Varautunut, läheisriippuvainen lapsi - saavatko vanhemmat olla väsyneitä?

Itse entisenä tuollaisena lapsena sanoisin, että tietysti saat olla väsynyt, se on ainoastaan ymmärrettävää. Tajusin jo hyvin pienenä olevani vanhemmilleni melkoinen riesa kaikesta rakkaudestaan huolimatta tuollaisten ominaisuuksieni vuoksi.

lohduttaudu sillä, että myöhemmin asiat voivat olla päinvastoin, noiden menevien ja reippaiden lasten vanhemmat kärsivät sitten lapsen teini-iässä, sinun ujompi ja herkempi lapsi taas saattaa olla varovainen ja järkevä silloin. Ja kokemuksesta voin sanoa, että vaikka pikkulapsi aika saattaa olla raskasta, niin usein ne murheet silloin ovat kuitenkin aika pieniä, mitä isompi lapsi kyseessä, sitä isompia suruja se tuottaa. Johtuu varmaan siitä, että pientä lasta vanhemmat voi kuitenkin vielä aika hyvin kontrolloida, teini-ikäistä ei enää voi, ja se tekee todella epätoivoiseksi - koko lapsen elämä saattaa mennä pilalle, etkä voi sitä estää, vaikka tietäisit mitä pitäisi tehdä, mutta kun lapsi ei vaan tee...

Suosittelen lukemaan Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Temperamentti, siitä on sinulle varmasti hyötyä, kun opit tunnistamaan lapsesi temperamentin ja näet myös ne hyvät puolet ko. luonteessa.

Tässä pari  linkkiä temperamentista:

http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/millainen-on-temperamenttisi/

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/lapsen-temperamentti/

Niin, ja tuo otsikossa oleva sana "läheisriippuvainen" ei ole oikea sana kuvaamaan lasta, sillä tarkoitetaan ihan eri asiaa.

Kiitos vinkeistä, olen lukenut tuon kirjan ja muutenkin tutustunut asiaan. Lisäksi suurin osa lapseni piirteistä tulee itse asiassa minulta. Olen edelleenkin erittäin herkkä, pohdiskeleva ja järkevä, aivan kuten lapseni. Murrosikäni oli kuin olikin helppo, kuten yllä on kommentoitu.

Rakastan lastani ja ihailen hänessä herkkiä ominaisuuksia, kannustan ja autan häntä hänelle vaikeiden asioiden yli.

Mutta uskon myös, että haasteellisempi luonne uuvuttaa vanhemmat eri tavalla kuin reippaan ja iloisen lapsen vanhempia. Podenkin tästä vähän huonoa omatuntoa.

Mulla on myös samanlainen lapsi, ja välillä on kyllä vaikeaa sosiaalisissa tilanteissa, kun lapsi parhaassa tapauksessa joko roikkuu sylissäni tai vaihtoehtoisesti huutaa kurkku suorana, että haluaa kotiin. Tämä on huonoa käytöstä joo, ollaan koitettu erilaisin keinoin saada tilannetta muutettua, mutta lapsi ei oikeasti voi sille mitään, on niin ujo, että saa kehitettyä itselleen paniikkitilan.

Oman perheen ja läheisten tuttujen kanssa pienessä ryhmässä on ihan eri tyttö, rauhallinen tosin, mutta kuitenkin iloinen. Tyttö on myös ikäisekseen tosi fiksu, mutta sen tietää vaan läheiset. Lapsi oppi himpun vajaa neljävuotiaana lukemaan, mutta vajaan vuoden päästä päiväkodin keskusteluissa kävi ilmi, etteivät hoitajat tienneet sitä, tyttö kun ei juuri koskaan avaa suutaan.

Minulle tämä on raskasta lähinnä siksi, että huoli tytön puolesta on kova. Kavereita ei juuri ole, koska lapset keskimäärin ovat ainakin joskus riehakkaita ja silloin meidän tyttö menee lukkoon. Yritän ajatella, että annamme lapselle aikaa reipastua omaan tahtin, mutta nyt menee jo eskariin ja pelkään, että jää ihan syrjään.

Itse tykkään harrastaa ja mennä eri tapahtumiin ja kiva olisi lapsenkin kanssa käydä, mutta koska isot porukat ovat niin kuormittavia, olemme automaattisesti vähentäneet tilaisuuksia. Juhlat ym. ovat vanhemmillekin raskaita, kun tyttö kiehnää ja roikkuu ja muut ihmettelevät ja kommentoivat hämmästelevään tai opastavaan sävyyn.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2013 klo 12:09"]

Lueskelin tässä yhtä mammablogia, jossa äiti kertoi lapsensa olevan iloinen, reipas, hauska ja menevä.

