Lue keskustelun säännöt.
Mikä saa "tavallisen perheen" nuoren huonoille poluille?
06.08.2020 |
Meillä on ns. kiltteyssuku. On kaikentasoista porukkaa, duunarista professoriin. Pari serkuistani ja veljeni ovat sellaisia, joita voi kutsua menestyjäksi. Myös jälkipolvi pärjää hyvin. Olemme ns. torppari- ja piikasukujen jälkeläisiä, eli emme ole saaneet kaikkea valmiina. Itse olen perustallaaja, keskinkertainen amk-inssi, oman alan töissä.
Kuitenkin yhdellä serkullani, joka kuuluu hyväosaisiin - omilla ansioilla siihen päässyt - toinen lapsi on suvun musta lammas. Toinen pärjää loistavasti, toinen aiheuttaa harmia. Perhe on varmasti tavallinen ja rakastava. Niin hankala tapaus, että tuomioitakin on tullut. En oikein viitsi suoraan kysyä, mikä tälle tielle on vienyt, mutta yleensä, te jotka olette tavallisista perheistä, miksi
Opiskelen omalla ajallani huvikseni kaikenlaista, mm. psykologiaa ja tämä kysymys liittyy tehtävään, vapaavalintainen tutkielma nuorisoon liittyen ja tuosta serkun lapsesta tuli tämä aihe mieleen.
Kommentit (27)
Kaverit. Vanhemmat kasvattavat lasta tuonne 12-vuotiaaksi, sen jälkeen seura tekee kaltaisekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuoren kaveripiiri vaikuttaa paljon.
Koulukiusaaminen, lievätkin oppimisvaikeudet, tunne erilaisuudesta ja ettei tule hyväksytyksi joukkoon. Tämä on yksi tavallisimmista syistä.
Vierailija kirjoitti:
Ylisuojelevaisuus, tunteiden aito kohtaaminen ja hyväksyminen, puhumattomuus.
Sanoisin kyllä ettei tunteiden aito kohtaaminen, vaan niiden kohtaamattomuus/ohittaminen.
Laiskuus, saamattomuus ja helppouden tavoittelu. Yli-ihmisajatukset omista ” oikeuksista”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä perhe näytti ulospäin 'täydelliseltä' mutta kotona vallitsi helvetti, meitä lapsia lyötiin ja lukittiin milloin minnekin kaappiin, en halua edes kuvailla ja puhua millaista oli, en pysty vieläkään. 90-luvulla.
Meitä on onneksi vain kaksi sisarusta, kumpikin kamppaillaan mt- ja päihdeongelmien kanssa syrjäytyneinä.
Moni kakku päältä kaunis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ylisuojelevaisuus, tunteiden aito kohtaaminen ja hyväksyminen, puhumattomuus.
Sanoisin kyllä ettei tunteiden aito kohtaaminen, vaan niiden kohtaamattomuus/ohittaminen.
Sitä tarkoitin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä perhe näytti ulospäin 'täydelliseltä' mutta kotona vallitsi helvetti, meitä lapsia lyötiin ja lukittiin milloin minnekin kaappiin, en halua edes kuvailla ja puhua millaista oli, en pysty vieläkään. 90-luvulla.
Meitä on onneksi vain kaksi sisarusta, kumpikin kamppaillaan mt- ja päihdeongelmien kanssa syrjäytyneinä.
Moni kakku päältä kaunis.
Luovutitte sitten ja uhriuduitte? Minäkin lähdin samasta kohdasta mutta tuumasin,että paras kosto on hyvä elämä....
Voi olla joku hoitamaton neurologinen tai mielenterveden häiriö tai sairaus. Onhan hän voinut kokea jonkin traumankin. Tullut vaikka hyväksikäytetyksi lapsena. Voi olla koulukiusattu.
Kotioloista tai perheen sisäisestä dynamiikasta ei koskaan voi myöskään olla varma, ellei itse kuulu perheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä perhe näytti ulospäin 'täydelliseltä' mutta kotona vallitsi helvetti, meitä lapsia lyötiin ja lukittiin milloin minnekin kaappiin, en halua edes kuvailla ja puhua millaista oli, en pysty vieläkään. 90-luvulla.
Meitä on onneksi vain kaksi sisarusta, kumpikin kamppaillaan mt- ja päihdeongelmien kanssa syrjäytyneinä.
Moni kakku päältä kaunis.
Luovutitte sitten ja uhriuduitte? Minäkin lähdin samasta kohdasta mutta tuumasin,että paras kosto on hyvä elämä....
