunnosta Hgistä meren rannalta 1930-luvun kerrostalosta. Asunnossa oli 11 ikkunaerkkeriä.
Mutta olen joutunut myös tekemään töitä; 16- vuotiaana hevoset jouduttiin myymään kun isä jäi työttömäksi. Omaisuus liukeni pörssiromahdukseen.
Menin töihin ja elätin itseni siitä lähtien; perheellä ei ollut rahaa maksaa mm mun lukion kirjoja, vaatteita, harrastuksia, bussilippua, tai tietokonetta mikä tarvittiin lukiossa. Kävin siis palkkatyössä 16- vuotiaasta ja maksoin kaikki kuluni. Tosin sain asua ilmaiseksi kotona, ja ilmaisen kotiruuoan. Kaikki muut menot maksoin itse.
ei nyt täsmää, 16v ja sitte tuo 23v
Ja yksiö jossa 11 ikkunaerkkeriä... Mahto olla melkoinen yksiö jos 11 ikkunaa mahtui, saati sitten erkkerillistä.
No totta puhun: vessassa ja suihkuhuoneessa oli siinäkin ikkunaerkkeri; koko toinen puoli asuntoa oli ikkunoita täysi. Mutta ei siis ole multa pois jo et usko. Se kämppä oli vaan niin kaunis! Siksi mainitsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni varakkaat vanhemmat, mutta he auttavat omia lapsiani. Matkat, puhelimet, vaatteet, tietokoneet, hammashoidot, koulut, yliopistojen lukukausimaksut, asunnot jne. Olen itse vähään tyytyväinen ja pienituloinen, enkä kaipaa muuta.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä minun pitäisi katkeroitua toisten saamisista? Minusta nämä äitylin ja isukin rahoihin turvautuvat ovat lähinnä säälittäviä. Omillaan on jokaisen toimeentultava ja hyvinvointivaltiossa on olemassa tukiverkosto sellaisia tilanteita varten, jossa toimeentulo vaikeutuu. Jos joku menee isukilta rahaa ruinaamaan, niin sehän on ainoastaa häpeällistä ja säälittävää, eikä missään määrin kadehdittavaa. Minä en ainakaan missään tilanteessa alentuisi vanhemmiltani rahaa pyytämään.
Valtiolta eli muilta ihmisiltä jotka eivät edes kuulu elämääsi on ok ruinata tukea mutta omalta perheeltä ei ole ok pyytää apua? Ompas vinksahtanut ajatusmaailma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, koska olen saanut henkisesti vanhemmiltani niin paljon ja koska olemme mieheni kanssa saaneet rakennettua omalla työllämme meille hyvän elintason.
Meikäläiselle jysähti tuo tajuntaan 90-luvulla, kun parhaimpien kavereiden vanhemmat ostivat heille omat asunnot opiskeluja varten. Että itse joutuisin opiskelemaan ja tekemään töitä seuraavat 20 vuotta päästäkseni taloudellisesti siihen asemaan mistä he aloittivat. Sitten tulikin lama ja työpaikat olivat kiven alla. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani ovat auttanet ruokakassein ja bussilipuin mutta mitään asuntoa yms. en ole saanut.
En ole katkera. Ei ole minun eikä vanhempieni vikani etten ole syntynyt vauraaseen perheeseen. Mutta oma vikani on jos kuolen köyhänä.
Menetin omat vanhempani vuorotellen ollessani alaikäinen, joten en jaksa kokea myötätuntoa niitä kohtaan, jotka nelikymppisinä kokevat saman. Ihmeellistä vinkumista aikuisilta lehtiä myöten.
Samoin en ymmärrä aikuisia, jotka ovat täysin vanhempiensa talutusnuorassa. Esim. osa naisista pelkää äitiään ja mielistelee tätä tai ei uskalla elää omannäköistään elämää. Eräs kaverikin kerran sanoi että hän ottaisi naamansa täyteen lävistyksiä, jos voisi. Kysyin, että mikä estää? "No äiti saisi sydärin". Just joo.
Sitten teet kuten varmaan vähintään osa kaveriesi vanhemmista on tehnyt ja teet töitä sen eteen, että lapsillasi on mitä sinulta puuttui.
Raha ei haittaa, ihan sama, olen tyytyväinen elintasooni ja itsekkin sijottaisin lapseeni. Mutta ai että olen katkera heille, joiden vanhemmat auttavat lasten hoidossa ym arjen pyörityksessä. Eivätkä edes aina tajua kuinka onnekkaita ovat, valittavat anopin uteliaisuudesta ym. omasta mielestäni turhasta asiasta.
