Lue keskustelun säännöt.
Äitini elää liikaa muiden vastoinkäymisissä mukana ja uupuu - mikä avuksi
06.08.2020 |
Äitini on jo seitsemänkymppinen. Meillä on iso perhe ja aina jollain jotain ongelmaa. Äiti kärsii hirveästi, jos jollain meistä lapsista tai lapsenlapsista on vaikeaa. Ymmärrän, että hän on myötätuntoinen ja empaattinen, sehän on oikein ihana piirre, mutta hän uuvuttaa itsensä ja nyt jo terveyskin kärsii siitä, että elää niin täysillä kaikkien kärsimyksissä mukana. Hän valvoo, huolehtii, murehtii ja yrittää auttaa. Vaikka hänelle ei tietenkään kerrota kaikkea, on asioita, joita ei voi oikein salatakaan. Miten saisin äidin ymmärtämään, että vain hän itse voi auttaa itseään suhtaumalla läheisten ongelmiin vähän toisin? Haluaisin pitää äidin vielä pitkään luonamme mutta tätä vauhtia hän ei elä kovin vanhaksi.
Kommentit (25)
Äidilläni on tämä sama piirre ja se on kyllä myös läheisille ihmisille todella raskasta. Äiti oli ennen ihan positiivinen ja tavallinen ihminen, enkä muista että hän olisi esimerkiksi ollut jotenkin ylihuolehtiva meitä lapsia kohtaan, ihan päinvastoin.
Nykyään ajatukset pyörivät pelkissä sairauksissa, avioeroissa, onnettomuuksissa... Niin pientä murhetta ja kaukaista sukulaista ei olekaan, ettei äiti jaksaisi sitä murehtia ja mielessään pyöritellä ja siitä jahkailla. Kurjaa on, että vaikka me läheiset kuinka yrittäisimme kääntää huomiota mukaviin asioihin, niillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Serkun puolison siskopuolen syöpädiagnoosista jaksetaan jahkata ja synkistellä vaikka kuinka, mutta samaan aikaan vaikka kiva kesäretki mökkirantaan tai synttärien kunniaksi juodut pullakahvit eivät herätä yhtään mitään tunteita.
Olen joskus miettinyt, että onkohan tämä joku muistisairauden ensimmäisiä oireita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleinen ahdistuneisuushäiriö -> lääkäriin ja mahdollisesti lääkitys
Ap:n äiti kärsii aivan selvästi läheisriippuvuudesta ja siihen liittyvästä rajattomuudesta. Jollei hän itse suostu ja kykene tunnistamaan ja käsittelemään asiaa terapiassa (edellinen kerta ei siis selvästi tehonnut riittävästi), niin ei kukaan voi valitettavasti tehdä sitä hänen puolestaan. Ap:n vaihtoehdoksi jääkin äidille kerrottavien asioiden rajaaminen, mikäli häntä halutaan hieman suojella negatiivisilta asioilta. Mutta asia on kyllä niin, että tällainen henkilö löytää ja kehittelee huolestumisen kohteita suojelusta huolimattakin.
Ap:n oma tehtävä onkin käsitellä tuota asiaa ja opetella päästämään asiasta irti. Toisen puolesta ei voi elää, kuten äitikään ei voi elää lastensa puolesta. Kaikki elää kuitenkin vaan sitä omaa elämäänsä. Toista voi kyllä yrittää hellästi ikään kuin tuuppia johonkin suuntaan ja silmiä voi yrittää avata asioille, mutta se on kuitenkin ihmisen itsensä vastuulla muuttaa suuntaa niin halutessaan tai olla muuttamatta.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni on tämä sama piirre ja se on kyllä myös läheisille ihmisille todella raskasta. Äiti oli ennen ihan positiivinen ja tavallinen ihminen, enkä muista että hän olisi esimerkiksi ollut jotenkin ylihuolehtiva meitä lapsia kohtaan, ihan päinvastoin.
Nykyään ajatukset pyörivät pelkissä sairauksissa, avioeroissa, onnettomuuksissa... Niin pientä murhetta ja kaukaista sukulaista ei olekaan, ettei äiti jaksaisi sitä murehtia ja mielessään pyöritellä ja siitä jahkailla. Kurjaa on, että vaikka me läheiset kuinka yrittäisimme kääntää huomiota mukaviin asioihin, niillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Serkun puolison siskopuolen syöpädiagnoosista jaksetaan jahkata ja synkistellä vaikka kuinka, mutta samaan aikaan vaikka kiva kesäretki mökkirantaan tai synttärien kunniaksi juodut pullakahvit eivät herätä yhtään mitään tunteita.
Olen joskus miettinyt, että onkohan tämä joku muistisairauden ensimmäisiä oireita.
Masennus voi olla kyllä.
Äidille pitää saada muuta elämänsisältöä kuin muiden asioitten murehtiminen. Monesti matkustelu eli ympäristönvaihdos auttaa. Ja älä tule sanomaan ettei äiti lähde reissuun , laittakaa se jonnekin kivaan kohteeseen , vaikka lahjana annatte matkan.