Tämä ei ole valinta. Ihmiset ovat erilaisia ja toisiin vastoinkäymiset vaikuttavat eri tavalla kuin toisiin. Meilläkin lapsia lyötiin ja lukittiin kaappiin, mutta olen voinut rakentaa itselleni hyvän elämän siitä huolimatta. Kaksi kolmesta sisaruksestani ei ole voinut. Kyse ei ole luovuttamisesta tai uhriutumisesta vaan jokaisen omista voimavaroista ja kyvystä selvitä vaikeuksista. Vähän kuin syyllistäisit jotain syöpään kuollutta siitä, että ei parantunutkaan (niin kuin sinä) :-/
Rahapula, ajattelemattomuus, piittaamattomuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveripiiri. Lasten serkku on tuollainen, oikeastaan jo huumehörhöksi luokiteltava. Äitinsä "itsenäisti" lapsen mahdollisimman varhain, jotta sai itse keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Vanhempien kesälomareissun aikana lapsi oli viikon päivähoidossa, yhdessä vanhempien kanssa ei tehty mitään. Kun muut ekaluokkalaiset saatettiin kouluun ainakin ihan aluksi, tämä vesseli laitettiin menemään 3km matka itsekseen, koska "kyllä se on pakko osata, ei me voida aina paapoa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä perhe näytti ulospäin 'täydelliseltä' mutta kotona vallitsi helvetti, meitä lapsia lyötiin ja lukittiin milloin minnekin kaappiin, en halua edes kuvailla ja puhua millaista oli, en pysty vieläkään. 90-luvulla.
Meitä on onneksi vain kaksi sisarusta, kumpikin kamppaillaan mt- ja päihdeongelmien kanssa syrjäytyneinä.
Moni kakku päältä kaunis.
Luovutitte sitten ja uhriuduitte? Minäkin lähdin samasta kohdasta mutta tuumasin,että paras kosto on hyvä elämä....
Tämä ei ole valinta. Ihmiset ovat erilaisia ja toisiin vastoinkäymiset vaikuttavat eri tavalla kuin toisiin. Meilläkin lapsia lyötiin ja lukittiin kaappiin, mutta olen voinut rakentaa itselleni hyvän elämän siitä huolimatta. Kaksi kolmesta sisaruksestani ei ole voinut. Kyse ei ole luovuttamisesta tai uhriutumisesta vaan jokaisen omista voimavaroista ja kyvystä selvitä vaikeuksista. Vähän kuin syyllistäisit jotain syöpään kuollutta siitä, että ei parantunutkaan (niin kuin sinä) :-/
Näinpä. Jos stressi esim. laukaisee jonkin sairauden, johon oli jo geneettinen alttius, niin ei siinä mikään auta. Vaikkapa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia voivat olla tällaisia. Ei auta enää kuin lääkitys. Kun aivokemia sekoaa, niin se sekoaa. Kaikki sisarukset eivät myöskään ole aina perineet noita geenejä.
Jotkut sairastuvat fyysisestikin. Pitkittynyt stressi vaikuttaa koko kroppaan.
Meitäkin on kolme sisarusta. Olen ainoa, joka ei pystynyt oikein enää rakentamaan elämää kunnolla. Neurologinen poikkeavuus, traumat ja bipo ovat luultavasti syynä tuohon. (Nyt löytyi onneksi toimiva lääkitys, joten ehkä se tästä.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saan näppyjä sanoista "tavallinen perhe" ja "hyvä perhe".
Perhe voi näyttää ulospäin ihan miltä vain. Vanhemmat voivat oikeasti olla ihan tavallisia, mutta ura ja harrastukset vievät niin, että koti on vain jonkinlainen pikastoppi ja hetken kohtaaminen, kalenterit täynnä aikatauluja. Eli lasta kuunnellaan ja nähdään todella vähän.
Vierailija kirjoitti:
Kaveripiiri. Lasten serkku on tuollainen, oikeastaan jo huumehörhöksi luokiteltava. Äitinsä "itsenäisti" lapsen mahdollisimman varhain, jotta sai itse keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Vanhempien kesälomareissun aikana lapsi oli viikon päivähoidossa, yhdessä vanhempien kanssa ei tehty mitään. Kun muut ekaluokkalaiset saatettiin kouluun ainakin ihan aluksi, tämä vesseli laitettiin menemään 3km matka itsekseen, koska "kyllä se on pakko osata, ei me voida aina paapoa".