Ymmärrän sinua ap. Kohdallani se meni niin, että minä jopa jouduin maksamaan omalle isälleni olemassaolostani. Työn teon aloitin 9 vuotiaana, omilleni muutin 16 vuotiaana ja olen siitä lähtien pärjännyt omillani täysin. Tosin maksoin osan kuluista ja jopa ruoasta asuessani ”kotona” ennen kuin pääsin perhehelvettiä pakoon laitokseen.
Kaikista pahinta elämän varrella on ollut täydellinen vanhemmattomuus, perheettömyys. Ja se, että ne ihmiset joiden pitäisi suojella sinua kaikelta ja joista sinä olet ehdottoman riippuvainen vahingoittavat sinua ja pilaavat lapsuutesi, nuoruutesi ja osittain aikuisuutesi, koska kaiken kokemani jälkeen kärsin masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, ptsd:stä ja syömishäiriöstä. Meinasin purskahtaa itkuun kaverin häissä, kun näki miten paljon vanhemmat olivat auttaneet järjestelyissä ja kaikessa. Seisoivat parin rinnalla ja rakkaus ja välittäminen huokui. Itkin myös kun luin luokkakaverin facebook-päivityksen, missä kertoi ihanasta kotilomastaan, ajastaan äitinsä kanssa. Olen todella onnellinen, kun muilla on paljon paremmat perheet ja vanhemmat, mutta yhä edelleen toisinaan suren sitä, että minulla ei ole. Elossa ovat, mutta ei sitä perheeksi voi sanoa.
Pitää vain rakentaa vahvasti sitä omaa elämää. Teet siitä just sen näköistä mitä itse haluat. Olen nykyisin ylpeä siitä, että olen jo niin pitkään elättänyt itseni ja olen itsenäinen. En ole sinällään riippuvainen kenestäkään, joten kukaan ei sen puolesta voi käyttää enää valtaansa minuun, ei voi vahingoittaa ja alistaa. On luonnollista ja normaalia tuntea surua, katkeruutta ja vihaa. Käy kaikki ne tunteet läpi (ja niitä voi tulla myöhemminkin, anna tulla), ymmärrä mistä ne johtuu ja hyväksy ne, mutta älä anna niiden vallata mieltäsi täysin ja kaapata elämääsi. Ole myötätuntoinen itseäsi ja tunteitasi kohtaan, on normaalia surra niinkin ison asian puutetta, kuin hyvien vanhempien.
Iso halaus ❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sellainen kermaperselapsi.
Sain 2 omaa hevosta yksityistallille, ja kesät vietin hevostellen ja purjehtien.
23-vuotiaana isä maksoi yksiön käsirahan omistusasunnosta Hgistä meren rannalta 1930-luvun kerrostalosta. Asunnossa oli 11 ikkunaerkkeriä.
Mutta olen joutunut myös tekemään töitä; 16- vuotiaana hevoset jouduttiin myymään kun isä jäi työttömäksi. Omaisuus liukeni pörssiromahdukseen.
Menin töihin ja elätin itseni siitä lähtien; perheellä ei ollut rahaa maksaa mm mun lukion kirjoja, vaatteita, harrastuksia, bussilippua, tai tietokonetta mikä tarvittiin lukiossa. Kävin siis palkkatyössä 16- vuotiaasta ja maksoin kaikki kuluni. Tosin sain asua ilmaiseksi kotona, ja ilmaisen kotiruuoan. Kaikki muut menot maksoin itse.
ei nyt täsmää, 16v ja sitte tuo 23v
Ja yksiö jossa 11 ikkunaerkkeriä... Mahto olla melkoinen yksiö jos 11 ikkunaa mahtui, saati sitten erkkerillistä.
Mikä on erkkeri?
Hah, niin tuttua. Itse sain kyllä perinnön äidiltäni, joka taisi olla rahassa 5000 euroa. No olihaan se ihan hyvin, vaikka mieluummin olisin pitänyt hänet elävänä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan kaverini sai perinnön joltakin kaukaiselta isän sukulaiselta, jota ei ollut nähnyt ilmeisesti kuin kerran pari joskus nuorena. Ei siis ollut mikään pääperijä, mutta silti perintöä tuli 30000 euroa. Naureskeli tyytyväisenä ja mikäs oli naureskellessa. Täytyy sanoa, että hieman veti katkeraksi.