Kotona ahdistaa - tahdon töihin takaisin!!!

Sanokaas te naiset, että miksi kaikkien on pakko lisääntyä? Kotona on kauheeta lasten kanssa ja ilmeisesti kasvatuskin on täyttä utopiaa... Vai onko se Vela niin kauhea asia, että pakko on hankkia muksuja ja vaikka järki menisikin.

hei, ja tutulta kuulostaa. voimia!

ei se sun vika ole, lapset ja vanhemmat on vaan erilaisia.

viihttk nuorimmaisin kantorepussa tai liinassa, se voisi auttaa?

meillä mies jäi kotiin ja minä palasin puoli vuotta .aiemmin kotiin kuin olin töihin alunperin ilmoittanut. se sopi työnantajalle, oltiin sijaisen kanssa yhtä aikaa töissä tuo pätkä.

hoito olis ollut vaikeaa järJestää kun lähipk oli täynnä.

Voimia!

Kuule, ihan rehellisesti sanottuna: jos oikeasti olisin tiennyt etukäteen, että tämä on näin kamalaa suurimman osan ajasta, niin en olisi tehnyt kahta lasta. Mutta kerropa mistä sen olisi voinut tietää? Voi sitä lukea kaiken maailman vauvalehtiä ja tätä palstaa, mutta sitäpä ei tiedä silloin kun elämä on kivaa, miten kamalalta ne pienetkin asiat tuntuvat silloin kun se ei ole kivaa. Ja hyvä, jospas olisin lukenut jonkun toisen kirjoittaman just nämä samat valitukset, niin olisinko uskonut, että minullakin tulee olemaan näin kamalaa vai olisinko ajatellut, ettei minulle koskaan näin käy. Että kyllä meillä vaan on erilailla. Että kyllä siitä selviää ja muuta semmoista. Eikä kaikilla ole tälläistä. Tiedän ettei ole. Enkä minä tiedä miksi meillä on tälläistä. Jos tietäisin, niin kai minä nyt sen korjaisin. Ei sitä OIKEASTI kuule itse tiedä millaista tämä on ennen kuin täällä kaulaa myöten ja toivoo että pääsisi pois. 

Noi tunteet on ihan normaaleja, koska tuollaista se vaan joskus on. Molemmat lapset ovat pieniä ja tarvitsevia. Tuo tilanne menee ohi, molemmat kasvavat. 

Muistan hyvin millaista tuo aika oli, ja eihän se helppoa ollut. Mutta muistuttaisin sinua siitä, että lapsesi eivät milloinkaan tarvitse sinua niin paljon kuin nyt. Tämä aika on rankkaa, mutta sitäkin tärkeämpää. Sinun ei enää ikinä elämässäsi tarvitse olla jatkuva passaaja ja juosta perässä ja lohduttaa, kun näistä vuosista pääset. Jos jotain tärkeää elämässäsi teet, niin se voisi olla vaikkapa se, että et vie pientä lastasi hoitoon siinä tilanteessa, jossa hän tarvitsee sinua.

Minua ihmetyttää aina nämä kommentit, että "menin töihin että jaksoin sitten olla taas kivempi äiti". Ei äitiys ole mikään naamari, joka vedetään päähän kun tullaan kotiin, että ei vain tarvitsisi nähdä (ja käsitellä) itsessään niitä huonoja puolia, joita lasten kanssa eläessä meinaa pukata esiin. Sellainen malli on jotenkin tosi surullinen, että koska ei yltänytkään niihin omiin, epärealistisiin vaatimuksiin ikikiltistä, ikuisesti hymyilevästä, loruttelevasta ja rallattelevasta äidistä, ollaan niin pettyneitä ja järkyttyneitä että paetaan pois kotoa, ja tehdään äitiydestä naamari, joka puetaan päälle kun lasten kanssa ollaan. On hirveää tuhlausta, ettei tutustuta itseensä sellaisena kuin siinä tilanteessa ollaan, eikä anneta lastenkaan tutustua oikeaan äitiinsä persoonana ja ihmisenä.

