Parisuhdeongelmia miehen näkökulmasta

Minusta valitettavasti kyllä kuulostaa siltä että se nainen koko ajan "tekee eroa", yrittää rimpuilla eroon kiintymyksestään ap:ta kohtaan. Pitkän suhteen jälkeen eroaminen ei ole koskaan helppoa, varsinkin jos suhteessa sinänsä ei ole ollut mitään erityisen pahaa kuten pettämistä, väkivaltaa tai henkistä alistamista. Siksi se joka haluaa erota ei välttämättä oikein saa aina selvästi tehtyä päätöstä lähteä vaan jää vatvomaan "rakastan", "en rakasta", vaikka pohjimmiltaan tietäisi jo ettei halua jatkaa. 

En tiedä kannattaako tuossa tilanteessa niin kauheasti vaivaa nähdä suhteen pelastamiseksi. Kunhan on asiallinen ja antaa naisen tempoilla tempoilunsa ja päätyä mihin päätyy - tai sitten itse lähteä, jos ei jaksa katsella. Liian innokas iholle tuleminen ja suhteen korjausyritykset, kun toinen pyörittelee mietteitä että ehkä haluaisi olla kokonaan yksin ja erota, voi jopa ahdistaa toista ja lisätä eron todennäköisyyttä. 

Tuo kaveruus eron jälkeen, jos ero tulee, on sellainen että ei sinun toki tarvitse siihen ryhtyä jos se sinua sattuu. En minäkään ole koskaan pystynyt olemaan vain kaveri syvän suhteen jälkeen, sattuu liikaa kaverina tavata sitä ihmistä jonka olisi halunnut kokonaan...

Kuulostaa ihan tavalliselta erolta. Minut jätettiin myös samasta syystä, vaikka en meinannutkaan antaa periksi. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempi, jos en olisi yrittänyt roikkua kiinni tuhoontuomitussa suhteessa niin pitkään. Jos toisen kipinä on sammunut, ei sille voi mitään. Eksäni ehdotti myöskin kaveruutta, mutta onneksi minulla oli tarpeeksi itsekunnioitusta kieltäytyäkseni. Se olisi ollut liian tuskallista.

Ero pelottaa ja sattuu helvetisti, mutta pakkohan se lääke on niellä, että parantuu. Nopeasti vain alas.

Näin minäkin olen hänelle todennut että hän taitaa tämän vatvomisen myötä työstää itse asiaa jo pidemmälle. Vastaavasti en ole juurikaan itse kyennyt työstämään eron ajatusta varsinaisesti vielä kunnolla ollenkaan, kun noita mahdollisia tunteita puheiden mukaan myös hänellä on. Vaikkakin ne humalassa pois arjen keskeltä myönsi omasta aloitteestaan ilman että itse halusin edes koko asiasta tuolloin puhua. Ja seuraavaksi ei taas niitä olekaan.

Kaverina osittain lupauduin pysymään muutaman seikan vuoksi koska kuitenkin tärkeä ihminen kyseessä. Sen enempään siihen en pysty enkä välttämättä edes halua. Asia minkä vuoksi lupasin pysyä kun on ohi niin on myös kaveruus mitä luultavammin.

Harmillisesti kuvittelin että tästä selvitään kun muutamasta muusta isosta asiasta myös selvitty, tosin niillä ei ole eroaikeiden kanssa ollut mitään tekemistä.

Parempi tässä on ilmeisesti alkaa totutella ajatukseen kunnolla erosta itse niin ei ainakaan tee asiaa itselle enään vaikeammaksi. Jos toinenkin ajattelee pääasiassa itseään, tarvitsee näemmä alkaa noin myös itse toimimaan.

Olen myös sanonut hänelle että eropäätöksestä hänen tarvitsee ottaa vastuu kun sen aluille laittoikin ja itse kannan omat virheeni mutta en tuota päätöstä.

Mutta näillä mennään, ei oikein muutakaan näytä voivan.

-ap-

Turhauttava tilanne sinulle. Kun vähän valonhäivähdyksiäkin näkee, mutta tylyä vastaanottoa tulee enimmäkseen siitä huolimatta, niin eihän se reilulta tunnu. Mutta kuten jo sanottu, niin eipä toista voi pakottaa tuntemaan mitä ei tunne. Ja vaikka kuinka olisit oikeassa siinä, että ehkä niitä tunteita on, mutta niiden ei anneta tulla enää päällimmäiseksi, niin siltikään päälle painaminen ei tilannetta ratkaise. Eli todella turhauttavaa.

Minä luulen, että paras toivosi on siinä, että annat naisen mennä ja toivot,että hummailtuaan vuoden vapaana hän huomaa, että oikeasti olitkin aarre. Ja sitten otat hänet takaisin. Mutta näin ei välttämättä käy (aika harvoin oikeasti) ja sinäkin saatat siinä vuoden aikana muuttaa mieltäsi etkä jaksa enää kihnata vanhan suhteen kanssa.

