Oletko tullut kiusatuksi/syrjityksi hengellisessä/henkisessä/uskonnollisessa yhteisössä

Up

Seurakunnissa on eniten työpaikkakiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen. En tajunnut hierarkiaa ja luokkajakoa vaan menin ja perkele _tervehdin_ ”valaistunutta henkilöä” (!) Sitä halveksunnan määrää! Mikään ei ole sairaampaa kuin ”rakkaudelliset” hörhöpiirit. Näissä menee jopa kovien tieteiden ammattilaiset helvetin sekaisin ja totaalisen pilalle.

”Pyyteetön rakkaus” on demoninen kirous jola peitellään ihmisyyden karmeimpia puolia.

Auts. Ei parane mennä valaistuneita moikkailemaan 😄 Saitko osaksesi pitkän, halveksuvan tolkotuksen, vinon hymyn, ja ohittavan katseen? Tuo on ihan normikamaa hörhöpiireissä, olet ylittänyt ”valtuutesi”, vaikka oletkon ihanasöppisrakas - lässytilässyti! Olet nimittäin sitä silloin, kun se on narsistihörhölle kannattavaa. Muulloin sinun tulee muistaa, että todellisuudessa et ole mitään.

Karua settiä, mutta näin se menee. Ihmisyydessä käytetään lähes aina hyväksi - tai tullaan hyväksikäytetyksi. Henkisyydessä tämä on vielä pahempaa, koska tämä ihmisyyden ydin piilotellaan ”kasvuun”, josta yllä hieno esimerkki: plus-miinus-nolla. Mutta koska ”valaistunut”, henkistä väkivaltaa ei lasketa. Ilmeisesti ”hyvät teot” sitten kompensoivat tällaiset sadistisnarsistiset egoilukohtaukset?

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnissa on eniten työpaikkakiusaamista.

Minkä lähteen mukaan?

Up

Lopetin sanomasta jumalan terve ja nyt appeni ei edes puhu minulle ja muut eivät kykene katsomaan minua silmiin. Jos mainitsisin asiasta hänelle, syy olisi tietenkin minun eikä hänen.

Kai tein isonkin virheen...

Vierailija kirjoitti:

Olen luterilainen, mutta ajauduin nuorena vapaakirkollisiin piireihin, koska ainoa seurakunnasta saamani kaveri pyöri perheensä kautta aktiivisesti myös herätyskristillisissä porukoissa. Olen joskus miettinyt, miksi minulle on jäänyt yksinomaan negatiivisia tunteita uskontoa kohtaan. Uskon sen johtuneen siitä, että vapaakirkon ankara uskontulkinta koski ikään kuin välillisesti minuakin, mutta en koskaan päässyt samalla tavalla osaksi yhteisöä kuin perheidensä kautta tässä lahkossa mukana olevat lapset. Luterilaisessa kirkossa vaikutti riparin jälkeen olevan liberaalimpi meininki, mutta sinne olin liian ujo mahtumaan mukaan, koska moni toimintaan riparilta tullut nuori oli ulospäinsuuntautunut ja ns. maailmallinen. Itse olin pelokas ja jännittynyt, ja alkanut jo karsastaa uskonasioita. Se ainoa konservatiivikaverini aloitti muuten myös ev.lut. seurakunnan isoskoulutuksessa, joten sinnekään ei aktiivisesti tehnyt mieli pyrkiä mukaan. Esimerkiksi evoluutioteorian vastustus oli näiden konservatiivinuorten keskuudessa kovaa, itse taas tykkäsin bilsasta enkä olisi halunnut leimautua samaan porukkaan.

Aikuisena olen hämmentyneenä tajunnut, että monella on uskonnosta paljon sallivampi ja yhteisöllisempi kokemus kuin minulla. Olin sitten kai vähän vääränlainen joka porukaan. Traumat jäi kyllä.

Nämä ihmisten erilaiset kokemukset ovat niin mielenkiintoisia. Minun kokemukseni vapaakirkosta on taas avoimempi ja enemmänkin Raamatun sanaan tukeutuva ja hyväksyvä. Vapaaseurakunnat ovat kyllä keskenään todella erilaisia, osa vanhoillisempia ja osa sitten mitä tahansa muuta, joten ei ole ihmekään jos löytyy todella erilaisia kokemuksia kuin omani. Todella harmi, että sinulle on käynyt noin.

