Lue keskustelun säännöt.
Äitini syö itsetuntoani jatkuvasti
07.08.2013 |
En edes tiedä mistä aloittaa. Olen vähän aikaa sitten 20 vuotta täyttänyt nuori nainen ja asun yhdessä pari vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa. Ongelma on äitini, joka on itse asiassa ollut ongelma siitä lähtien, kun saavuin murrosikään.
Äitini painaa itsetuntoani alas jatkuvasti. En halua käydä vanhempieni luona, sillä äitini tenttaa minulta aina samoja asioita tulevaisuuteen, koulunkäyntiin, poikaystäväni tulevaisuuteen, asuntoomme ja minuun itseeni liittyen saaden minut ahdistumaan ja v*ttuuntumaan suunnattomasti. Hain keväällä äitini painostuksesta opiskelemaan itseäni ei-niin-kiinnostavaa alaa, vaikka haluaisin opiskella eläinlääkäriksi. Kun vihdoin uskaltauduin kertomaan äidille tulevaisuuden haaveeni, hän nauroi katketakseen "typerälle idealleni" ja luetteli miljoona syytä miksen koskaan pääsisi opiskelemaan haaveammattiani. Kannustusta tai asiallista pohdintaa oli turha odottaa.
Äiti joko tyrmää aina jokaisen ideani tai vaihtoehtoisesti suhtautuu niihin äärettömän ylimielisesti, kuin olisin juuri ehdottanut jotain käsittämättömän typerää. Tämän takia innovatiivisuuteni on tukahtunut lähes kokonaan ja ahdistun mielettömästi esimerkiksi koulutehtävissä, joissa pitäisi kehitellä uusia ideoita. Äitini suhtautuminen on saanut minut alituisesti pelkäämään, että ideani ovat aivan naurettavia. Typerintä on kuitenkin, että voimakkaan ylimielisen vastareaktion jälkeen äitini yleensä suostuu ehdotukseeni ja se onkin ihan hyvä juttu. Olen kuitenkin jo useamman vuoden pelännyt älyttömästi kertoa äidilleni esimerkiksi tulevaisuudensuunnitelmiani, koska tiedän, että millaisia tahansa ne olisivatkaan, ne eivät koskaan olisi tarpeeksi äidilleni. En _halua_ kuulla, että esimerkiksi haaveeni opiskella unelma-ammattiani oli "naurettava", "typerä" ja "täysin mahdoton". Siksi ahdistun todella paljon äitini tentatessa (ja siis todella TENTATESSA, hän ei kysele normaalisti) tulevaisuudensuunnitelmiani, koska tiedän että jos suunnitelmani eivät vastaa hänen visiotaan, ovat ne automaattisesti naurettavia.
Asumme poikaystäväni kanssa vanhempieni omistamassa yksiössä, josta kuitenkin maksamme normaalisti vuokraa ja hoidamme muutenkin kaikki ihan normaalisti. Isäni ja pikkusiskoni käyvät usein meillä kylässä, mutta estän viimeiseen asti äitini tulon, sillä hän on aivan mahdoton. Äitini on nimittäin siivoushullu ja vanhempieni luona kaikki on aina täydellisen siistiä ja jokainen esine pilkulleen oikealla paikallaan. En osaa edes kuvailla miten loukkaavasti äitini käyttäytyy vieraillessaan luonamme... Tämä olisi ehkä hyvä esimerkki: Siskoni piti synttärijuhlat kotona eräänä perjantai-iltana, joten vanhempani tulivat kylään luokseni muutamaksi tunniksi. Ennen heidän tuloaan siivosin kämpän lattiasta kattoon, imuroin, tiskasin, pyyhin pölyt, pesin pyykit jne. Vanhempieni saavuttua huomasin, että äitini silmäili kuin haukka ympäriinsä, ja lopulta sanoi hiukan ivallisesti: "Sä oot näköjään siivonnut täällä. Ihanko meitä varten vaan?". Päätin jättää äitini omaan arvoonsa ja ehdotin, että voisimme katsoa yhdessä vaikka jonkun leffan. Ehdotin erästä suosikkielokuvaani, jonka olin pitkään halunnut näyttää vanhemmilleni. Tähän väliin voisin sanoa, että rakastan elokuvia todella paljon ja varsinkin kyseisellä leffalla on minulle erityinen merkitys. Isäni oli ihan innoissaan ja istuutui sohvalle valmiina katsomaan. Äiti istui ruokapöydän tuolille levottoman oloisena. Laitoin leffan pyörimään ja ehdimme katsoa rehellisesti sanottuna maksimissaan 10 minuuttia, kunnes äitini nousi tuoliltaan, meni keittiöön ja alkoi järjestellä kaappeja. Olin aivan tyrmistynyt ja isäni huudahti, että mehän katsotaan leffaa. Äitini hymyili maireasti olkansa yli ja totesi, että hän ei pidä tuon tyyppisistä leffoista eikä jaksa katsoa, että katsokaa te nyt vaan, hänellä on parempaa tekemistä. Olin sanaton ja kyyneleetkin kohosivat silmiini, sillä olin odottanut todella kauan sopivaa hetkeä katsoa kyseinen elokuva vanhempieni kanssa, ja nyt äitini ylimielisesti totesi että hänellä on parempaa tekemistä. No, se parempi tekeminen oli tutkia kämppä lattiasta kattoon kuvitteellisen suurennuslasin avulla ja lopulta saarnata pettyneeseen äänensävyyn pitkään pienistä jutuista (mitään isoja "vikoja" hän ei löytänyt, koska olin siivonnut asunnon todella kauniiksi) kuten "pesusienenne ovat ihan karmeassa kunnossa pitääkö mun ostaa teille uudet??" tai "mikron päällä on tärkeitä papereita, eikö aikuisten ihmisten pitäisi osata säilyttää ne paremmin??". Vierailun jälkeen olin todella vihainen ja nöyryytetty, ja oven sulkeuduttua itkin ahdistuksesta. Jokainen äitini vierailu on tismalleen samanlainen. Isäni vastustaa äidin käytöstä ja on suuttunut tälle monta kertaa siitä, mutta äitini mielestä minun pitäisi olla vain kiitollinen että joku haluaa vapaaehtoisesti siivota kämppääni. Mutta en halua! EN HALUA!