Kuulostaa kauhealta. Mun oli pakko itsenäistää lasta työssäkäyvänä yyhoona. Mummo tuli kyllä välillä avuksi, ettei ihan tuuliajolla ollut, mutta enemmän olisin ollut lapsen kanssa, jos ei olisi tarvinnut käydä töissä. Kesälomat puuhailtiin kyllä yhdessä.
Minä olen menestyneestä perheestä ja minulla on ollut päihde- ja mt-ongelmia. Perhe ei ole kohdellut kaltoin. Ei ole kiusattu. Minulla kuitenkin on vasta melkein 40-vuotiaana diagnosoitu autismin kirjon häiriö. Olen yrittänyt saada siihen teinistä asti apua mutta diagnoosi on jäänyt tekemättä ja on hoidettu mt-ongelmina ja myös yritetty aika paljon kaivaa ”vikaa” perheestä, mikä jo itsessään on satuttavaa. Luulen, että elämä olisi mennyt aika toisin, jos diagnoosi olisi tullut aiemmin. Minulla on kyllä koulutus eikä rikostaustaa että ei nyt kaikkein huonoin asema ehkä.
Oletko ajatellut, että pelkkä kasvuympäristö ei määrittele sitä, millaiseksi jonkun elämä muodostuu? Eli syy ei välttämättä löydy siitä perheestä tai vanhemmista. Jokainen meistä on erilainen ja yksilöllinen kokonaisuus aina genetiikkaa ja temperamenttia myöten. Samassa perheessä kasvaneet lapset voivat kokea samat tapahtumat täysin eri tavalla. Toinen voivat kokea pienetkin asiat raskaina ja musertavina, kun taas toista asia ei hetkauta mihinkään suuntaan. Tämän pitäisi olla aika itsestään selvää. Harvemmin kukaan ulkopuolelta toisen elämää tarkastellessa pystyy määrittelemään syitä ja seurauksia - jos se näin yksinkertaista olisikin, ei meillä juuri ongelmia olisikaan.
Onnea psykologian opintoihin, olet ilmeisesti vielä alkutaipaleella.
Minulla on se akateeminen suku ja kaikki hyvin. Ja minulla on kaksi täysi-ikäistä poikaa, joista toinen ”sopii” sukuun ja toinen ei.
Tuo toinen pli jo pienenä haastava lapsi ts. Kovapäinen, mikään lahjonta eikä kiristys tehonnut häneen kolmen ikävuoden jälkeen. Olen satavarma, että ongelma on neurologinen, mutta ei riittävästi tutkimuksia varten. Ja kun se yhdistyi teini-iän masennukseen ja uhkarohkeaan ja suurpiirteiseen hälläväliä- luonteeseen, niin soppa on ollut valmis.
Juu, tuo lapsi osaa olla oikein kohtelias, fiksu ja filmaattinen, koska on meidän perheen älykkäin. Mutta ihan mr jekyll ja dr hyde.
Kaikki ei aina ole vanhempien syytä. Eikä ansiota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä perhe näytti ulospäin 'täydelliseltä' mutta kotona vallitsi helvetti, meitä lapsia lyötiin ja lukittiin milloin minnekin kaappiin, en halua edes kuvailla ja puhua millaista oli, en pysty vieläkään. 90-luvulla.
Meitä on onneksi vain kaksi sisarusta, kumpikin kamppaillaan mt- ja päihdeongelmien kanssa syrjäytyneinä.
Moni kakku päältä kaunis.
Luovutitte sitten ja uhriuduitte? Minäkin lähdin samasta kohdasta mutta tuumasin,että paras kosto on hyvä elämä....
Tämä ei ole valinta. Ihmiset ovat erilaisia ja toisiin vastoinkäymiset vaikuttavat eri tavalla kuin toisiin. Meilläkin lapsia lyötiin ja lukittiin kaappiin, mutta olen voinut rakentaa itselleni hyvän elämän siitä huolimatta. Kaksi kolmesta sisaruksestani ei ole voinut. Kyse ei ole luovuttamisesta tai uhriutumisesta vaan jokaisen omista voimavaroista ja kyvystä selvitä vaikeuksista. Vähän kuin syyllistäisit jotain syöpään kuollutta siitä, että ei parantunutkaan (niin kuin sinä) :-/
Kyllä, tätä juuri kutsutaan resilienssiksi, josta nykyään paljon puhutaan.
Ylisuojelevaisuus, tunteiden aito kohtaaminen ja hyväksyminen, puhumattomuus.