Kotona ahdistaa - tahdon töihin takaisin!!!

Mut mitäs jos se töihin meno ei autakaan? Mä olen horjunut aivan jaksamisen  ja mielenterveyteni rajamailla töihinpaluuni jälkeen... Kotonaollessa sai sentään joskus nukuttua päikkärit lasten kanssa ja se piti mut elossa. Mut viime yökin meni lapsen valvottamisen vuoksi 5 tunnilla kun yöherätyksen jälkeen työstressi piti 2 tuntia hereillä. Sit 9,5 tuntia töitä ja näin lasta 2,5 tuntia. Ja huomenna sama homma.

Jaksaminen heikoilla täälläkin :(

Halaisin sinua jos voisin.

Hyvä jos tästä oli apua. Oli lisäksi tosi kiva, ettei kukaan tulkinnut ensimmäistä viestiäni siten, ettei töihin saisi mennä (olenhan itsekin mennyt ennen kuin hotovapaa on loppunut).

Sinä tunnut olevan jotenkin pettynyt itseesi, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kahden pienen kanssa on rankkaa, ja siihen kahden lapsen äitiyteen kasvaminen voi olla tosi kivuliasta. Meillä on yhteiskunnassa joku aivan älytön onnellisuuden vaatimus äideille.  Aivan kuin äitiys ja lapsi olisivat äitiä varten, tekemässä äidin onnelliseksi, vaikka sehän juuri on päin vastoin. Eihän sellainen ole älyllisesti ajateltuna mitenkään mahdollista, että saa lapsen ja sitten lilluu vuosikausia onnellisuuden kuplassa, jonne eivät yllä väsymys ja huolet ja murheet. Helppoahan tässä sitten olisi, jos se noin menisi. ;)

Vaikka väsymys ja rankkuus olisivat pääsyynä pahaan oloosi, niin voi olla, että jokin sinussa yrittää saada sinua kuuntelemaan paremmin itseäsi. Kahden pienen kanssa ei vaan ehkä ole voimia enää sinnitellä asioiden kanssa, joita on yrittänyt vain joko unohtaa tai sietää, ja se on lopulta aivan hyvä asia, sillä usein niille voi jotain tehdä kun kohtaa ne. Jos sulla on sellaisia asioita elämässäsi, niin nyt niitäkin kannattaa miettiä ja jutella niistä jonkun kanssa. Sinäkin olet tärkeä ja sinun tarpeesi ovat tärkeitä, eikä kukaan halua sinun olevan onneton.

Minun elämässäni ajoittui toisen lapsen syntymään paljon muitakin vastoinkäymisiä ja huolia, joista jokainen yksinään oli jo kriisin paikka. Se oli hankalaa aikaa. Siitä seurasi kuitenkin paljon hyvää; tasapainoisempia, onnellisempia ihmissuhteita,  paremmat suhteet lapsuusperheeseen ja sisaruksiin, alanvaihto ja parempi itsetuntemus. Lopulta sitten helpotti aika nopeasti, parissa, kolmessa vuodessa (vaikka tuo aika onkin aika pitkä ja se tuntui paljon pitemmältä, ja hankalina aikoina sitä mietti, että elämä on mennyt lopullisesti pilalle eikä tämä ikinä lopu! Mutta jälkeenpäin se sittenkin on mennyt nopeasti).

Jonakin päivänä taas elämä voittaa, siihen asti hetki kerrallaan!

19

Huh, onneksi nuo ajat on jo takana päin. Elät nyt hankalinta aikaa, kumpikin lapsi liikkuu, mutta kummallakaan ei ole yhtään järkeä. Päivä kerrallaan ja koita keksiä jotain turvallista tekemistä niin ei tarvitse stressata.

Nostelenpa tätä vanhaa ketjua kun on alkanut todella tuntua hajottavalta tämä kotona oleminen. Meidän ihana poika on kohta 10kk ja on aina ollut aika huono nukkuja joten univelkaa on kertynyt hirvittävästi. Nyt kun yöt ovat hieman rauhoittuneet on hän päivisin sellainen koheltaja ettei sekunniksikaan voi jättää valvomatta. Kipuaa joka paikkaan, nousee kaikkea vasten eikä yhtään osaa varoa vaan muksahtelee huudon kanssa valvonnasta huolimatta. Koko ajan joudun hakemaan hänet pois jostain joka on mahdollisesti vaarallista. Hän on myös todella tulinen temperamentiltaan, eikä välitä vähääkään kielloista vaikka kuinka tiukast ja jämäkästi sanoisi. Päristää ruuat ulos jos vähänkään ei miellytä ym.

En voi hänen hereilläolon aikana tehdä yhtikäs mitään muuta kuin vahtia haukkana tai sitten viihdyttää parhaani mukaan. Laulamme, luemme loruilemme, ulkoilemme ym. ja päivärytmi on säännöllinen. Poika kaipaa kokoajan jotain uutta virikettä ja tutkittavaa ei pysy hetkeäkään paikoillaan.

Minulla ei myöskään ole yhtään ainoaa äitikaveria (itseasiassa ei ketään muutakaan kaveria tässä muutaman sadan kilometrin säteellä, muutimme vieraalle paikkakunnalle raskauteni aikana miehen työn perässä) joten olen ihan yksin ollut koko tämän ajan ilman minkäänlaista vertaistukea. Silloin tällöin isovanhemmat ottavat pariksi tunniksi hoitoon mikä vähän helpottaa.

Ajattelin etukäteen hoitavani pojan kotona vähintään kaksivuotiaaksi  mutta nyt tuntuu etten jaksaisi enää päivääkään kotona. Kaipaan todella töihin täältä kotoa mutta tuntuisi ihan hirveältä viedä näin pieni hoitoon. Olen varma että olisin jaksavampi ja parempi äiti kaikin puolin jos menisin esim. osapäiväiseksi töihin mutta pelottaa että kadun joskus etten jaksanut ainoaa lastani hoitaa pitkään kotona vaikka niin haaveilin.

En tiedä onko tämä vain joku raskas vaihe vai paheneeko se vain tästä vielä...