En muista että äitini olisi koskaan sanonut minua tai siskoani kauniiksi. Ei koskaan. Ei edes pieninä. Hän ei koskaan kehu meitä. Minua hän on sanonut muutaman kerran hyväksi piirtäjäksi tai kehunut kokeesta tullutta 10+:ssaa ja siskoani hän kehui viimeksi siitä, että hän uskalsi lähteä epäterveellisestä kaveriporukasta. Kivoja kehuja, ei siinä mitään, mutta JOKAINEN tyttö tahtoo joskus kuulla kehuja ulkonäöstään ja persoonastaan. Haluaisin kuulla olevani kaunis. Äidin prinsessa. Ihanan empaattinen. Ystävällinen kaikille. Omistavani kauniit sinisilmät. Olevani kaikista kaunein. Ja niin myös siskonikin. Olen aina elänyt sellaisessa kuvitelmassa, että vanhemmat kehuvat lapsiaan joskus liikaakin, mikä johtaa siihen että esimerkiksi koulussa jotkut kuvittelevat oikeasti olevansa niitä maailman kauneimpia pikkuprinsessoja. Mutta meitä ei ole kehuttu koskaan. Sen sijaan olemme aina saaneet kuulla äitimme olevan "maailman paras äiti". Niin kauan kuin muistan, hän on kehunut itseään lähes päivittäin maailman parhaaksi äidiksi. Joka kerta, kun pienenä äitini suututti minua ja kritisoin häntä jostain, oli vastaus että "noh noh, sinulla on maailman paras äiti!". Hän oli aina paras, mutta minä ja siskoni emme olleet mitään. Korkeintaan hyviä piirtäjiä. Luulen että osittain kehujen puutteen takia olen nykyään itsevarman ja huolettoman kuoren alla hyvin arka ja epävarma.
Äitini myös syyllistää minua asioista, joita en osaa, koska hän ei koskaan opettanut minua. En esimerkiksi yksinkertaisesti osaa tehdä ruokaa. En myöskään osannut pestä pyykkiä, tiskata tai imuroida ennen kuin muutin omilleni. Äitini hoiti (ja hoitaa edelleen) vanhempieni kodin siivouksen, ei siksi että häntä ei haluttaisi auttaa, vaan siksi, että hänen mielestään vain hän saa aikaan täydellistä jälkeä. Pariin otteeseen kotona asuessani imuroin ja tiskasin, mutta aina imuroinnin/tiskauksen jälkeen äitin oli pakko tarkistaa lattiat/astiat ja usein imuroida/tiskata itse uudestaan. Se söi todella paljon itsetuntoani, koska tajusin, että ei herranjumala, en ilmeisesti osaa tehdä näinkään yksinkertaista hommaa edes välttävästi. Omilleni muuttaessa olin ensi kertaa tekemisissä pyykkikoneen kanssa ja äitini nauroi ivallisesti päin naamani, kun en osannut käyttää sitä. Teki mieli huutaa päin hänen naamaansa, että missä helvetissä olisin voinut oppia??! Äitini jaksaa pilkata ja ylimielisesti ihmetellä, että en osaa paikata sukkia, vaihtaa imurin pussia tai avata tukkeutunutta viemäriä, mutta hän ei koskaan _IKINÄ_ opettanut minulle mitään! Ja sen sijaan, että hän tukisi ja opettaisi nyt, niin saankin pelkkää pilkkaa niskaani.
