Kun ihmisellä pitää olla koko ajan vain mukavaa...

Olen kroonisesti sairas, parantumisen mahdollisuus 0%. Olen joutunut väkivallan kohteeksi, olen menettänyt rakkaita perheenjäseniä. Jotkut sukulaiset ovat laittaneet minut johonkin Raukkaparkakärsijä-lokeroon, ja jokaisella tapaamisella on käsiteltävä kaikkia kurjia asioita joita olen kokenut. En jaksaisi, ja aina yritän vaihtaa keskustelua positiivisempiin asioihin.

Joten ystävieni kesken haluan jutella vaikka shoppaamisesta ja romanttisista komedioista, haluan istua viihtyisässä kahvilassa ja syödä hyvää kakkua cappuchinon kera, haluan lukea chick-littiä ja sarjakuvia, haluan katsoa samat Frendien jaksot uudelleen ja uudelleen. Somekanavillani näkyy kukkasia, kakkupaloja, varpaita hiekassa jne. Tällä hetkellä en koe tarvetta tuottaa sisältöä sairaudestani, kaikki minut tuntevat tietävät kyllä terveydentilani, ja jos emme tunne, et tarvitse sitä tietoa mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miksi niitä ahdistavia elokuvia on pakko katsoa? 

Ei ole pakko katsoa, mutta jos aikuinen ihminen ei pysty kohtaamaan yhtään elämän raadollisuutta - edes elokuvassa - niin kertoohan se jotain hänen psyykestään ja henkisestä kapasiteetistaan.

No mä ainakin tiedän ja myönnän olevani herkkä, överiempaattinen ja helposti ahdistuva. Lisäksi kärsin muutenkin masennuksesta, olen ollut nuorena jopa osastolla koska olin niin huonossa kunnossa henkisesti. Joten olen ihan tarkoituksella opetellut jättämään pois asioita jotka saavat minut ahdistuneeksi. Joskus nuorena ahmin kaikki kauhutarinat, Alibi-lehdet ja asioiden ikävät puolet, ilmankos masennuinkin kun tein niin.

Nykyään voin paremmin, mutta joo, myönnän että olen varmaan sellainen ärsyttävä positiivisuuden puolesta puhuja. Ei siksi ettenkö piittaisi asioista saati tajuaisi mistään mitään. Kyllä tämä on ollut ihan tietoinen päätös oman psyykeeni pelastamiseksi, sen mitä siitä jäljellä on. On se auttanutkin, koska minulla on jäänyt esimerkiksi paniikkihäiriö kokonaan pois, enkä tarvitse enää mitään nuppilääkkeitä ahdistukseen ja pelkotiloihin.

Ette te voi tietää mitä kaikkea se iloiselta vaikuttava ihminen sisällään pyörittää. Hänellä voi olla hyvinkin suuria vastoinkäymisiä, mutta kaikki eivät vaan halua kaataa pahaa oloaan toisten päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te jotenkin kateellisia niille, jotka haluavat niitä hauskoja ja kivoja juttuja mieluummin?

Miksi pitäisi katsoa jotakin raakaa jos ei tykkää? Miksi someen pitäisi laittaa kuvia auton romuista kun voi laittaa kukkasista?

Mulle mieluummin kaikkea kivaa ja kevyttä, vaikeuksia on omastakin takaa.

Kyllä kaikki voivat keksiä tekopirteitä statuksia someen. Eri asia sitten ovatko ne kuinka todenmukaisia.

Itse arvostan enemmän sitä, että uskaltaa välillä tuulettaa myös negatiivisia tuntojaan. Se tekee ihmisestä aidomman.

Mutta kaikki eivät halua tehdä sitä. Varsinkin kun se ei (oma kokemus) yleensä edes johda mihinkään hyvään. Pikemminkin ihmiset alkavat pitää sua outona ja jopa vältellä sua.

Ongelmista kannattaa jutella läheisten tai ammattilaisen kanssa, ei vuodattaa niitä julkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kuka jaksaa lukea jotain angsti-vuodatusta ja itkua facebookissa? Eikä puolitutuille avauduta mistään oikeusta ongelmista. Työpaikan taukohuoneessa nyt kuuluukin kälättää tyhjänpäiväistä, jos ollaan isolla porukalla vieraiden kollegoiden seurassa.

Minä jaksan. Olenkin varmaan siitä harvinaisempi tyyppi, että minulla on facessa ainoastaan sellaiset ystävät, joiden kanssa voin jakaa lähes kaiken. En siis kerääkään sinne puolituttuja tai vielä kaukaisempia tyyppejä pelkästään saadakseni mahdollisimman paljon porukkaa ystävägalleriaan. Jaan mielummin tuntojani aidosti ihmisten kanssa, joilta saan kommentteja ja mielipiteitä ja tukea.

https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000006594359.html

Tälläiset leffat juuri ovat turhista turhimpia.

Kyse voi olla myös ns. resilienssistä. Ihmisen elämässä voi olla isojakin vastoinkäymisiä ja suruja, mutta joidenkin ihmisten perusluonne on positiivinen ja tuulissa taipuisa, jolloin hän kykenee menemään eteenpäin. Tai vaikka ihmisellä on sairauksia, hän haluaa nauttia ainoasta elämästään, sopeutua ja elää kivaa elämää mahdollisuuksiensa puitteissa. Ihminen on kypsä, ja ymmärtää, että vastoinkäymiset kuuluvat aivan jokaiseen elämään.

Sanotaan vaikka, että kahvipöydässä istuu erilaisia ihmisiä. Yksi on menettänyt lapsensa vauvana ja omat vanhempansa nuorena ja hänellä on taloudellisesti tiukkaa, mutta hän on oikeasti onnellinen arjessaan, nauttii elämästään ja jaksaa tukea muita, toisella taas on keliakia, ja koko kahvikeskustelu pyörii hänen keliakiansa ympärillä ja miten rankkaa on, kun se oireilee ja ihmiset eivät ymmärrä.

Minä ainakin olen onnellinen ihminen. Menen eteenpäin. Itken itkuni ja nousen pystyyn, ja nautin ainoasta elämästäni. Ei siinä elämässä moni asia ole mennyt, kuten itse toivoisi ja toisten tekemisiin ei voi ikävä kyllä vaikuttaa, mutta minusta elämä on tosi ihanaa. Surut ja menetykset kuuluvat siihen.

Olen nähnyt väkivaltaa livenä, joten en halua katsoa sitä ruudulta. Surullista, että se traumatisoi sinua.

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt väkivaltaa livenä, joten en halua katsoa sitä ruudulta. Surullista, että se traumatisoi sinua.

Omassa elämässäni on myös ollut ankeutta ja jonkun mittakaavassa suuriakin huolia ja menetyksiä. Pystyn silti katsomaan vastaavia aiheita käsitteleviä dokumetteja tai elokuvia eikä se tuota minulle vaikeuksia. Ja en todellakaan rupea traumatisoitumaan kenenkään toisen kyvyttömyydestä toimia samoin. En myöskään jaksa ylettömästi syventyä tai myötäelää toisten kärsimyksiä, koska tiedän, että jokaiselle on varattu oma osuutensa ja omat voimavarat on syytä säästää niihin. Ei voisi vähempää muiden ongelmat kiinnostaa.