 Enkä tarkoita sitä, etteikö saisi olla muutakin elämää kuin kotielämä, tietenkään, vaan sitä, että aikuisen naisen pitää osata nimetä omat aggressionsa,  käsitellä niitä ja saada ne hallintaan. Se hässäkän- ja tylsyydensietokyky kehittyy vaan, jos sitä kehittää.

Sitä vaan oppii sietämään kaikenlaista...

Meillä ikäeroa 2 v 4 kk. Kuopuksella astma, refluksi ja mm vehnäallergia ja hengenvaarallinen kissa-allergia.

Mies välillä parikin viikkoa putkeen työmatkalla.

Ei tukiverkon tynkääkään.

Totta. Elämää ei vaan voi tietää etukäteen. En minäkään tiennyt etukäteen sitä, että minä ja yksi lapsistamme sairastuisimme kroonisesti. onneksi en tiennyt. Lapsemme ovat muuten aina olleet rauhallisia, mikäsekin oli yllätys, vaikkakin positiivinen sellainen. Onneksi yöt ovat menneet hyvin, sitä jotkut ovat ihmetelleetkin.

[quote author="Vierailija" time="29.07.2013 klo 18:00"]

Kuule, ihan rehellisesti sanottuna: jos oikeasti olisin tiennyt etukäteen, että tämä on näin kamalaa suurimman osan ajasta, niin en olisi tehnyt kahta lasta. Mutta kerropa mistä sen olisi voinut tietää? Voi sitä lukea kaiken maailman vauvalehtiä ja tätä palstaa, mutta sitäpä ei tiedä silloin kun elämä on kivaa, miten kamalalta ne pienetkin asiat tuntuvat silloin kun se ei ole kivaa. Ja hyvä, jospas olisin lukenut jonkun toisen kirjoittaman just nämä samat valitukset, niin olisinko uskonut, että minullakin tulee olemaan näin kamalaa vai olisinko ajatellut, ettei minulle koskaan näin käy. Että kyllä meillä vaan on erilailla. Että kyllä siitä selviää ja muuta semmoista. Eikä kaikilla ole tälläistä. Tiedän ettei ole. Enkä minä tiedä miksi meillä on tälläistä. Jos tietäisin, niin kai minä nyt sen korjaisin. Ei sitä OIKEASTI kuule itse tiedä millaista tämä on ennen kuin täällä kaulaa myöten ja toivoo että pääsisi pois. 

[/quote]

On totta että aikuisen olisi hyvä osata käsitellä myös negatiivisia tunteita ja sietää välillä tylsyyttä mutta minusta "menin töihin jotta jaksoin olla kivempi äiti" ei tarkoita sitä, että iltaisin olisi joku tekonaamari aina päässä. Jos äiti tylsistyy täysin kotona, voi lapsen kanssa olemisesta tulla tuota naamarimeininkiä. Äiti ei ole kunnolla läsnä leikissä kun harmittelee vain mielessään arjen tylsyyttä.

Perhekahvilat ovat hyviä paikkoja mutta itselleni ne eivät riitä,  koska siellä(kin) puhutaan vain äiti-lapsi-aiheista ja kaipaan totaaliyksinhuoltajana ihan oikeasti jotain muutakin puhuttavaa. Minusta ei myöskään ole askartelevaksi ja leipovaksi perheenemännäksi, enhän viitsinyt juurikaan tehdä kotihommia ennen lastakaan.

Eli töihin pääsyä odotetaan täälläkin. :) Tsemppiä aloittaneelle. Kiva kun tästäkin näkökulmasta kirjoitetaan, eikä aina vaan siitä vaaleanpunaisesta auvosta.

Ap:lle vinkki että koita kehittää hommaa joka sopisi kummallekin lapselle mahdollisimman hyvin. Siis en minä ainakaan olisi mennyt rannalle kahden tuonikäisen lapsen kanssa... Joku perhemuskari ehkä? Leikkipuisto vauvan päiväuniaikaan isomman kanssa (pieni voi nukkua vaunuissa)? Leikkitreffit tutun perheen lasten kanssa?