Äitini myös holhoaa aivan käsittämättömästi reilusti yli parikymppistä poikaystävääni. Poikaystäväni on maahanmuuttaja eikä osaa kunnolla suomea, mutta hän on silti yhtä fiksu kuin kuka tahansa suomalainen (oikeastaan monta kertaa fiksumpi) ja osaa ostaa itselleen tarvittaessa uudet housut/sukat/kalsarit/kengät/sukat/whatsoever. Äitini kuitenkin kyselee minulta jatkuvasti, että pitäisikö hänen nyt käydä hankkimassa miehelleni uudet farkut kun vanhat on vähän kuluneet yms. Sanoessani, että mieheni osaa kyllä itse hankkia itselleen uusia juttuja tarvittaessa, äitini alkaakin syyllistää minua siitä, etten huolehdi miehestäni ja patista häntä farkkuostoksille, koska "eihän hän itse sitä välttämättä ymmärrä". Siis mitä ihmettä?? Lisäksi kaikki huonot asiat ovat AINA minun syytäni, eivät koskaan mieheni. Jos asunnossamme on tiskit tiskaamatta, äitini syyttää siitä minua. Jos olemme vierailulla vanhempieni luona ja unohdimmekin jotain kotiin, on se automaattisesti minun vikani. Saan jatkuvasti kuulla, miten mieheni tekee pitkää työpäivää ja minun täytyisi siis pitää koti 24/7 tiptop-kunnossa enkä voi odottaa mieheltäni mitään kotitöiden saralla. Kaiken huippu oli, kun sairastuin kovaan vatsatautiin ja makasin kovissa kivuissa sängyn pohjalla. Äitini soitti ja kysyi, että olenko sairaana. Vastasin myöntävästi ja kuvailin hänelle oireitani ja kerroin oksentaneeni muutamaan otteeseen päivän aikana. Ette ikinä arvaa miten äitini reagoi. "Voi ei, varmaan todella inhottavaa Pekalle* tulla pitkän päivän jälkeen kotiin kun säkin vaan makaat sängyn pohjalla tuollaisessa kunnossa etkä ole tehnyt mitään kotihommia!!". En ollut uskoa korviani. Mieheni on äidilleni kuin poika, jota hänellä ei koskaan ollut.
Tässä on vain murto-osa kaikesta... Tiivistettynä voin sanoa, että äitini syö ja on syönyt jo monta vuotta itsetuntoani aivan kamalasti. En enää tiedä mitä tehdä... Puhe ei auta, sillä äitini ottaa kaiken arvostelun todella herkästi itseensä, vetää päälle marttyyri-asenteen ja lopulta saan itse olla pyytelemässä häneltä anteeksi. Äitini ei vain yksinkertaisesti NÄE omia vikojaan ja tekojaan. Olen miettinyt, että olisikohan äitini mahdollisesti narsisti... En tiedä! En vain enää tiedä mitä tehdä :( kaipaisin jotain kommentteja ja ulkopuolisten näkemyksiä... Kiitos jos jaksoitte lukea kaiken!
Kommentit (43)
AP, sympatiani ovat täysin sinun puolellasi. Olen itse käynyt läpi melko rankan pesäeron äidistäni ja vasta tämän tapahtuessa olen tajunnut kuinka äitini on koko elämäni ajan manipuloinut minua. En ollut pienempänä tietoinen siitä, kuinka epänormaalia hänen käytöksensä on ollut. Muun muassa moni kuvailemasi seikka on ollut myös todellisuutta omassa lapsuudessani. Pahinta asiassa oli kuitenkin se, että vanhempani ovat eronneet ja äidilläni oli yksinhuoltajuus. Isäni asui kaukana, toisessa maassa.
Minulle toi paljon lohtua ja helpotusta paranemisvaiheessa Karyl McBriden kirja Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Suosittelen todella tämän lukemista, löysin siitä paljon tuttua.
tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, kuten moni aiemmin on tässä todennut, että sinussa ei ole mitään vikaa. Olet upea nuori nainen ja saat haaveilla ja tehdä juuri sitä, mitä itse haluat! Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia sinulle. Olen 35-vuotias ja kärsinyt koko elämäni huonosta itsetunnosta ja aikaansaamisongelmistani, jotka johtuvat äidistäni. Hän on ihan samanlainen kuin sinun. Tajusin vasta pari vuotta sitten että minun on mentävä terapiaan ja samalla ymmärsin ettei äiti tule koskaan muuttumaan.
Samaa suosittelen sinullekin. Äitisi ei tule ymmärtämään sinua, eikä vika ole sinussa vaan äidissäsi. Sinun tulee tehdä aiheen kanssa surutyötä, päästää irti äidistäsi ja ottaa etäisyyttä. Sen jälkeen hoidat itsesi kuntoon. Voi olla, että joskus vanhempana löydätte sellaisen suhteen, jossa keskustellaan niitä näitä ja ollaan asiallisissa väleissä, mutta siitä ei ole mitään takeita, teit sitten mitä vain. Tilannettasi voisi verrata siihen, että äitisi olisi alkoholisti, väkivaltainen tai pahasti mielenterveysongelmainen. Hänestä ei ole sinulle sellaiseksi äidiksi kuin toivoisit, ja joudut löytämään tukea ja rakkautta jostain muualta.