Omat huonot kokemukseni ovat evankelis-luterilaisesta kirkosta, jossa tuntui, että minun pitää pusertua heidän muottiinsa. En muutenkaan oikein ymmärrä sitä hierarkiaa, kun Raamattu korostaa Jeesuksenkin vaatimattomuutta. Tulee mieleen virren Tiellä ken vaeltaa sanat mieleen:

Kruunua, valtikkaa

et lainkaan sä nähdä saa.

Mahtavat ovat muualla,

suurissa saleissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen luterilainen, mutta ajauduin nuorena vapaakirkollisiin piireihin, koska ainoa seurakunnasta saamani kaveri pyöri perheensä kautta aktiivisesti myös herätyskristillisissä porukoissa. Olen joskus miettinyt, miksi minulle on jäänyt yksinomaan negatiivisia tunteita uskontoa kohtaan. Uskon sen johtuneen siitä, että vapaakirkon ankara uskontulkinta koski ikään kuin välillisesti minuakin, mutta en koskaan päässyt samalla tavalla osaksi yhteisöä kuin perheidensä kautta tässä lahkossa mukana olevat lapset. Luterilaisessa kirkossa vaikutti riparin jälkeen olevan liberaalimpi meininki, mutta sinne olin liian ujo mahtumaan mukaan, koska moni toimintaan riparilta tullut nuori oli ulospäinsuuntautunut ja ns. maailmallinen. Itse olin pelokas ja jännittynyt, ja alkanut jo karsastaa uskonasioita. Se ainoa konservatiivikaverini aloitti muuten myös ev.lut. seurakunnan isoskoulutuksessa, joten sinnekään ei aktiivisesti tehnyt mieli pyrkiä mukaan. Esimerkiksi evoluutioteorian vastustus oli näiden konservatiivinuorten keskuudessa kovaa, itse taas tykkäsin bilsasta enkä olisi halunnut leimautua samaan porukkaan.

Aikuisena olen hämmentyneenä tajunnut, että monella on uskonnosta paljon sallivampi ja yhteisöllisempi kokemus kuin minulla. Olin sitten kai vähän vääränlainen joka porukaan. Traumat jäi kyllä.

Nämä ihmisten erilaiset kokemukset ovat niin mielenkiintoisia. Minun kokemukseni vapaakirkosta on taas avoimempi ja enemmänkin Raamatun sanaan tukeutuva ja hyväksyvä. Vapaaseurakunnat ovat kyllä keskenään todella erilaisia, osa vanhoillisempia ja osa sitten mitä tahansa muuta, joten ei ole ihmekään jos löytyy todella erilaisia kokemuksia kuin omani. Todella harmi, että sinulle on käynyt noin.

Omat huonot kokemukseni ovat evankelis-luterilaisesta kirkosta, jossa tuntui, että minun pitää pusertua heidän muottiinsa. En muutenkaan oikein ymmärrä sitä hierarkiaa, kun Raamattu korostaa Jeesuksenkin vaatimattomuutta. Tulee mieleen virren Tiellä ken vaeltaa sanat mieleen:

Kruunua, valtikkaa

et lainkaan sä nähdä saa.

Mahtavat ovat muualla,

suurissa saleissa.

Aivan alkuseurakunnissa kaikki luopuivat omaisuudestaan, ruoka jaettiin pyhänä, hierarkiaa ei ollut etc. Olemme kirkkoinemme ja seurakuntinemme niin kaukana tarkoituksesta kuin vain ikinä voi.