Minä olen sitä mieltä, että joissain suhteissa sitoutuminen (esim. naimisiin meneminen) tapahtuu nykyään jopa liian hitaasti. Yhdessä ollaan ja asutaan tuo neljäkin vuotta ilman, että suhde etenee naimisiin menoon tai lasten saantiin. Suhteeseen ehtii tulla se arki, missä joka päivä ei enää ole yhtä pussailua ja I love you:ta. Sitten tulee se olo, että ei ole enää kipinää. Ja kun ollaan vain lapseton avopari, niin käytännössä mikään ei estä eroa. Teilläkään kun ei ole mitään sellaisia ongelmia, joiden vuoksi olisi pakko erota, niin jos teillä olisi lapsia, niin tuskin nyt eroaisitte, vaan katselisitte ainakin pari vuotta, että jospa se siitä sitten taas syttyisi uudelleen, kun lapset vähän kasvaa isommaksi.

Mutta kun tilanne on tuo, että ero on helposti mahdollista, niin sitä unohtuu, että suhteen normaali kulku on juuri tuo, että ensin on alkuhuuma ja kosiskeluvaihe, sitten suhde siirtyy varmemmalle pohjalle, liehittely vähenee ja suhde arkipäiväistyy, mutta myöhemmin niitä suhteen etenemisiä tulee, joilla kiintymys syvenee ja intohimokin aina välillä kasvaa.

Ikävä tilanne. Valitettavasti minäkin luulen, että ero on tuossa ainoa lopputulema. Avovaimosi haluaa olla korrekti sinulle, eikä halua olla ilkeä lemppaamalla tylysti pihalle. Sinuna alkaisian nyt työstämään sitä eroa ja ihan ensimmäiseksi hommaamalla oman kodin.

jaksamista!

Nainen pompottaa sua, taitaa jopa nauttia siitä kun saa sut anelemaan. Sinuna en enää pähkäilisi, vaan toivottaisin hyvää loppuelämää. "Naisia riittää kuin mannaryynejä", sanoi Nykäsen Matti.

Ilmeisesti ulkopuolinen keskusteluapu olisi hyväksi, mutta jos toinen osapuoli ei sitähalua, ei mitään taida olla tehtävissä. Silloin lienee viisainta tehdä ero selvästi eikä osittain asuakin yhdessä. Kaikki suhteet eivät ole loppuiäksi, mutta ei se tarkoita, ettei niillä olisi ollut arvoa. Onnea tulevaan elämääsi!

Et saa yksin hommaa toimimaan kuten ei naisesikaan saanut aiemmin. Molempien pitää sitoutua yrittämään vielä tai sitten erotkaa.

olet kirjoituksesi perusteella hyvä tyyppi löydät kyllä uuden suhteen jos tämä menee kiville.

Itse erosin suunnilleen tuossa iässä, samantapaisissa olosuhteissa. Tai itse asiassa takana oli sellainen paniikki, että ihanko oikeasti tuon ihmisen kanssa pitäisi olla loppuelämä - näin jälkikäteen se oli ihan terve reaktio. Me emme olleet oikeat toisillemme, ihan hyviä tyyppejä kuitenkin molemmat.

Vannotimme, että pysytään kavereina eron jälkeenkin, ihan kuin se olisi tehnyt asiaa jotenkin helpommaksi.

Emme ole mitään kavereita :D jos siis joskus kadulla nähdään, niin tietty moikataan, ehkä kysellään kuulumiset, mutta kun molemmat lopulta tajusivat että meille oli tarkoitettu toisenlainen elämä (kuin yhteinen) niin toisesta oli lopulta helppo päästää irti.

Kokeile ihan vihaamista, sekin voi auttaa alkuun. Sinulla oli tietty ajatus tulevaisuudesta tämän naisen kanssa, se ei toteutunutkaan. Saa olla vihainen, saa surra, mutta siihen ei pidä jäädä kiinni.

Ja se uusi ihminen löytyy rinnalle. Älä huoli ihan hyvää, ota se jonka todella haluat - ja joka haluaa sinut. 

Kiitoksia kaikille vastauksista, monihan täällä on näemmä itseni kanssa samoilla linjoilla. Itsellä on myös asunto kyllä haussa, ihan vain siitä syystä myös että en halua jäädä ns. Yhteiseen asuntoon kun tälle tarinalle jonkun päätöksen tässä nyt saa.

Ehkä tuo eteneminen on tapahtunut liian hitaasti, siitä voin olla osittain samaa mieltä. Olen tuota jopa jo alkuvuodesta pohtinut ja sormuksia suunnittelin tälle vuodelle muutenkin syksymmälle. Nyt voi varmaan todeta että onneksi ei aikaisemmin tullut tuota liikettä tehtyä, tosin en tiedä jos olisi niin mikä olisi tilanne nyt.

Kävi kuitenkin miten kävi niin en turhaan tätä rupea murehtimaan enempään kuin itse näen tarpeelliseksi, ainakin olen koittanut saada myös toista panostamaan ja ymmärtänyt asiat miten olisin voinut itse käyttäytyä toisin.

Näkee sitten tulevaisuudessa löytääkö jonkun kenen kanssa tarvittavat asiat kohtaavat ja tietää miten pitää itse panostaa ja ylläpitää suhdetta. Harmi, tämä nainen oli kuitenkin sellainen minkä kanssa asiat toimi. Itse kun olisi vaan ymmärtänyt toimia toisin ja kuunnella enemmän toista.