Toivottavasti löydät voimia kaikkeen tähän. Se ei ole helppoa, mutta vaivan arvoista. Jos haluat, voit vaikka kirjoittaa äidillesi kirjeen ja kertoa siinä miten pahalta sinusta tuntuu kun hän kritisoi ja vähättelee kaikkea. Samalla voit hyvin mainita että aiot ottaa etäisyyttä että saat itsesi kuntoon. Terapia voisi auttaa tässä myös.
Älä kuitenkaan lannistu. Olet varmasti ihana, lämmin ja hieno ihminen ja ansaitset ympärillesi ihmisiä jotka ymmärtävät tämän. Kaikkea hyvää sinulle.
Näissä tapauksissa kannattaa rajoittaa kanssakäymistä tai lopettaa se kokonaan.Ja kertoa mielellään myös miksi, mutta ei mikän pakko ole selvitellä asioita.
ääh... kuulostaa niin tutulta... ja olen jo 33V
äitini vieläkin kuvittelee vaikuttavansa (no ja tavallaan kyllä vaikuttaakin) mun päätöksiin. Mä en saa ostaa kuivaurumpua, mä en saa ostaa jääkaappia mä en saa tehdä sitä tai tätä ja sen ja sen asian mä hoidan huonosti.
Tajusin tänä vuonna viimein sen etten pysty siivoamaan kämppääni niin hyvin ettei äiti löytäisi jotain moitittavaa. Minulla on myös uusi elämänkumppani ja siitäkin on löytynyt jo huonoja puolia.
Lähtöasetelma on aina se että kaikessa ja kaikissa on jotain huonoa ja pahaa. Auton istuin on rikki, vaikka se on vain eri asennossa kuin ennen. Jopa kadulle tehty koroke "no tota on varmaan kiva kolata talvella kun se lähtee mukaan" koroke tehty siis autotielle ja kaupungin tekemä, eli ei liity meidän elämään mitenkään.... mutta kun aina ja kaikesta voi valittaa ja löytää huonotpuolet...
ei muuta kuin yrität pitää välimatkaa, oikeasti se auttaa. Mullakin laski verenpaine kun vähensi rajusti tapaamisia ja puhumista puhelimessa....
Otan osaa. Tuommoinen äiti on todella hankala. Omassani oli samaa vikaa, kun tuli puhe ammatinvalinnasta. Tosin minun äitini olisi varmaan ollut riemuissaan, jos olisin kertonut haluavani eläinlääkäriksi. Mutta ne jutut, joita minä halusin olivat hänestä hupsuja ja epäkäytännöllisiä.
Sinun ei tosiaan kannata nyt kertoa äidillesi omista asioistasi enempää kuin on välttämätöntä. Keskustelu psykologin kanssa voisi tosiaan auttaa sinua saamaan voimia. Hätäisenä ensiapuna neuvoisin sen, miten mieheni neuvoi minua: anna äitisi juttujen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, älä ota niitä liian vakavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen lukemaan Tunne Lukkosi -kirjan ja sen jälkeen yrittäisin ehdottaa, että äitisi lukisi sen myös. Minulla oli äitini kanssa erittäin samantyyppinen tilanne ennenkuin molemmat luimme tuon kirjan. Sen jälkeen/sen avulla olemme kasvaneet henkisesti todella paljon ja ymmärrämme sekä omaa että toistemme käytöstä paremmin.
Suosittelen kaikille muillekin: http://www.tunnelukkosi.fi/
Äitisi vaikuttaa narsistiselta ja valitettavasti narsisti ei ikinä parane sairaudestaan. Ei vaikka lukisi mitä kirjoja tai kuinka keskustelisi. Narsistissa ei ole mitään vikaa hänen omasta mielestään joten hän ei tule korjaamaan omaa käytöstään. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pistä väli poikki. Niin minä tein kolme vuotta sitten vaikka samalla paikkakunnalla asutaan. Ei muuten ollut ongelma. Äitini ei ole edes soittanut minulle kertaakaan tänä aikana. Rajoitan myös kolmen lapseni mummotapaamisia. Koettaa tietysti lastenlasten kautta edelleen manipuloida muttei onnistu. Voit olla varma, että koet huumaavan vapauden tunteen ja olet onnellisempi kuin koskaan. Ja siitä voit olla varma että äitisi kärsii, etenkin häpeästä. Osoita äöidillesi hänen paikkansa. Olet vapaa etkä ole velkaa äidillesi mitään. Seuraava siirtoni on muuttaa toiseen maahan jotta viimeinenkin sairas sidos lastenlasten ja mummon välillä katkeaa. Tehkööt lapset sitten 18-vuotiaanan mitä haluavat.
Minun isosiskoni. Lapseton vielä.