[quote author="Vierailija" time="29.07.2013 klo 18:03"]

Noi tunteet on ihan normaaleja, koska tuollaista se vaan joskus on. Molemmat lapset ovat pieniä ja tarvitsevia. Tuo tilanne menee ohi, molemmat kasvavat. 

Muistan hyvin millaista tuo aika oli, ja eihän se helppoa ollut. Mutta muistuttaisin sinua siitä, että lapsesi eivät milloinkaan tarvitse sinua niin paljon kuin nyt. Tämä aika on rankkaa, mutta sitäkin tärkeämpää. Sinun ei enää ikinä elämässäsi tarvitse olla jatkuva passaaja ja juosta perässä ja lohduttaa, kun näistä vuosista pääset. Jos jotain tärkeää elämässäsi teet, niin se voisi olla vaikkapa se, että et vie pientä lastasi hoitoon siinä tilanteessa, jossa hän tarvitsee sinua.

Minua ihmetyttää aina nämä kommentit, että "menin töihin että jaksoin sitten olla taas kivempi äiti". Ei äitiys ole mikään naamari, joka vedetään päähän kun tullaan kotiin, että ei vain tarvitsisi nähdä (ja käsitellä) itsessään niitä huonoja puolia, joita lasten kanssa eläessä meinaa pukata esiin. Sellainen malli on jotenkin tosi surullinen, että koska ei yltänytkään niihin omiin, epärealistisiin vaatimuksiin ikikiltistä, ikuisesti hymyilevästä, loruttelevasta ja rallattelevasta äidistä, ollaan niin pettyneitä ja järkyttyneitä että paetaan pois kotoa, ja tehdään äitiydestä naamari, joka puetaan päälle kun lasten kanssa ollaan. On hirveää tuhlausta, ettei tutustuta itseensä sellaisena kuin siinä tilanteessa ollaan, eikä anneta lastenkaan tutustua oikeaan äitiinsä persoonana ja ihmisenä.

 Enkä tarkoita sitä, etteikö saisi olla muutakin elämää kuin kotielämä, tietenkään, vaan sitä, että aikuisen naisen pitää osata nimetä omat aggressionsa,  käsitellä niitä ja saada ne hallintaan. Se hässäkän- ja tylsyydensietokyky kehittyy vaan, jos sitä kehittää.

[/quote]

Jos mulla olisi yhtään enemmän voimia, mä varmaan ajattelisin sun olevan oikeassa. Tai siis. Minusta olet oikeassa. Mutta tuntuu että olen tuon ulottumattomissa. Ajatus siitä, että tätä kestää vuosia, niin kuin sanoit, on kamala. Edes tämän päivän nukkumaanmenoaika ei meinaa tulla tarpeeksi aikaisin. Ja siihen on tunti. Ajatus siitä, että tämä kaikki jatkuu huomenna, saa minut melkein itkemään. Ja vuosi... tai vuosia...  meinaan kuolla pelkästä ajatuksesta. Jos minulla olisi enemmän voimia, minä varmasti olisin samaa mieltä tuosta itseensä tutustumisesta, sillä se on ehkä viisäinta, mitä olen kuullut tästä lapsiarjesta sanottavan... Mutta minusta tuntuu, etten pysty siihen. Ei etten haluaisi, vaan oikeasti rehellisesti sydämeni pohjasta, minä en pysty siihen. Minä näen itsessäni huonoja puolia. Enemmän kuin haluaisin. Enkä minä tiedä miten niitä pitäisi käsitellä tai kehittää. Päin vastoin, minusta tuntuu että mitä enemmän väsyn tähän kaikkeen sitä enemmän ne huoot puolet minussa saa vallan. En minä niille pysty mitään tekemään. Joten ainoa mitä minä tahdon tällä hetkellä, on päästä niitä pakoon. 

Leikkipuisto, perhemuskari, isompi kerhoon ja itse lenkille pienemmän kanssa sillä aikaa.

Tuplarattailla kaupungille. Pienemmän nukkuessa voi pitää seuraa isommalle.

