Nelikymppiset! Oletko onnellinen?

Voi kyllä! Olen raskaana, joten se lapsen kasvattaminen "oikein" on aivan uskomattoman mahtava tavoite. JIHHUU!

En ole. Pari viime vuotta veti elämän ihan sekaisin, olen tajuttomissa veloissa ja onneton. No, ei tästä voi kuin nousta.

Tapasin juuri uuden, mielenkiintoisen miehen, joten mitä tahansa on odotettavissa.

=D

Opiskelen uutta tutkintoa, joten ammatinvaihdos edessä jossain vaiheessa. Jännittää ja kutittaa mukavasti.

Lapset lähdössä kotoa pois. Miehen kanssa jäämme kahdestaan. Saas nähdä kuinka käy!

Turtunut enemmänkin. Viimeiset 6 vuotta en ole ollut liitossani onnellinen, miehen kanssa ei ole mukavaa ja rentoa. Ehkä eroan viiden vuoden päästä kun kuopus täysi-ikäinen ja masennun entisestään, kun kukaan ei huoli 5-kymppistä.

Aloin isäni omaishoitajaksi. Nyt pääsen auttamaan häntä, sillä hän on tehnyt niin paljon eteeni elämänsä aikana. Tuntuu hyvälle.

Vaikea kysymys tuo onnellisuus. Seesteiseltä tuntuu..kai se on sitä onnellisuutta. Elämä on radallaan, on lapset ja mies, asunto maksettu. Varmaan keksitään jotain ukkelin kanssa, luultavasti pidempiä matkusteluja mualimalla.

Hyvin meni 37-vuotiaaksi asti, sitten tuli ero ja konkurssi. Nyt on isot velat päällä, teen pitkiä työpäiviä saadakseni ne maksettua. Vielä olisi 8 vuotta jäljellä, ei aina tiedä, miten jaksaa. Ikää on 41 vuotta ja 2 lasta.

Justkohta on asuntolaina maksettu. Lapset 6- ja 8-vuotiaita, eli ovat aivan ihanassa iässä. Ensin kyllä vähän törsään ja sitten varmaan säästetään johonkin kiinteään kohteeseen ehkä jos ei liian leveäksi mene elintavat. (Tosin ihan mukavasti tähänkin asti on eletty...)

Duunissa on ihan kivaa, parisuhde ihan ok vaikka on ollut koettelemuksia.

Ihan rauhallista ja mukavaa on verrattuna siihen helvetilliseen pikkulapsirumbavaiheeseen, joka ei ollut ollenkaan minua varten.

Ehkä nyt odotan eniten sitä, että voin taas nähdä kavereita enemmän ja panostaa myös omiin harrastuksiini.

Kyllä mä olen onnellinen vaikkei mulla kummosia tavoitteita olekaan. Ei mulla ole oikein koskaan ollut. Menny vaan enkä meinannu.

Minä voin kyllä sanoa olevani onnellinen. Ihana perhe, parisuhde ja työpaikka. Ainut mikä vähän rasittaa on sairaus, joka estää aina välillä (kuukausiakin vuodesta) elämästä täyttä elämää. Niin ja onhan toinenkin rasite - vanhempi sukupolvi tarvitsisi apua ja samaan aikaan on itsellä pieniä lapsia, yhtälö on vaikea. Ihania ystäviäkin on, parin kanssa pidetään tosi tiiviisti yhteyttä.

Haaveissa on, että pysyis niin terveenä, että vois käydä töissä ja jonain päivänä saavuttaisi taloudellisen riippumattomuuden.

Olen periaatteessa, vaikka sairastuin vakavasti vuosi sitten, eikä ole välttämättä niin montaa vuotta jäljellä. Ei osaa enää stressata turhasta.

Todella onnellinen. Olen mennyt juuri uusiin naimisiin, ostanut talon ja odotan vauvaa.

Olen, onnellisesti naimisissa, ihanan pienen pojan äiti ja unelmien ura aluillaan.