Tietää ja osaa kaiken paremmin. Haukkuu, neuvoo, opastaa, säätää, määrää, vaatii, uhkaa, ja pahinta on se, että jos ei saa tahtoaan läpi, haukkuu takana päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa. Olen jo 39-vuotias ja juuri pari päivää sitten sanoin miehelleni, että olisi pitänyt panna välit poikki äitiin jo silloin 20-vuotiaana. Ajattelin kuitenkin silloin, että olisin niin vahva, että pystyisin olemaan välittämättä koko eukosta, mutta hän asuu liian lähellä ja on myrkyttänyt minun elämääni siitä lähtien. Toki ongelmana on, että olen joutunut näkemään häntä viikottain ja olen typerästi antanut lastenkin vierailla hänen luonaan. Nykyviisaudella sanoisin, että ei olisi pitänyt.
Minullakin on ollut taloudellinenkin syy mielistellä äitiä, ja sekin tuntuu tällä hetkellä todella typerältä. Olisin pärjännyt oikein hyvin myös ilman hänen likaista rahaansa ja minulla olisi paljon parempi olo jos olisin vaan kieltäytynyt kaikesta.
Kannattaa vuokrata asunto joltakulta muulta, siten pystyt pitämään äitisi helpommin etäällä. Kelankin tukia kai rajoittaa jos asuu vanhempien omistamassa asunnossa?
Minun äitini on aina, varhaislapsuudestani asti löytänyt aina ne moitittavat asiat toiminnassani. Olen yrittänyt kaikkeni miellyttääkseni, mutta jos 9 asiaa kymmenestä on täydellisesti hoidettu, niistä ei sanota mitään vaan huomio kiinnitetään siihen yhteen mikä ei mennyt niin putkeen.
Opiskelen myös alaa joka ei erityisemmin kiinnosta minua, koska nuorena ja heikkoitsetuntoisena uskoin äitini sanomisiin: sun kannattaa mennä yliopistoon kun ei susta mihinkään käytännön työhönkään ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa tutulta.
Oma äitini on samanlainen kuin ap:n äiti >:(
Kaikkea mahdollista olen kokeillut hänen suhteensa, ystävällisesti puhumisesta huutamiseen ja raivoamiseen ja ihan kaikkea siltä väliltä. Sama toiminta vaan jatkuu ja jatkuu. "Hyväähän hän vain sillä tarkoittaa".
Ainoa, mikä tuommoiseen käytökseen auttaa on etäisyyden pitäminen. Itse olen hakenut etäisyyttä asumalla vuosikausia ulkomailla. Ne ovatkin olleet hyviä vuosia :) ..vaan sitten kun palasin Suomeen niin sama vanha touhu äitini puolelta vaan jatkui.
Nykyään ollaan siinä pisteessä, että en kerro äidilleni yhtään mitään omia asioitani. En ole enää vuosiin kertonut, eivätkä sisaruksenikaan kerro hänelle omia asioitaan. En suostu keskustelemaan hänen kanssaan juuri muusta kuin säästä ja jostain matkailunähtävyyksistä. Kaikkiin kyselyihin ja uteluihin vastaan 'en tiedä'.
En usko että tilanne tästä enää mihinkään muuttuu. Olen nelikymppinen perheenäiti, ja äitinikin on jo eläkeiässä.
ap, sä olet vielä niin nuori, että etsit jatkuvasti hyväksyntää vanhemmiltasi. Yritä itsenäistyä ja vaali sellaisia asioita ja suunnitelmia, joista vanhempasi eivät tiedä mitään. Äitisi ei halua päästää sinua omaan elämään, joten joudut nyt olemaan teistä se kypsempi. Toivottavasti olet psyykkisesti riittävän vahva tyyppi.
Älä kerro äidillesi suunnitelmistasi. Kun hän alkaa tenttaamaan sinua, sanot ettet suostu tällaiseen tenttaamiskuvioon. Mitä se äidillesi kuuluu, mitä teet elämälläsi. Sinun ei tarvitse laittaa välejä poikki, mutta sinu on pakko määrittää rajat, joiden yli äitisi ei saa astua. Muuttaisin tuosta kämpästä myös pikapuolin veks, on sairasta että äitisi penkoo kotisi kaappeja ilman lupaa.
Lyhyesti: olet 20-vuotias, jota kohdellaan kuin kuusivuotiasta. Et ole itsenäistynyt ja siksi sinulla ei ole itsetuntoa. Oma äitini on samanlainen, nyt jo 65-vuotias ihminen joka ei kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä mistään. Hänen äitinsä on samanlainen päsmäri kuin sinunkin. Älä ota tota polkua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettava tilanne.. jokainen varmasti toivoisi vanhemmiltaan tukea ja kannustusta.. aivan kuten varmasti toivoo ystäviltäänkin, tai keneltä tahansa. Ei kai kukaan haluaisi olla ystäväkään sellaisen kanssa, joka vain väheksyy häntä. Kuten ystävien suhteen, samalla tavalla kukaan ei ole mielestäni pakotettu olemaan ystävä edes vanhempiensa kanssa, vaikka omista vanhemmistaan erkaneminen kuulostaakin masentavalta. En tarkoita, että näin tulisi välttämättä suoranaisesti toimia, mutta ei sinulla/ihmisellä yleensäkään ole mitään velvoitetta olla kehenkään väleissä, ja jos muu ei auta, niin voit ajatella, että tällainen ratkaisu on myös vaihtoehto.. Voit myös yrittää katsoa/suhtautua äitiisi ja hänen sanomisiinsa, kuin hän olisi kuka tahansa / sanomiset olisivat kenen tahansa.. ehkä näin voit helpommin pohtia, miksi hän sanoo mitä sanoo ja myös sivuuttaa hänen ilkeät kommenttinsa.. Jos sama meno jatkuu vuodesta toiseen, yksi tapa voi olla antaa kritiikin mennä vain ohi ilman sen vahvempia reaktioita..