Minä pääsin töihin, kun kuopus oli 5,5kk. Pääsin. Se oli ihanaa! Mies jäi kotiin.  Päivääkään en olisi enää kotona halunnut olla.  

Muistan hyvin, miltä tuntui olla äärimmäisen väsynyt ja psyykkisesti täysin ylikierroksilla, kun koko ajan joku tarvitsi jotakin. Minusta tuntui, että taannuin jollekin primitiivireaktioiden tasolle, kun en saanut hetkenkään rauhaa. Elämä oli niin pientä, niin pienissä ympyröissä, ja silti kuitenkaan en saanut sitä hallintaan.

Minä en siis suinkaan tarkoita sitä, että äitien pitäisi jotenkin tsempata, vaan ymmärtää kuinka tärkeää työtä he tekevät, ja että vaikka tuntisi olevansa jollain lailla ahdistunut siellä kotona ja muuttuneensa eri ihmiseksi, niin asiat eivät ole niin huonosti kuin miltä ne tuntuvat. On paljon, mitä voi tehdä ja paljon asioita, joihin voi vaikuttaa.  Ne keinot täytyy vain löytää, ja jos niitä ei löydä yksin, niin siihen voi hakea apua muilta ihmisiltä. Kaikkein kamalinta on, jos äiti ei kerro kenellekään niistä mustista hetkistä ja toivoo vain, että ne lakkaavat jos pääsee pois kodistaan. Ei siis siksi, että hänestä saataisiin jotenkin täydellisempi äiti, vaan siksi, että hän ei menisi hukkaan itseltään, ihmisenä, vaikka joutuukin olemaan koko ajan muita varten. En siis tässä kritisoi sitä töihin menoa,  vaan yritän sanoa, että ne hankalatkin hetket ovat sitä, että elämä menee eteenpäin, itse kehittyy ihmisenä ja loppujen lopuksi se on arvokasta aikaa ja täyttä elämää.  Ei tarvitse olla mikään täydellinen äiti, ei lähellekään sitä, ja silti on juuri sitä mitä lapset tarvitsevat.

Voimia sinulle, kyllä se ihan oikeasti helpottaa.

19

[quote author="Vierailija" time="29.07.2013 klo 18:37"]

[quote author="Vierailija" time="29.07.2013 klo 18:03"]

Noi tunteet on ihan normaaleja, koska tuollaista se vaan joskus on. Molemmat lapset ovat pieniä ja tarvitsevia. Tuo tilanne menee ohi, molemmat kasvavat. 

Muistan hyvin millaista tuo aika oli, ja eihän se helppoa ollut. Mutta muistuttaisin sinua siitä, että lapsesi eivät milloinkaan tarvitse sinua niin paljon kuin nyt. Tämä aika on rankkaa, mutta sitäkin tärkeämpää. Sinun ei enää ikinä elämässäsi tarvitse olla jatkuva passaaja ja juosta perässä ja lohduttaa, kun näistä vuosista pääset. Jos jotain tärkeää elämässäsi teet, niin se voisi olla vaikkapa se, että et vie pientä lastasi hoitoon siinä tilanteessa, jossa hän tarvitsee sinua.

Minua ihmetyttää aina nämä kommentit, että "menin töihin että jaksoin sitten olla taas kivempi äiti". Ei äitiys ole mikään naamari, joka vedetään päähän kun tullaan kotiin, että ei vain tarvitsisi nähdä (ja käsitellä) itsessään niitä huonoja puolia, joita lasten kanssa eläessä meinaa pukata esiin. Sellainen malli on jotenkin tosi surullinen, että koska ei yltänytkään niihin omiin, epärealistisiin vaatimuksiin ikikiltistä, ikuisesti hymyilevästä, loruttelevasta ja rallattelevasta äidistä, ollaan niin pettyneitä ja järkyttyneitä että paetaan pois kotoa, ja tehdään äitiydestä naamari, joka puetaan päälle kun lasten kanssa ollaan. On hirveää tuhlausta, ettei tutustuta itseensä sellaisena kuin siinä tilanteessa ollaan, eikä anneta lastenkaan tutustua oikeaan äitiinsä persoonana ja ihmisenä.