Mua kiinnostaa täältä sivusta kysyä, että onko teissä sellaisia, jotka näkevät punaista heti, kun joku mainitseekin Jumalan tai Jeesuksen tai Raamatun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen luterilainen, mutta ajauduin nuorena vapaakirkollisiin piireihin, koska ainoa seurakunnasta saamani kaveri pyöri perheensä kautta aktiivisesti myös herätyskristillisissä porukoissa. Olen joskus miettinyt, miksi minulle on jäänyt yksinomaan negatiivisia tunteita uskontoa kohtaan. Uskon sen johtuneen siitä, että vapaakirkon ankara uskontulkinta koski ikään kuin välillisesti minuakin, mutta en koskaan päässyt samalla tavalla osaksi yhteisöä kuin perheidensä kautta tässä lahkossa mukana olevat lapset. Luterilaisessa kirkossa vaikutti riparin jälkeen olevan liberaalimpi meininki, mutta sinne olin liian ujo mahtumaan mukaan, koska moni toimintaan riparilta tullut nuori oli ulospäinsuuntautunut ja ns. maailmallinen. Itse olin pelokas ja jännittynyt, ja alkanut jo karsastaa uskonasioita. Se ainoa konservatiivikaverini aloitti muuten myös ev.lut. seurakunnan isoskoulutuksessa, joten sinnekään ei aktiivisesti tehnyt mieli pyrkiä mukaan. Esimerkiksi evoluutioteorian vastustus oli näiden konservatiivinuorten keskuudessa kovaa, itse taas tykkäsin bilsasta enkä olisi halunnut leimautua samaan porukkaan.

Aikuisena olen hämmentyneenä tajunnut, että monella on uskonnosta paljon sallivampi ja yhteisöllisempi kokemus kuin minulla. Olin sitten kai vähän vääränlainen joka porukaan. Traumat jäi kyllä.

Nämä ihmisten erilaiset kokemukset ovat niin mielenkiintoisia. Minun kokemukseni vapaakirkosta on taas avoimempi ja enemmänkin Raamatun sanaan tukeutuva ja hyväksyvä. Vapaaseurakunnat ovat kyllä keskenään todella erilaisia, osa vanhoillisempia ja osa sitten mitä tahansa muuta, joten ei ole ihmekään jos löytyy todella erilaisia kokemuksia kuin omani. Todella harmi, että sinulle on käynyt noin.

Omat huonot kokemukseni ovat evankelis-luterilaisesta kirkosta, jossa tuntui, että minun pitää pusertua heidän muottiinsa. En muutenkaan oikein ymmärrä sitä hierarkiaa, kun Raamattu korostaa Jeesuksenkin vaatimattomuutta. Tulee mieleen virren Tiellä ken vaeltaa sanat mieleen:

Kruunua, valtikkaa

et lainkaan sä nähdä saa.

Mahtavat ovat muualla,

suurissa saleissa.

Aivan alkuseurakunnissa kaikki luopuivat omaisuudestaan, ruoka jaettiin pyhänä, hierarkiaa ei ollut etc. Olemme kirkkoinemme ja seurakuntinemme niin kaukana tarkoituksesta kuin vain ikinä voi.

Monet uskovaiset eivät välttämättä tunne Raamattua tai eivät koe sitä edes tarpeelliseksi. Ainakin ev.lut kirkossa törmäsin tuohon ilmiöön. En minä heitä halua olla tuomitsemassa, mutta monissa kohtaa Raamatun sanoma on niin erilainen kuin mitä kirkkokunta opettaa.

Minä en ole uskovainen enkä ole koskaan ollutkaan, mutta meillä on/oli kuuden naisen kaveriporukka, joka on ollut suhteellisen sama lukioajoista asti. Yksi kavereistamme oli tullut uskoon vuotta aiemmin ja saimme tietää siitä vähän vahingossa. Siitä lähtien kolme porukasta alkoivat kiusaamaan tätä naista aivan älyttömästi. Kun hänellä oli synttärit, sanottiin että "mitäs aneita sulle pitäis ostaa". Aina kun tavattiin, sanoivat "Herran rauhaa" ivailevaan sävyyn, ja yrittivät toistuvasti aloittaa keskustelun milloin mistäkin uskonaiheesta selvästi tuota uskovaa häiriten. Koska uskova kaverimme oli tutkinut omaa uskoaan hyvin paljon, hän osasi hyvin vastata kysymyksiin ja käydä ihan fiksua keskustelua ja kaataa esimerkiksi yleisiä harhaluuloja, mutta muut kaverit tämän huomatessaan lopettivat keskustelun jollain tyhmällä argumentilla, esim. "no helvettiinhän me sun opeissa mennäänkin". Uskova ei koskaan tuonut aihetta esiin tai aloittanut keskustelua uskonsisällöistä, ehkä maksimissaan mainitsi ettei pääse tapaamiseen koska menee seurakunnan juttuihin. Mutta muutamalla kaverilla tuli aivan kaamea pakkomielle tähän uskovaan ja hänen tekemisiinsä.  Rannalla ollessa uskovalla oli pitkä uimapuku, niin kaksi muuta kaakattivat heti, että hyi me syntiset täällä bikineissä, mitäs Raamattu sanookaan tästä. Nämä uskova usein sivuutti olankohautuksella, mutta vastasi kyllä jos muilla oli "oikeampia kysymyksiä".