Kenties voisit myös kysyä äidiltäsi rehellisesti miksi hän toimii kuten toimii (listaamasi asiat) ja mitä hän kuvittelee sen auttavan.. että et ymmärrä miksi hän sanoo kuten sanoo.. ja eikö hän ole tietoinen, että hänen tekonsa ovat satuttaneet.. Jos laittaa ihmisen pohtimaan ja perustelemaan omia toimiaan, se saattaa auttaa häntä ymmärtämään/muuttumaan..
Omat kommenttini ja näkemykseni kumpuavat eksistentialismin ja ranskalaisten suuren kansallissankarin ja ihmisten olemista pohtineen filosofin Jean-Paul Sartren ajatusten pohjalta.. Hän lausui, ettei elämällämme ole mitään ennaltamäärättyä syytä, ja saamme itse luoda elämämme sellaiseksi kuin haluamme. Olemme myös itse vastuussa omasta elämästämme.
http://philosophy.lander.edu/intro/sartre.html
"If we look at ourselves and find that we are unhappy or we are in circumstances which limit us, then Sartre states we have only ourselves to blame.
- We cannot blame our parents or teachers or friends for their influence. For, if they have influenced us, it is because we have allowed them to do so.
- Insofar as we allow others to influence what we really want, we are inauthentic human beings living in bad faith.
- We usually become this way through "trying to get along." We do not have the moral courage to "lead our own lives" and set up our own projects. Instead, we drift from thing to thing, being "controlled," so we think, by external circumstances."
Rohkeutta! Ala tekemään kuten itse hyväksi koet!
Olet 20-vuotiaaksi erittain kypsan oloinen ja mielestani erittelet mahdottoman hienosti ja analyyttisesti aitisi kayttaytymista. Voit olla todella ylpea itsestasi! Ehka olet saanut taman lahjan isaltasi tai joltain muulta merkittavalta ihmiselta elamassasi. Kuten monista vastauksista tassakin ketjussa kay ilmi, se ei ole helppoa, ja monet syyllistyvat itse samaan syyttelyyn ja haukkumiseen kuin aitinsa ja paatyvat radikaalihin ratkaisuihin koska eivat osaa muutakaan. Valitse sina toinen tie.
Aiti on melkein kaikille ihmisille se tarkein yksittainen ihmissuhde, koska sen dynamiikka maarittelee pitkalti myohempia ihmissuhteita. Tasta syysta, ja koska tunnut olevan isasi kanssa lampimissa valeissa, en suosittele katkaisemaan suhdetta aitiisi vaan tyostamaan sita eri tavoin. Etaisyyttaa kannattaa kylla ottaa, silla sehan juuri kuuluu omaan itsenaisytymiseen ja elamanvaiheeseesi. Itse neuvoisin myoskin hakeutumaan muutamalle terapiakaynnille, jopa 3-5 kerrasta saattaa olla arvaamaton hyoty. Voit esim. sanoa terapeutille, etta tarvitset keinoja, joiden avulla voit ottaa henkista etaisyytta aitiisi. Nain voit myos alkaa tyostamaan sita pettymysta, ettei aitisi olekaan sellainen kuin toivoisit hanen olevan. Se on tarkea kehitysaskel, varsinkin jos itse tulet myohemmin aidiksi.
Puhu myos aidistasi seka oman miehesi etta isasi kanssa. Kysy heilta, mita he ajattelevat aidistasi ihmisena ja miten he nakevat teidan valisen suhteen. Isasi tai joku sukulainen saattaisi osata kertoa aidistasi enemmankin, hanen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja isovanhemmistasi. Se auttaisi sinua ehka ymmartamaan aitisi kayttaytymista. Ymmartaminen ei tarkoita, etta sinun tarvitsee hyvaksya ikavia kommentteja. Voit todeta aidille rauhallisesti, etta tama on minun kotini nyt ja taalla paatan mina. Myohemmin voit myos sanoa esim. "en pida siita etta neuvot minua". Nain osoitat hanelle, etta han on ylittanyt sinun henkilokohtaisen rajasi ja integriteettisi.