 Enkä tarkoita sitä, etteikö saisi olla muutakin elämää kuin kotielämä, tietenkään, vaan sitä, että aikuisen naisen pitää osata nimetä omat aggressionsa,  käsitellä niitä ja saada ne hallintaan. Se hässäkän- ja tylsyydensietokyky kehittyy vaan, jos sitä kehittää.

[/quote]

Jos mulla olisi yhtään enemmän voimia, mä varmaan ajattelisin sun olevan oikeassa. Tai siis. Minusta olet oikeassa. Mutta tuntuu että olen tuon ulottumattomissa. Ajatus siitä, että tätä kestää vuosia, niin kuin sanoit, on kamala. Edes tämän päivän nukkumaanmenoaika ei meinaa tulla tarpeeksi aikaisin. Ja siihen on tunti. Ajatus siitä, että tämä kaikki jatkuu huomenna, saa minut melkein itkemään. Ja vuosi... tai vuosia...  meinaan kuolla pelkästä ajatuksesta. Jos minulla olisi enemmän voimia, minä varmasti olisin samaa mieltä tuosta itseensä tutustumisesta, sillä se on ehkä viisäinta, mitä olen kuullut tästä lapsiarjesta sanottavan... Mutta minusta tuntuu, etten pysty siihen. Ei etten haluaisi, vaan oikeasti rehellisesti sydämeni pohjasta, minä en pysty siihen. Minä näen itsessäni huonoja puolia. Enemmän kuin haluaisin. Enkä minä tiedä miten niitä pitäisi käsitellä tai kehittää. Päin vastoin, minusta tuntuu että mitä enemmän väsyn tähän kaikkeen sitä enemmän ne huoot puolet minussa saa vallan. En minä niille pysty mitään tekemään. Joten ainoa mitä minä tahdon tällä hetkellä, on päästä niitä pakoon. 

[/quote]

Kannattaa jutella muiden äitien kanssa.

Olga Temosella on kaksi viisivuotiasta, yksi kolmevuotias ja yksi vauva. Ja lehmä, hevosia, koiria, kanoja.

Yrittäjämies.

Jotenin hänkin sen huushollinsa pyörittää, joten kyllä kahdenkin lapsen kanssa jokin ratkaisu löytyy.

Tiedän tuon tunteen.  Kotona oleminen lasten kanssa on haastavaa.  Toisille helppoa ja toisille rankempaa.  Olen kahden lapsen jälkeen todennut, että vuosi on minulle sopiva aika olla kotona.  Arki lasten kanssa ei ole mitään helppoa, mutta en tarkoita, että sen pitäisi sitä ollakaan enkä edes kuvitellut sen sitä olevan.  Mutta en tiennyt itsestäni ennen lapsia tätä, että en jaksa kovin hyvin jatkuvaa pyykkäämistä, ruuanlaittoa, lasten viihdyttämistä, syöttämistä ja pukemista.  Ja seuraavana päivänä taas sama kuvio!  Välillä on meinannut pää hajota.  Törkeä kommentti joltain sanoa, että olisi pitänyt jättää lapset hankkimatta!  Minunko kahdella ihanalla lapsella ei ole oikeutta olla olemassa vain sen vuoksi, että äiti haluaa olla parempi äiti käymällä töissä vuoden kotona olon jälkeen??  Ja haluan vielä sanoa, että vaikka onkin pää meinannut välillä hajota, olen huolehtinut omasta jaksamisestani aina ja hoitanut lapset aina hyvin.  Ensi kuussa töihin ja se on kyllä tosi mukavaa!  Tsemppiä ap, huolehdi itsestäsi, niin jaksat huolehtia lapsistasi!