Elän elämäni parasta aikaa, kyllä, olen todella onnellinen! Vanhimman lapsen rippijuhlat tulossa ja nuorin vielä alle kouluikäinen. Vielä riittää haasteita ja paljon odotettavaa tulevaisuudelta. 

En oikeastaan. Elämä näyttää menevän ihan eri tavalla kuin mitä mä meinasin ja vaikka kuinka ponnistelin saadakseni sen haluamilleni raiteille, niin sitä ei tapahtunut. On kova läksy oppia tyytymään siihen, ettei saanutkaan nallekarkkeja.

No ihan mukavasti menee. Miehen kanssa avioliitto onnellinen ja seesteinen, olemme "sielunkumppaneita" vaikka meilläkin välillä väsyneenä äyskitään. Mies kuitenkin ihanan hellä ja rakastava puoliso, uskollinen, hyvä ja perhekeskeinen isä. Olemme sellaisia kotihiiriä.

Olen innostunut käsitöistä, marjastuksesta. Juuri nyt hilloan kovalla innolla erilaisia hilloja. Esikoinen 7 vuotta ja kuopus 2. Töihin palaan syksyllä, se jännittää.

Odotan sitä, että kuopus kasvaa, ja saa vähän enemmän vapautta (omaa aikaa), vaikka rakastankin tätä pikkulapsi vaihetta (meillä lapset olleet todella helppoja tapauksia kaikessa). Kaipaan kyllä välillä sitä, että ei tarvitisi mennä lasten rytmin mukaan, esim. kesällä ei juuri voi itse ottaa aurinkoa ja lukea mökillä kirjaa, kun pitää noita lapsia vahtia silmä kovana, kun ranta on niin lähellä (tietenkin välillä saa omaakin aikaa kun mies vahtii vuorostaan).

Kaikki aika menee kyllä kotitöihin ja lasten hoitamiseen, ruuanlaittoon ja pyykinpesuun, ulkoiluun jne. Odotan sitä, että voin keskittyä omiin harrastuksiin enemmän, käsitöihin, marjastukseen, sisustusjuttujen ompeluun, lukemiseen, kuntoiluun.

Kivaa palata töihin, kun sitten on taas rahaa enemmän käytettävissä. Toivon, että kuopus tottuu tarhaan hyvin.

Kun lapset ovat kasvaneet isoiksi niin sitten tarkoitus on miehen kanssa matkustella enemmän, etenkin kaupunkikohteisiin (minne pikkulapsien kanssa ei jaksa raahautua) koluamaan kulttuurinähtävyyksiä, konsertteihin, ja kaukomaan matkailua talvisin (nyt liian kallista matkustaa koko perheen voimin). Toivottavasti pysytään terveinä ja työkykyisinä, ja työpaikatkin säilyvät tässä YT-Suomessa.

[quote author="Vierailija" time="08.08.2013 klo 19:40"]

En oikeastaan. Elämä näyttää menevän ihan eri tavalla kuin mitä mä meinasin ja vaikka kuinka ponnistelin saadakseni sen haluamilleni raiteille, niin sitä ei tapahtunut. On kova läksy oppia tyytymään siihen, ettei saanutkaan nallekarkkeja.

[/quote]

Tuttu tunne. Oli pahasti epäonnea matkalla, itsestä riippumattomia juttuja. Ei voi mitään, pari vuotta asiaa sulattelin ja uin itsesäälissä. Nyt on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Onneksi on ihanat lapset sentään.

[quote author="Vierailija" time="08.08.2013 klo 19:09"]

Turtunut enemmänkin. Viimeiset 6 vuotta en ole ollut liitossani onnellinen, miehen kanssa ei ole mukavaa ja rentoa. Ehkä eroan viiden vuoden päästä kun kuopus täysi-ikäinen ja masennun entisestään, kun kukaan ei huoli 5-kymppistä.

[/quote]Minäkö tämän kirjoitin?? ikäkin täsmää! Tsemppiä?