Me rakastamme meidän lasta yli kaiken. Mutta, hän on luonteeltaan erittäin varautunut, herkkä, ujo, oikeastaan aika synkkä tyyppi. Kun luin tuota blogikirjoitusta, tajusin, että se ei oikeastaan ole koskaan ollut sillä tavalla riemukkaan riehakas, enemmänkin rauhallinen, harkitseva. Samoin blogin äiti kuvailee, että lapsensa ottaa kontaktia vieraisiin ihmisiin, hymyilee ja juttelee. Meidän lapsi on ensimmäiset vuodet piiloutunut äidin helmaan, nykyään se saattaa jo puhuakin, mutta sitäkin vain pakosta.

Tarkoitus ei ole vertailla lapsia tai mollata omaa, mutta mietin vaan, että onkohan iloisen ja reippaan lapsen vanhemmilla jollain tavalla helpompaa? Ei rakastaa, sitä me kaikki varmasti teemme kaikille lapsillemme, vaan yleensä, liikkua ja olla muiden kanssa lapsensa kanssa. Saanko tuntea niin, että minulla on haastavaluonteinen lapsi ja että en jaksa sen takia enää enempää lapsia?

[/quote]

Kerropa nyt vähän enemmän lapsestasi. Ikä? Minusta hän ei kuulosta kuvauksesi perusteella mitenkään poikkeavalta. Mikä onni on olla "iloinen ja reipas" ja onko niiden vastakohta aina ujo ja synkkä? 

En pidä liiallisesta luokittelusta. Jokainen lapsi pitää kasvattaa oli sitten reipas tai ei. Enkä tiedä onko iloisen ja reippaan kasvattaminen yhtään helpompaa kuin ei-sellaisen.

Saat olla väsynyt, mutta on hupsua sanoa lasta läheisriippuvaiseksi. Lapselle on ainakin alle kouluikäisenä aivan normaalia haluta paljon vanhempiensa läheisyyttä ja läsnäoloa. Kaikki pienet lapset haluavat ja tarvitsevat sitä, myös ne reippaat.

Lapselle on todella, todella tärkeää, että hänet hyväksytään kotona täysin, sellaisena kuin hän on. Temperamentilleen kukaan ei voi mitään (ja se, mikä lapsessanne ei ole temperamenttia, on teidän kasvatuksenna tuottamaa - eikö?).

Musta kuulostaa, että ap on masentunut. On itse väsynyt ja kuvailee lastansa synkäksi tyypiksi.

Mullakin on ujo ja varautunut lapsi ja välillä on omat haasteensa, mutta että koko tyyppi olisi synkkä tai että se asia minua erityisesti väsyttäisi kuulostaa oudolta.

Kaikella ystävyydellä ap, mene juttelemaan jonnekin!

Juu, seiska lisää, että mun poika on myös varautunut ja herkkä, eikä hänen ole kovin helppo leikkiä muiden lasten kanssa (on kohta 5), mutta synkäksi ei kyllä ole koskaan tullut mieleen häntä sanoa! Meillä on tosi paljon hauskoja yhteisiä juttuja, ja poika on yksi oikeasti hauskimmista tyypeistä jonka tiedän.

Osanottoni, tulee olemaan vaikeaa jatkossakin. Koulussa tuollaisella temperamentilla varustettu lapsi tuskin pärjää, vaan joutuu kiusatuksi/jää ilman kavereita. Ja sellaisella voi olla niin isot vaikutukset että koko elämä lähtee käsistä, teini-ikäisenä ei osaa hakeutua ihmisten pariin/kesätöihin/tms., opiskelemaan lähtö on vaikeaa, lapsi jää syrjään elämästä eikä persoona koskaan avaudu. Riski on iso, kun kerran lapsesi on jo nyt tuollainen kuin kuvailit.

Kyllä, sosiaalisten ja ekstroverttien lasten vanhemmilla ON helpompaa.

Järkyttävän surullista tekstiä ap:lta.

Reippauden, iloisuuden ja vilkkauden ihanne tulee viime vuosikymmenten kasvatusideologiasta. Vielä 1950-luvulla sellainen käytös juurittiin lapsista pois selkäsaunojen avulla.

t. Introvertin lapsen äiti, joka on ammatiltaan opettaja.

Reippaan ja iloisen lapsen kanssa kääntöpuolena on sitten sen riehakkuuden hallinta aina kun ollaan jossain. Ihmisellä on joku sisäänrakennettu taipumus kuvitella että muilla on helpompaa kuin itsellä. Yleensä ei ole, on vain eri tavalla haastavaa. 

Minä olen ollut introvertti lapsi, mutta kyllä minulla on kavereita aina ollut ja koulussa ei ole kiusattu. Mitään valtavaa seurapiiriä minulla ei ollut, mutta läheisiä hyviä ystäviä pari. Ehkäpä sellainen, joka tutustuu helposti kaikkiin, ei muodosta niin syvällisiä ystävyyssuhteita? Näin ainakin on ollut niillä tutuilla jotka ovat olleet jotenkin ylisosiaalisen oloisia.