19 jatkaa, että onhan teillä väsyneillä äideillä ystäviä joitta näette usein? Ja joiden kanssa puhua (tai olla puhumatta jos on liian väsynyt yhtään mihinkään)? Koska ilman ystäviä kotivuosista ei selviä. Ja siihen hommaan tarvitaan nimenomaan tavallisia kuolevaisia äitejä, jotka eivät kilpaile siitä, kenellä on rankinta tai kuka on nyt parhaiten kasvattanut ja treenannut lapsensa.  Äidillä pitää olla ystäviä, joiden luokse mennä tukka pystyssä, paita puklussa ja sylkivana vielä kuivumassa suupielessä muistona siitä hetkestä, kun bussi lähtee minuutin päästä ja rakas lapsonen, elämän ilo ja valo, köllähtää sillä sekunnilla selälleen asfaltille eikä ajatellut siitä hetkeen liikkua minnekään. Jos ei ole psyykkisesti kovin vahva ihminen, ei kotielämästä selviä ilman vertaistukea. Mutta jos sitä saa, ja jos saa muutakin apua, siitä selviää oikein hyvin. Minä ja monet ystäväni olemme käyneet puhumassa näistä asioista esimerkiksi juuri tähän tarkoitukseen kootuissa ryhmissä tai neuvolapsykologilla tms. Monille se toisen lapsen syntymä on ollut iso kriisi, ja samalla elämässä ollut muutakin hankaluutta, ja on tärkeää että saa kertoa jollekulle, mitä oikeastaan tuntee ja miksi. Kun tunnistaa, mitkä kaikki asiat vievät voimia, alkaa nähdä mitä niille asioille voi tehdä.

Kiitos!

Rehellisesti sanottuna en uskonut saavani täältä juuri apua, lähinnä tämä tuntui sopivalta paikalta kiukutella, mutta yllättäen viestinne rauhoittivat mieltä suuresti. Varsinkin kiitos 19! Jollain tapaa onnistuit pyöräyttämään perpektiiviäni tähän pahaan hetkeen ja olo tuntui jo lapsia nukkumaan laittaessa paljon paremmalta. Toivon tosissaan, että löytäisin saman viisauden seuraavallakin kerralla, kun tuntuu että sietokyky alkaa olla taas rajamailla... Taisin tajuta, että yksi syy ahdistukseeni on se, että haluaisin tykätä tästä (koko ajan) ja sitten petyn kamalasti ja ahdistun, kun en tykkääkkään (välillä yhtään). En ehkä ollut koskaan ajatellut noin, että tästä ei aina tarvitsekaan tykätä, mutta sitä voi yrittää sietää tai edes kestää siihen nukkumaanmenoaikaan asti :)... ja se on ihan ok. 

Ihan totta puhuakseni olen käynyt neuvolapsykologilla juttlemassa jo raskausaikana uupumuksen takia ja nyt hyvät ja pahat päivät vaihtelevat milloin tiheämmällä vaihteluvälillä, milloin harvemmalla. Ja minulla on ystäviä, joiden kanssa puhua näistä, muttei kamalasti sellaisia, joiden luokse pääsisi helposti kyläilemään lasten kanssa (hankalat kulkuyhteydet ja meillä on vaan yksi auto, joka on käytännössä aina miehelläni). Silloin vaan kun paha hetki yllättää ei kukaan tunnu olevan saatavilla. Ja paha hetki iskee aina puun takaa silloin kun sitä ei odota... 

Mutta kiitos <3 Olo helpottui todella paljon! (Toivon niin paljon, että huomennakin olisi edes pikkuisen parempi olla!)

Ymmärrän hyvin. Justiinsa loppui miehen kesäloma, eli yksin taas. Aion totisesti palata töihin nuorimman täyttäessä vuoden. En vaan sovi kotiäidiksi vaan nautin täysillä lapsista kun saan haasteita muuallakin.

Kuulostaa siltä, että se möykky ei liity mitenkään lapsiin. Mikä tahansa kriisi tai mullistus olis voinut laukaista tuon yhtä lailla. Tuo on muuten vihonviimeistä. Tuo että muutetaan korpeen ilman kulkuneuvoa. Me muutettiin tokaa lasta odotellessa kauppakeskuksen ja metron viereen. Saatoin aina pyyhkäistä tuplarattailla ihmisten ilmoille, kun alkoi ahdistaa. Ja meille oli helppo tulla myös julkisilla.