Kaveriporukka hajosi hiljalleen, koska tiettyjä piti aina olla moderoimassa ja hyssyttelemässä. Joka kerta mietin, että joko he taas alkavat häiriköimään, vai saisiko tällä kertaa olla rauhassa. En ymmärrä, mikä ongelma hyvin koulutetuilla ja minun mielestäni ihan fiksuillakin kavereillani yhtäkkiä oli, ja miksi uskovalle piti puhua niin alentavaan sävyyn. Ilmapiiri porukassa muuttui ja muutama kaveri alkoi selvästi halveksua tätä yhtä. Tavallaan sääli, että hyvä porukka hajosi, mutta toisaalta, tulipahan muutaman todellinen luonne esiin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen luterilainen, mutta ajauduin nuorena vapaakirkollisiin piireihin, koska ainoa seurakunnasta saamani kaveri pyöri perheensä kautta aktiivisesti myös herätyskristillisissä porukoissa. Olen joskus miettinyt, miksi minulle on jäänyt yksinomaan negatiivisia tunteita uskontoa kohtaan. Uskon sen johtuneen siitä, että vapaakirkon ankara uskontulkinta koski ikään kuin välillisesti minuakin, mutta en koskaan päässyt samalla tavalla osaksi yhteisöä kuin perheidensä kautta tässä lahkossa mukana olevat lapset. Luterilaisessa kirkossa vaikutti riparin jälkeen olevan liberaalimpi meininki, mutta sinne olin liian ujo mahtumaan mukaan, koska moni toimintaan riparilta tullut nuori oli ulospäinsuuntautunut ja ns. maailmallinen. Itse olin pelokas ja jännittynyt, ja alkanut jo karsastaa uskonasioita. Se ainoa konservatiivikaverini aloitti muuten myös ev.lut. seurakunnan isoskoulutuksessa, joten sinnekään ei aktiivisesti tehnyt mieli pyrkiä mukaan. Esimerkiksi evoluutioteorian vastustus oli näiden konservatiivinuorten keskuudessa kovaa, itse taas tykkäsin bilsasta enkä olisi halunnut leimautua samaan porukkaan.

Aikuisena olen hämmentyneenä tajunnut, että monella on uskonnosta paljon sallivampi ja yhteisöllisempi kokemus kuin minulla. Olin sitten kai vähän vääränlainen joka porukaan. Traumat jäi kyllä.

Nämä ihmisten erilaiset kokemukset ovat niin mielenkiintoisia. Minun kokemukseni vapaakirkosta on taas avoimempi ja enemmänkin Raamatun sanaan tukeutuva ja hyväksyvä. Vapaaseurakunnat ovat kyllä keskenään todella erilaisia, osa vanhoillisempia ja osa sitten mitä tahansa muuta, joten ei ole ihmekään jos löytyy todella erilaisia kokemuksia kuin omani. Todella harmi, että sinulle on käynyt noin.

Omat huonot kokemukseni ovat evankelis-luterilaisesta kirkosta, jossa tuntui, että minun pitää pusertua heidän muottiinsa. En muutenkaan oikein ymmärrä sitä hierarkiaa, kun Raamattu korostaa Jeesuksenkin vaatimattomuutta. Tulee mieleen virren Tiellä ken vaeltaa sanat mieleen:

Kruunua, valtikkaa

et lainkaan sä nähdä saa.