Kaikella on puolensa. Harmi että kunakin vuosikymmenenä jokin tietty luonteenlaatu on muotia ja ihannoitua, eikä koskaan tunnu tulevan sellaista aikaa jona arvostettaisi kaikenlaisia ihmisiä. 

Miettikää kuinka ankeaa olisi jos kaikki olisivat samanlaisia ja kaikkialla tuntuisi kuin keskustelisi itsensä kanssa?

Ok, läheisriippuvaisuus oli selvästi väärä termi. Tarkoitin sillä sitä, että lapsi oli erittäin paljon kiinni äidissä, esim. vauvasta saakka olemme käyneet samassa puistossa samalla hiekkalaatikolla ja hän edelleen kolmevuotiaana istui vain minun sylissäni koko ulkoilun ajan ja jos uskalsikin ottaa pari askelta kohti hiekkalaatikkoa, kääntyi heti takaisin, jos sinne tuli muita lapsia. Ymmärrän tietysti, että jokainen lapsi tarvitsee vanhempiaan ja itsekin olen tosi kiinni hänessä, mutta hän oli varsinkin pienempänä ihan todella paljon kiinni minussa. Tämä on kuitenkin helpottanut ajan  kanssa.

Yritin kuvailla synkkyydellä sitä, että hän ei ole ollenkaan sellainen, että pälpättäisi ihmisille ja nauraisi paljon yms. Enemmän on sellainen rauhallinen, harkitsevainen, pohdiskeleva. Varmistelee aina moneen kertaan, onko kaikki turvallista yms. Olemme kuitenkin tarjonneet turvallisen kodin ja ympäristön, kuitenkin rohkaisseet myös eteenpäin elämässä eli omasta mielestämme olemme auttaneet häntä pärjäämään.

En ole masentunut, vaan yritän oppia enemmän ja enemmän lapseni persoonallisuudesta, jotta voin auttaa häntä elämässä. Varmasti tähän vaikuttaa sekin, että itse olin äärimmäisen ujo ja varautunut lapsena, ja kärsin siitä suunnattomasti. Löysin kuitenkin ystäviä, ja niin on löytänyt lapsenikin, se on tärkeää.

Lähinnä halusin herättää sellaisen kysymyksen, että olisiko sitä jaksamista kuitenkin enemmän niiden iloisten ja tyytyväisten lasten vanhemmilla. Meillä välillä tuntuu jaksaminen olevan kortilla, kun huolehdimme niin paljon siitä, miten se lapsi pärjää. Kaikki herkkien lasten vanhemmat varmasti tunnistavat tämän huolen. Reipas lapsi tutustuu helposti, saa kavereita, ei jähmety uusien tilanteiden edessä, uskaltaa olla harrastuksissa yms yms. Meillä kaikki nämä ovat ponnisteluiden takia. Toisaalta lapsemme pärjää hienosti lukemisessa, laskemisessa, hienomotoriikassa yms eli tässä sitten on meidän vahvuudet.

No, puolensa siis kaikella varmasti :)

t. ap

Sanoisin että paljon riippuu vanhempien personaallisuudesta. Jos vanhemmat on aktiivisia ja sosiaalisia, niin kyllä varmasti ollaan hieman törmäyskurssilla, kun lapsi onkin ujo ja varautunut. Silloin tietysti mielestäni saa olla väsynyt, mutta pitää löytää ne yhteiset toimintamuodot, jotka käy kaikille.

Minä esimerkiksi itse olen rauhallinen ja hieman erakkoimainen. En jaksa tavata ihmisiä paljon, vaikka en ujo olekkaan. Sinun lapsesi olisi itselleni niin sanotusti lottovoitto, kun taas kuvailemasi blogin pitäjän lapsi voisi kuluttaa enemmän henkisiä voimavaroja. Eli varmasti olisin väsynyt sosiaalisen, aktiivisen ja reippaan lapsen kanssa, mutta pitäisi vaan tehdä kompromisseja molempien suuntaan. Perhekkin on kuitenkin sellainen yksikkö, missä on monenlaista persoonaa mukana, ja pitää hyväksyä että joskus ne persoonien eroavaisuudet voi aiheuttaa vähän mielipahaakin, mutta silti kaikki pitää pystyä hyväksymään ja kaikille näyttämään sitä hyväksyntää avoimesti.

Enpä tiedä. Minulla on tosi reippaat ja ekstrovertit lapset. Ja kyllä siinä on pitelemistä kun puhuvat joka ikiselle vastaantulijalle ja kiipeävät (jo 3-vuotiaina) joka ikisen aidan yli. Eivät näytä pelkäävän mitään, eivätkä kotonakaan kuin hyvin harvoin leiki "rauhallisesti". Heitä eivain oikein voi ottaa mukaan muualle kuin isoihin lapsiperheiden koteihin, mummoloihin tai ulos. Sitä energiaa vaan on liikaa esim.normaaliin kolmioon tai itsellenikin hajoaa pää.