Minä jännitin äitiyslomaa koska olen tottunut touhuamaan kovasti, pidän työstäni ja harrastan vapaa-aikanani monenlaista. Pelkäsin ahdistuvani kotona lapsen kanssa ilman aikuista seuraa ja mahdollisuutta päästä ihmistenilmoille ja harrastuksiini. Mieheni on vielä vuoroviikoin ulkomailla töissä joten olen kaksistaan lapsen kanssa kotona viikon kerrallaan vaikka omat vanhempani asuvat lähellä ja tukiverkkoja löytyy myös mieheni puolelta.

Nyt olen ollut vuoden lapsen kanssa kotona ja turhaan pelkäsin, kotona oman lapsen kanssa on ihanaa :) Saa itse suunnitella päivänsä ja en todellakaan istu pelkästään kotona. Suunnittelen jokapäivälle jotain mukavaa puuhaa. Aluksi kotona oltiin tietysti enemmän kuin vauva oli ihan pieni ja rinnalla jatkuvasti. Mutta siltikin jokaviikko ystäviäni tuli kylään nyyttärimeiningillä, tehtiin yhdessä ruokaa tai vaan kahviteltiin ja lenkkeiltiin. Nyt kun vauva on isompi, käymme myös enemmän ystävieni luona ja kaupungilla.

Treenaan kotona joogaa ja lenkkeilen. Käyn vanhempieni lähellä sijaitsevalla kuntosalilla ja lapsi on sen tunnin ajan vanhempieni kanssa. Pidämme välillä mieheni kanssa vapaan illan ja yön jolloin lapsi on jomman kumman vanhemmilla hoidossa yhden yön ja hyvin on mennyt. Saamme olla ihan kaksistaan ja tehdä mitä milloinkin ja nukkua pitkään seuraavana päivänä. 

Lapsikin tottuu sosiaalisiin tilanteisiin kun ottaa vaan lapsen mukaan touhuihin eikä jumitu pelkästään kotiin.

Myönnän että yhden lapsen kanssa on varmasti paljon helpompaa ja toinen vanhempi lapsi tässä rinnalla toisi omat haasteensa.

Ei tuollaisia ystäviä ole kuin saduissa...

[quote author="Vierailija" time="29.07.2013 klo 19:20"]

19 jatkaa, että onhan teillä väsyneillä äideillä ystäviä joitta näette usein? Ja joiden kanssa puhua (tai olla puhumatta jos on liian väsynyt yhtään mihinkään)? Koska ilman ystäviä kotivuosista ei selviä. Ja siihen hommaan tarvitaan nimenomaan tavallisia kuolevaisia äitejä, jotka eivät kilpaile siitä, kenellä on rankinta tai kuka on nyt parhaiten kasvattanut ja treenannut lapsensa.  Äidillä pitää olla ystäviä, joiden luokse mennä tukka pystyssä, paita puklussa ja sylkivana vielä kuivumassa suupielessä muistona siitä hetkestä, kun bussi lähtee minuutin päästä ja rakas lapsonen, elämän ilo ja valo, köllähtää sillä sekunnilla selälleen asfaltille eikä ajatellut siitä hetkeen liikkua minnekään. Jos ei ole psyykkisesti kovin vahva ihminen, ei kotielämästä selviä ilman vertaistukea. Mutta jos sitä saa, ja jos saa muutakin apua, siitä selviää oikein hyvin. Minä ja monet ystäväni olemme käyneet puhumassa näistä asioista esimerkiksi juuri tähän tarkoitukseen kootuissa ryhmissä tai neuvolapsykologilla tms. Monille se toisen lapsen syntymä on ollut iso kriisi, ja samalla elämässä ollut muutakin hankaluutta, ja on tärkeää että saa kertoa jollekulle, mitä oikeastaan tuntee ja miksi. Kun tunnistaa, mitkä kaikki asiat vievät voimia, alkaa nähdä mitä niille asioille voi tehdä.

[/quote]