Mahtavat ovat muualla,

suurissa saleissa.

Aivan alkuseurakunnissa kaikki luopuivat omaisuudestaan, ruoka jaettiin pyhänä, hierarkiaa ei ollut etc. Olemme kirkkoinemme ja seurakuntinemme niin kaukana tarkoituksesta kuin vain ikinä voi.

Monet uskovaiset eivät välttämättä tunne Raamattua tai eivät koe sitä edes tarpeelliseksi. Ainakin ev.lut kirkossa törmäsin tuohon ilmiöön. En minä heitä halua olla tuomitsemassa, mutta monissa kohtaa Raamatun sanoma on niin erilainen kuin mitä kirkkokunta opettaa.

Toisaalta on myös valtava ryhmä kristittyjä, jotka ovat sellaisia vähän kuin omilla säännöillään ja tulkitsevat Raamattua kirjaimellisemmin kuin kirkkoa. Amerikassa he olisivat nk. "non-denominational Christians", mutta Suomessa moni vaipuu kotikristityksi, koska yhteisöissä ei ole samanlaista valinnanvaraa.

Katolisethan etenkin Amerikassa kutsuu protestantteja Raamattu-uskovaisiksi, meillä kun sitä traditiota ei ole. Mutta kyllä luterilainenkin kirkko on ottanut oppia (Kai Sadinmaan sanoin) "katolilaisesta magiasta" eli jumalanpalvelustoimituksista (joita ei Raamatussa mainita), vaikka korostukset ovatkin enemmän Raamattuun pohjaavia.

Up! Aihe kiinnostaa todella!

Uskonnollisissa yhteisöissä on paljon psykopaatteja ja narsisteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen. En tajunnut hierarkiaa ja luokkajakoa vaan menin ja perkele _tervehdin_ ”valaistunutta henkilöä” (!) Sitä halveksunnan määrää! Mikään ei ole sairaampaa kuin ”rakkaudelliset” hörhöpiirit. Näissä menee jopa kovien tieteiden ammattilaiset helvetin sekaisin ja totaalisen pilalle.

”Pyyteetön rakkaus” on demoninen kirous jola peitellään ihmisyyden karmeimpia puolia.

Ammalaisia? Ne ovat kaameaa, teeskentelevää kiusaajasakkia.

Näinkö? Muilla samaa kokemusta näistä ihmisistä?

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole uskovainen enkä ole koskaan ollutkaan, mutta meillä on/oli kuuden naisen kaveriporukka, joka on ollut suhteellisen sama lukioajoista asti. Yksi kavereistamme oli tullut uskoon vuotta aiemmin ja saimme tietää siitä vähän vahingossa. Siitä lähtien kolme porukasta alkoivat kiusaamaan tätä naista aivan älyttömästi. Kun hänellä oli synttärit, sanottiin että "mitäs aneita sulle pitäis ostaa". Aina kun tavattiin, sanoivat "Herran rauhaa" ivailevaan sävyyn, ja yrittivät toistuvasti aloittaa keskustelun milloin mistäkin uskonaiheesta selvästi tuota uskovaa häiriten. Koska uskova kaverimme oli tutkinut omaa uskoaan hyvin paljon, hän osasi hyvin vastata kysymyksiin ja käydä ihan fiksua keskustelua ja kaataa esimerkiksi yleisiä harhaluuloja, mutta muut kaverit tämän huomatessaan lopettivat keskustelun jollain tyhmällä argumentilla, esim. "no helvettiinhän me sun opeissa mennäänkin". Uskova ei koskaan tuonut aihetta esiin tai aloittanut keskustelua uskonsisällöistä, ehkä maksimissaan mainitsi ettei pääse tapaamiseen koska menee seurakunnan juttuihin. Mutta muutamalla kaverilla tuli aivan kaamea pakkomielle tähän uskovaan ja hänen tekemisiinsä.  Rannalla ollessa uskovalla oli pitkä uimapuku, niin kaksi muuta kaakattivat heti, että hyi me syntiset täällä bikineissä, mitäs Raamattu sanookaan tästä. Nämä uskova usein sivuutti olankohautuksella, mutta vastasi kyllä jos muilla oli "oikeampia kysymyksiä".