Itse karsin aikanaan tuosta samasta kehujen ja tuen puutteesta molempien vanhempieni taholta. Myohemmin ymmarsin, etta kyse oli osittain sukupolvierosta. Vanhempani olivat itse kasvaneet sotavuosina tukkapollyjen ja fyysisen kurittamisen aikana ja heille oli valtava edistysaskel, etteivat he kurittaneet minua ja veljeani. He eivat osanneet nayttaa tunteitaan ja kehua, mutta se olisikin heidan taustan tuntien ollut liikaa odotettu. Jokainen vanhempi on kuitenkin oman aikakautensa kasvatusmetodien vanki. Taman olen tajunnut nyt kun olen itse tuore aiti.
Luota siis siihen etta aitisikin rakastaa sinua, vaikkei hanella ole keinoja nayttaa sita. Monet vanhemman sukupolven vanhemmat ajattelevat, ettei lapsia tarvitse tai edes saa kehua, etteivat lapset "ylpisty" liikaa. Tama on tietenkin aivan nurinkurista ja vaarin, mutta aitisi saattaa ajatella, etta osoittamalla sinulle "virheesi", han kasvattaa sinusta parempaa ihmista. Joskus myos hyvin katkeroituneet ihmiset saattavat levittaa pahaa oloaan ymparilleen sita edes tajuamatta. Oma aitini oli juuri sellainen. Han katkeroitui, koska ainoana tyttona han ei saanut kayda koulua (asuivat 50-luvulla todella syrjaseudulla), ei koskaan kouluttautunut ammattiin ja hanet jatettiin kaytannossa perinnottomaksi, koska "naiset saavat miehensa kautta perinnon". Han koki syvaa arvottomuuttaa ja siksi pahaa oloa. Annoin taman vain esimerkkina siita, etta joskus vanhempamme kantavat menneisyydesstaan taakkoja, joista lapset eivat tieda, ja siksi ihmettelemme heidan kaytostaan ja luulemme sen johtuvan meista (vaikka nain ei siis ole).
Sinulla on nyt hyva mahdollisuus muuttaa sinun ja aitisi valista suhdetta parempaan suuntaan. Anna sille mahdollisuudelle tilaa. Samanaikaisesti tuo ylla oleva neuvo keskittya rakentamaan omaa itsenaista elamaa on todella tarkea. Sita kautta kannustat itse itseasi sen sijaan, etta haet hyvaksyntaa ulkopuolelta. Jos asiat eivat parane voit tietenkin aina siirtya etaammalle aidistasi, mutta ala viela anna periksi. Katkaistujen suhteiden uudelleen rakentaminen saattaa olla hyvinkin kivuliampaa.
Ap, ainakin kirjallinen ulosantisi on todella hyvää :) Kirjoitat selkeästi ja ymmärrettävästi. Olen varmasti hyvä ja aikaansaapa ihminen.
Voimia! Pystyt mihin tahansa!
Vedä rajat äidillesi, ja sille mitä häneltä siedät. Itse aikanaan viimein tajusin yhdellä kertaa tokaista rauhallisesti ja varmalla äänellä äitini vähättelyille minusta, että "sitäkö sinä minulle tosiaan toivot, kun sitä jatkuvasti toistat?". Se kolahti äitiini silminnähden, ja itse koin sen jälkeen olevani vahvempi sen suhteen mitä olen, ja että olen kyllä aivan hyvä. Äitini huomioista huolimatta.
Lakkasin myös kertomasta hänelle omia asioitani, ja se helpotti. En enää kokenut olevani hänen arvostelunsa kohteena. Vaihdan puheenaihetta johonkin ihan muuhun, jos äitini keskustelut menee arvostelemiseksi, minun tai jonkun muun. Vähensin yhteydenpitoa, ja esim. soitin sellaisessa välissä, että pystyin itse kontrolloimaan puheluun käytettävää aikaa. Tai jos jutut meni arvosteluu, lopetin puhelun, että nyt mun täytyy mennä, soitellaan myöhemmin. Nämä ja monet muut pienet jutut, joillla rajasin itse sitä, kuinka paljon äitini saa vaikuttaa elämääni, helpotti tilannetta. Vähitellen tilanne on siedettävä, mutta onhan se vienyt vuosia. Älä anna äitisi määrittää sinua. Tutustu itseesi ja siihen kaikkeen missä olet jo hyvä, mitä osaat ja kykyysi oppia uutta. Arvosta itseäsi ihan vaikka tieten tekemällä sitä, ja muistuttamalla itsellesi että olet arvokas. Kiittämällä itseäsi siitä, mistä toivoisit äitisi sinua kiittävän, kehu itse itseäsi siitä, mistä toivoisin äitisi sinua kehuvan yms. Se kaikki arvostus sinussa on jo, äidistäsi huolimatta.
Tsemppiä!
Komppaan 24:ää, 26 ja montaa muutakin. Äidilläsi ei ole kaikki kohdallaan. Suojele itseäsi ja ota etäisyyttä häneen. En tarkoita välien katkaisua (jos et halua), mutta tuo että alat katsoa hänen kanssaan lempielokuvaasi on ihan itsensä kiusaamista. Älä altista heikkoja/herkkiä kohtiasi hänen arvostelulleen. Kun kasvat ja identiteettisi vahvistuu niin kestät tuollaista paremmin, mutta nyt tarvitset suojaa äitisi kritiikiltä, että voit kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi.
