Ne jotka väittää liikunnan harrastamisella vaikuttavan elämässä menestymiseen

Liikuntaa harrastavien elämäntavat ovat usein paremmat kuin liikuntaa harrastamattomien. Monet, kuten minä, liikumme tavoitteellisesti, joten siinä jää tupakat, viinat ja "herkut" vähiin kun niiden nauttiminen pilaisi tai vähintään hidastaisi tavoitteiden saavuttamista.

Liikuntaa harrastavat myös usein voivat henkisesti paremmin kuin liikuntaa harrastamattomat. Kun kroppa voi hyvin, voi mielikin paremmin. Esim:

Kun omat lapseni olivat pieniä, oli lapsilla kokoajan jotain. Jo ennen kuopuksen syntymää, esikoinen sai paljon raivokohtauksia, siis sellaisia joiden aikana lapsi piti kääriä peittoon tai ottaa holdingiin, ettei hän vahingoittaisi itseään. Kun kuopus syntyi, meni esikoinen tutkimuksiin ja hänellä todettiin keskivaikea dysfasia. Kuopuksella oli taas koliikki ja on muutenkin ollut ns. vaativampi ihan vauvasta asti.

Jaksoin nuo asiat seuraavien asioiden avulla: Juokseminen ja kuntosali. Juostessa (lapset rattaissa) sain pään tyhjäksi ajatuksista. Kuntosalilla (tai no, kotisalilla, meillä on painonnostopenkki ja käsipainoja) taas purin kaikki negatiiviset ajatukset painojen nosteluun. 

En olisi selvinnyt järissäni tuosta ajasta ilman liikuntaa ja sen tuomaa hyvänolon tunnetta. Lisäksi sain nukuttua paremmin vaikkakin pätkissä.

Kun taas sitten eräs ystäväni otti tavaksi ryypätä ja vetää hermosavut. Hän ei harrasta liikuntaa, muuta kuin ehkä noita mitä ap mainitsi. Aina kun hänen lapsillaan on ollut vaikeampi päivä (kaksi poikaa, eläväisiä molemmat) vetää kaverini kännit ja polttaa pari toppaa tupakkaa. 

Ja kyllä, ihan oikeasti pidän elämänlaatuuni vaikuttavana asiana liikuntaharrastuksiani. Jos olisin lyssähtänyt perinteiseen kotiäiti muottiin lasten synnyttyä, olisin varmasti minäkin äkäinen ja masentunut. Nykyään olen tarmokas ja jos kohtaan työelämässäni haasteita, otan saman asenteen kuin silloin kun aloitin treeniurakkani (laihdutin aluksi 25kg, sen jälkeen alkoi kiinteytys ja lihastenkasvattaminen, juoksin laihdutusurakkani jälkeen maratoninkin)  ja menen tsempillä eteenpäin. Väittäisin että olen tarmokkaampi kuin moni kollegani, ihan vain siksi että tiedän että pystyn moniin asioihin, vaikka niiden eteen pitäisikin tehdä paljon töitä.

Varmaan se liittyy jotenkin luonteeseen noin yleensäkin. Mä olen aina tykännyt lukea mutta en liikkua. Enkä ole menestynyt elämässäni niin hyvin kuin olisin voinut. En oikein viihdy ihmisten seurassa ja koulussa inhosin joukkuelajeja eniten kaikesta liikunnasta. Liikunnassa minua potuttaa eniten se, että sen on oltava säännöllistä, pitäisi mennä liikkumaan, vaikka ei yhtään huvittaisi eikä jaksaisi. Olen kokeillut nyt aikuisenakin muutamia lajeja, mutta en ole löytänyt yhtään, josta olisin pitänyt niin paljon, etten olisi keskeyttänyt sitä jossakin vaiheessa.

Jos on luonteeltaan sinnikäs ja jaksaa kilpailla itsensä kanssa, tykkää varmaan liikunnasta, koska silloin voi palkinnoksi riittää se, että huomaa kuntonsa paranevan. Jos on mukavuudenhaluinen ihminen ja haluaa, että elämä tuntuu kivalta, ei säännöllistä liikuntaa viitsi harrastaa.

Kyllä vanhempanakin voi aloittaa liikunnan, ihan hyvin vaikka yli kolmekymppisenä. Aiemmin liikuntaa harrastamattomat tulevat huomaamaan uskomattoman eron jaksamisessa ja fiilisten paranemisessa. Usein tavoitteellisesti liikkuvat asettavat niitä tavoitteita muussakin elämässä ja edes jonkin verran liikkuvat jaksavat varmasti paremmin työelämääkin, kuin vain sohvalla makaavat.

Monilla ihmisillä on tekosyynä "ei mun enää kannata aloittaa, en tulis enää pärjäämään". Ok, ei enää vanhempana aloittavasta voi tulla jalkapalloammattilaista tai painin maailmanmestaria, mutta kuntoilijana tämä voi saavuttaa vielä hyvänkin tason.