Kaveriporukka hajosi hiljalleen, koska tiettyjä piti aina olla moderoimassa ja hyssyttelemässä. Joka kerta mietin, että joko he taas alkavat häiriköimään, vai saisiko tällä kertaa olla rauhassa. En ymmärrä, mikä ongelma hyvin koulutetuilla ja minun mielestäni ihan fiksuillakin kavereillani yhtäkkiä oli, ja miksi uskovalle piti puhua niin alentavaan sävyyn. Ilmapiiri porukassa muuttui ja muutama kaveri alkoi selvästi halveksua tätä yhtä. Tavallaan sääli, että hyvä porukka hajosi, mutta toisaalta, tulipahan muutaman todellinen luonne esiin...

Tässä hyvä muistutus siitä, että se voi olla myös näin päin, että sitä uskovaa kiusataan ja syrjitään "vapaamielisten" toimesta. Aina se ei ole niin, että maallistunut ateisti joutuu uskovaisten maalittamaksi.

Aiheesta sen verran, että olen henkisen ja esoteerisen tien kulkija ja olen valinnut kulkea sitä pääasiassa yksin, koska näissä henkisyyspiireissä pyörii sen verran paljon epäaitoja ja -miellyttäviä ihmisiä. Tuo ihmisten arvottaminen "valaistumisen" asteen perusteella on tuttua, samoin se, että sitä omaa henkisyyttä pitäisi harjoittaa pilkuntarkasti jonkin tietyn kaavan mukaan. Lisäksi näissä porukoissa on narsististen ihmisten lisäksi epävakaita ja jotenkin keskenkasvuisia ihmisiä. Ollaan olevinaan kamalan hyviä ihmistuntijoita ja aistitaan heti jonkun energia, vaikka tosiasiassa he projisoivat omia ongelmiaan ja asenteitaan tähän ihmiseen. Koskaan et voi tietää, milloin naamalle pingotettu sydämellinen hymy katoaa ja sen takaa paljastuu epäkypsä, tuomitseva, koppava, jopa ilkeä ihminen. 

Tiedän onneksi viisaita ja sielukkaita oman henkisen polkunsa kulkijoita mutta sattumoisin valtaosa heistäkin vaikuttaa olevan juuri heitä: oman tien kulkijoita. Toki henkisen tien pitää (tai ainakin pitäisi) olla ensisijaisesti omaa kasvua varten, ei sen vuoksi, että sitä kulkemalla tulisi paremmaksi kuin muut. Välillä olisi silti mukavaa kulkea jonkin matkaa samanhenkisen ihmisen kanssa, koska siinä laajenee samalla omakin näkökulma ja käsitys asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole uskovainen enkä ole koskaan ollutkaan, mutta meillä on/oli kuuden naisen kaveriporukka, joka on ollut suhteellisen sama lukioajoista asti. Yksi kavereistamme oli tullut uskoon vuotta aiemmin ja saimme tietää siitä vähän vahingossa. Siitä lähtien kolme porukasta alkoivat kiusaamaan tätä naista aivan älyttömästi. Kun hänellä oli synttärit, sanottiin että "mitäs aneita sulle pitäis ostaa". Aina kun tavattiin, sanoivat "Herran rauhaa" ivailevaan sävyyn, ja yrittivät toistuvasti aloittaa keskustelun milloin mistäkin uskonaiheesta selvästi tuota uskovaa häiriten. Koska uskova kaverimme oli tutkinut omaa uskoaan hyvin paljon, hän osasi hyvin vastata kysymyksiin ja käydä ihan fiksua keskustelua ja kaataa esimerkiksi yleisiä harhaluuloja, mutta muut kaverit tämän huomatessaan lopettivat keskustelun jollain tyhmällä argumentilla, esim. "no helvettiinhän me sun opeissa mennäänkin". Uskova ei koskaan tuonut aihetta esiin tai aloittanut keskustelua uskonsisällöistä, ehkä maksimissaan mainitsi ettei pääse tapaamiseen koska menee seurakunnan juttuihin. Mutta muutamalla kaverilla tuli aivan kaamea pakkomielle tähän uskovaan ja hänen tekemisiinsä.  Rannalla ollessa uskovalla oli pitkä uimapuku, niin kaksi muuta kaakattivat heti, että hyi me syntiset täällä bikineissä, mitäs Raamattu sanookaan tästä. Nämä uskova usein sivuutti olankohautuksella, mutta vastasi kyllä jos muilla oli "oikeampia kysymyksiä".