Psykologille juttelu voisi olla myös hyvä idea, saisit järjesteltyä kokemuksiasi ja tukea.
Hei ap. Kuulostaapa raskaalta ja osittain myös tutulta. Muistan käyneeni vastaavaa pohdintaa saman ikäisenä, omakin äitisuhteeni oli aika hankala. Kohtalotovereita siis löytyy.
Tekstistäsi sain sellaisen kuvan, että olet ehkä elämänvaiheessa, jossa parhaillaan tehdään ns. pesäeroa. Olet aika hiljattain muuttanut pois kotoa, mutta toisaalta asut vanhempiesi omistamassa asunnossa - ei ihan kotona mutta ei täysin heistä erilläänkään. Vanhemmat vierailevat ilmeisesti aika usein, ja haluat että he edelleen viettävät kanssasi aikaa, katselevat vaikkapa kanssasi elokuvaa. Haet heistä tukea isoihin päätöksiin, kuten opiskelupaikan valintaan. Seisot tavallaan kynnyksen molemmin puolin, matkalla ulos mutta toinen jalka vielä kotioven välissä.
Kotoa lähteminen, sekä fyysisesti että henkisesti, on iso ja hidas askel, joka aiheuttaa kaikenlaisia lieveilmiöitä. Äidin kummallista käyttäytymistä kun omat "pienokaiset" aikuistuvat. Erilaisia yrityksiä todistaa vanhemmille että on itsenäinen ja pettymyksiä siihen, että heille sen sisäistäminen on vaikeaa. Asian parissa vellomista eri tavoin, vaikka päiväkirjaan tai vauva-foorumille kirjoittamalla. Tämä kaikki on normaalia ja ikävä kyllä melko väistämätöntä. Omista vanhemmista irtautuminen on jokaisen ihmisen elämässä iso ja tärkeä kehitysvaihe, joka luonnollisesti aiheuttaa kovasti paineita. Vanhempasi käyvät vastaavasti läpi isoa muutosta: he ovat kasvattaneet sinua 20 vuotta ja nyt kaikki muuttuu.
En pysty kertomaan sinulle, miten tai mitä sanomalla saisit äitisi käyttäytymään lempeämmin sinua kohtaan. Uskon että hänen kummalliselta kuulostava käytöksensä liittyy jollain tavalla tähän pesäerovaiheeseen, joka voi kestää ihmisen elämässä aika kauankin. Tietysti jotkut ihmiset myös ovat "pahoja suustaan". Läheisille ihmisillehän on ns. "lupa" kertoa mielipiteensä suoremmin kuin muille - ja hän käyttää tätä lupaa hyväkseen niin kauan kuin sinä olet hänessä kiinni. Kun etääntyminen tapahtuu, hänenkin käytöksensä pikkuhiljaa muuttuu.
Paras tapa selvitä tilanteessasi on minusta keskittyä rakentamaan omaa itsenäistä elämää. Se ei tarkoita että vanhempien kanssa pitää pistää välit poikki tai vaikka asunnosta tämän takia luopua. Se tarkoittaa sitä, että keskityt tekemään itse omat valintasi. Esimerkiksi opiskelupaikastasi päätät vain ja ainoastaan sinä, se päätös ei oikeastaan kuulu vanhemmillesi ollenkaan. Olet itse valinnut myös nykyisen alasi, vaikkakin ehkä osittain vanhempiasi miellyttääksesi. Senkin päätöksen takana joudut lopulta itse seisomaan - miksi et siis tekisi valintoja omien tavoitteidesi pohjalta? Sinä teet ne tulevat opintosi ja sen jälkeen työsi, ei äitisi.
Suret myös paljon sitä, että äidiltä on vaikea saada hyväksyntää ja kiitosta. Sitä tietysti kaipaa jokainen lapsi. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, yritä hyväksyä se ajatus, että se elämänvaihe, jolloin vanhempien kannustus oli tärkeimpiä sinua eteenpäin vieviä voimia, alkaa nyt olla lopuillaan. Eikö ole jo yhtä tärkeää, ehkä jopa tärkeämpää että olet miehesi silmissä kaunis nainen, kuin äidin silmissä nätti tyttö? Miehesi varmasti myös arvostaa kodin eteen tekemiäsi ponnistuksia ja suosikkielokuviasi eri tavalla kuin vanhempasi, jotka kuuluvat edelliseen sukupolveen, jolla on kaikenlaisia erilaisia mielipiteitä siivouksesta ja elokuvista kuin meillä nuoremmilla.
Voimia! Jaksa vielä vähän, keskity omiin juttuihisi, hae itsestäsi sisua tehdä omat päätöksesi, vedä jalka vähän pidemmälle oven välistä ja vähän ajan kuluttua huomaat, että vaikka äidin käytös ei ehkä ole kovasti muuttunut, se ei enää häiritse sinua yhtä paljon.