Kaveriporukka hajosi hiljalleen, koska tiettyjä piti aina olla moderoimassa ja hyssyttelemässä. Joka kerta mietin, että joko he taas alkavat häiriköimään, vai saisiko tällä kertaa olla rauhassa. En ymmärrä, mikä ongelma hyvin koulutetuilla ja minun mielestäni ihan fiksuillakin kavereillani yhtäkkiä oli, ja miksi uskovalle piti puhua niin alentavaan sävyyn. Ilmapiiri porukassa muuttui ja muutama kaveri alkoi selvästi halveksua tätä yhtä. Tavallaan sääli, että hyvä porukka hajosi, mutta toisaalta, tulipahan muutaman todellinen luonne esiin...

Tässä hyvä muistutus siitä, että se voi olla myös näin päin, että sitä uskovaa kiusataan ja syrjitään "vapaamielisten" toimesta. Aina se ei ole niin, että maallistunut ateisti joutuu uskovaisten maalittamaksi.

Aiheesta sen verran, että olen henkisen ja esoteerisen tien kulkija ja olen valinnut kulkea sitä pääasiassa yksin, koska näissä henkisyyspiireissä pyörii sen verran paljon epäaitoja ja -miellyttäviä ihmisiä. Tuo ihmisten arvottaminen "valaistumisen" asteen perusteella on tuttua, samoin se, että sitä omaa henkisyyttä pitäisi harjoittaa pilkuntarkasti jonkin tietyn kaavan mukaan. Lisäksi näissä porukoissa on narsististen ihmisten lisäksi epävakaita ja jotenkin keskenkasvuisia ihmisiä. Ollaan olevinaan kamalan hyviä ihmistuntijoita ja aistitaan heti jonkun energia, vaikka tosiasiassa he projisoivat omia ongelmiaan ja asenteitaan tähän ihmiseen. Koskaan et voi tietää, milloin naamalle pingotettu sydämellinen hymy katoaa ja sen takaa paljastuu epäkypsä, tuomitseva, koppava, jopa ilkeä ihminen. 

Tiedän onneksi viisaita ja sielukkaita oman henkisen polkunsa kulkijoita mutta sattumoisin valtaosa heistäkin vaikuttaa olevan juuri heitä: oman tien kulkijoita. Toki henkisen tien pitää (tai ainakin pitäisi) olla ensisijaisesti omaa kasvua varten, ei sen vuoksi, että sitä kulkemalla tulisi paremmaksi kuin muut. Välillä olisi silti mukavaa kulkea jonkin matkaa samanhenkisen ihmisen kanssa, koska siinä laajenee samalla omakin näkökulma ja käsitys asioista.

Kiitos.

”Koskaan et voi tietää, milloin naamalle pingotettu sydämellinen hymy katoaa ja sen takaa paljastuu epäkypsä, tuomitseva, koppava, jopa ilkeä ihminen.”

Tällaisen kohdanneena, tällaiseen ihmiseen luottaneena, voin kertoa ettei trauma parane koskaan.

Ja kyllä; ammalaisia tämä.

Up!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen luterilainen, mutta ajauduin nuorena vapaakirkollisiin piireihin, koska ainoa seurakunnasta saamani kaveri pyöri perheensä kautta aktiivisesti myös herätyskristillisissä porukoissa. Olen joskus miettinyt, miksi minulle on jäänyt yksinomaan negatiivisia tunteita uskontoa kohtaan. Uskon sen johtuneen siitä, että vapaakirkon ankara uskontulkinta koski ikään kuin välillisesti minuakin, mutta en koskaan päässyt samalla tavalla osaksi yhteisöä kuin perheidensä kautta tässä lahkossa mukana olevat lapset. Luterilaisessa kirkossa vaikutti riparin jälkeen olevan liberaalimpi meininki, mutta sinne olin liian ujo mahtumaan mukaan, koska moni toimintaan riparilta tullut nuori oli ulospäinsuuntautunut ja ns. maailmallinen. Itse olin pelokas ja jännittynyt, ja alkanut jo karsastaa uskonasioita. Se ainoa konservatiivikaverini aloitti muuten myös ev.lut. seurakunnan isoskoulutuksessa, joten sinnekään ei aktiivisesti tehnyt mieli pyrkiä mukaan. Esimerkiksi evoluutioteorian vastustus oli näiden konservatiivinuorten keskuudessa kovaa, itse taas tykkäsin bilsasta enkä olisi halunnut leimautua samaan porukkaan.

Aikuisena olen hämmentyneenä tajunnut, että monella on uskonnosta paljon sallivampi ja yhteisöllisempi kokemus kuin minulla. Olin sitten kai vähän vääränlainen joka porukaan. Traumat jäi kyllä.

Nämä ihmisten erilaiset kokemukset ovat niin mielenkiintoisia. Minun kokemukseni vapaakirkosta on taas avoimempi ja enemmänkin Raamatun sanaan tukeutuva ja hyväksyvä. Vapaaseurakunnat ovat kyllä keskenään todella erilaisia, osa vanhoillisempia ja osa sitten mitä tahansa muuta, joten ei ole ihmekään jos löytyy todella erilaisia kokemuksia kuin omani. Todella harmi, että sinulle on käynyt noin.

Omat huonot kokemukseni ovat evankelis-luterilaisesta kirkosta, jossa tuntui, että minun pitää pusertua heidän muottiinsa. En muutenkaan oikein ymmärrä sitä hierarkiaa, kun Raamattu korostaa Jeesuksenkin vaatimattomuutta. Tulee mieleen virren Tiellä ken vaeltaa sanat mieleen:

Kruunua, valtikkaa

et lainkaan sä nähdä saa.

Mahtavat ovat muualla,

suurissa saleissa.

Aivan alkuseurakunnissa kaikki luopuivat omaisuudestaan, ruoka jaettiin pyhänä, hierarkiaa ei ollut etc. Olemme kirkkoinemme ja seurakuntinemme niin kaukana tarkoituksesta kuin vain ikinä voi.

Monet uskovaiset eivät välttämättä tunne Raamattua tai eivät koe sitä edes tarpeelliseksi. Ainakin ev.lut kirkossa törmäsin tuohon ilmiöön. En minä heitä halua olla tuomitsemassa, mutta monissa kohtaa Raamatun sanoma on niin erilainen kuin mitä kirkkokunta opettaa.

Toisaalta on myös valtava ryhmä kristittyjä, jotka ovat sellaisia vähän kuin omilla säännöillään ja tulkitsevat Raamattua kirjaimellisemmin kuin kirkkoa. Amerikassa he olisivat nk. "non-denominational Christians", mutta Suomessa moni vaipuu kotikristityksi, koska yhteisöissä ei ole samanlaista valinnanvaraa.

Katolisethan etenkin Amerikassa kutsuu protestantteja Raamattu-uskovaisiksi, meillä kun sitä traditiota ei ole. Mutta kyllä luterilainenkin kirkko on ottanut oppia (Kai Sadinmaan sanoin) "katolilaisesta magiasta" eli jumalanpalvelustoimituksista (joita ei Raamatussa mainita), vaikka korostukset ovatkin enemmän Raamattuun pohjaavia.

Sakramenttioppeja on paljon:).

Se kun Luttikset uskoo vauvan menevän kadotukseen ellei ole kastettu.  Se on "oppi", hyvää tarkoittaen mutta..

Jeesus ei missään kohdassa moista ole sanonut. Perhekunnat kastettiin, vauvoja ei mitenkään mainita erikseen. Ne jotka tunnustivat syntinsä kastettiin.

Kummioppikin on luotu paljon myhemmin.  Jos näistä alkaa keskustella, luterilainen suuttuu ja helluntailainen innostuu. Asiat asioina.