-ap-

Onneksi näistä voi ottaa opikseen!

Erohan siitä nyt näyttäisi tulevan. Avovaimosi sitä jo työstää parhaillaan. Pidit haasteena että olisitte ystäviä jatkossa. Siitä sinun ei tarvinne murehtia, naiset usein sanovat niin, että pysytään sitten kavereina, mutta se lienee vain sellaista omien tunteiden rippeiden tyydyttämistä, että ei se ero niin paha ole, kun kavereina kuitenkin pysytään.

Todella harva pari pysyy kavereina eron jälkeen, siis siten, että näkisivät viikottain yms. joten siitä ei tarvinne huolta sinun kantaa. Ehkäpä voisit vielä keskustella avovaimosi kanssa haluaako hän työstää suhdettanne, jos vastaus on negativiinen kannaltasi, niin rupea työstämään eroa ja lusikat ja haarukat jakoon. Pitkän parisuhteen jälkeen varsinkin sinun osaltasi eron työstäminen ja yli pääseminen kestänee vuoden verran, joten se on hyvä aloittaa pikaisesti.

Ap, tärkein asia mitä voit tästä  oppia on se, että elämä kantaa. Ole avoin. Et voi rakentaa sen varaan, että toinen sopii sun kuvioon!

Kerää vähän ikää ja kokemuksia, ja mieti tosissasi kuka itse olet. Pätee ihan jokaiseen elämänkriisiin, niiden tehtävä on kasvattaa meitä ihmisinä ja saada ottamaan otteen elämästä.

Pelkkä parisuhde parisuhteen takia ei ole tavoiteltava asia.

Ehkä nainen ei halua yrittää enää yhdessä korjata asioita tai ammattiauttajalle menoa ihan vaan koska ei halua enää yrittää ylipäätään? Haluaa ihan selvästi erota, mutta pitkästä suhteesta eroaminen kun on vaikeaa niin asia jää vähän roikkumaan, etenkin kun sinä ripustaudut toivoon asioiden korjaantumisesta. 

Kaverina pysymisestä ei kannata ottaa paineita. Samaa kaveruutta se ei tule enää olemaan kuitenkaan koskaan mitä se on suhteen aikana ollut. Jos ylipäätään toteutuu missään muodossa. Olen itse eronnut ystävinä, ja kaikki sujuikin ihan hyvin niin kauan kunnes löysin uuden, ja ilmeisesti hän ei sitten kestänyt nähdä meitä yhdessä tai ajatella minua toisen kanssa. En tiedä yhtään mitä hänelle kuuluu, mutta hän on haalea muisto menneisyydessä, en kaipaa enää sitä kaveruutta, saati mitään syvempiä tunteita. 

Aika parantaa.

Lyhyesti, ei tulevaisuutta teillä, ero tulee. Oman elämänkokemusteni perusteella olen varma tästä. Mitä pikemmin eroatte ja pysytte päätöksessänne, sen helpompi teille molemmille loppujen lopuksi. Tässä on vain menossa kaunisteltu itrtiotto, todennäköisesti sille puuttuvalle "kipinälle" on jo uusi ruutitynnyri vähintään hiljaisessa haussa ellei jopa tiedossa. Asia ei ole enää sinun käsissäsi, et voi asioille mitään, paras alkaa suunnitella elämääsi uusiksi. Tsemppiä.

En nyt lukenut kuin ap:n viestin, joten voi tulla toistoa.

Mielestäni sinun, ap, kannattaisi oikeasti suunnata nyt energiasi oman elämäsi saamiseen takaisin raiteilleen ja sinkkuelämään totutteluun. Jotenkin juttusi luettuani minulle tuli sellainen olo, että tämä nainen haluaa vain "roikottaa" sinua siinä mukana, ei ehkä vielä osaa olla yksin..? Sinuna en roikkuisi tuossa enää. Olette molemmat varmasti tehneet omat virheenne tuossa suhteessa ja nyt on aika jatkaa elämää erillään.. Tsemppiä :)

Meillä on kolme kertaa ollut samankaltainen tilanne. Ensimmäisellä kerralla mies kosi, toisella kerralla laittoi pojan ja kolmannella tytön. Ihan hyvin menee, vaikkei nämä kaksi vuosikymmentä ole pelkkää onnen laitumilla kirmailua olleet.  Mutta jos ei susta tunnu siltä, että jaksaa katsella nimenomaan ja erityisesti tämän naisen poukkoilua ja haahuilua vielä kymmeniä vuosia, niin eipä siitä sulle ratkaisuksi ole. Mutta yritähän piristyä, kyllä se siitä jotenkin lutviutuu.

Kysymys ap:lle, onko naisesi koskaan pelännyt erota sinusta?

Ethän ole uhkaillut mitenkään jos ero tulee? Sekin voi olla yksi syy miksi teidän eroprosessi vain venyy ja venyy...

"Kysymys ap:lle, onko naisesi koskaan pelännyt erota sinusta?

Ethän ole uhkaillut mitenkään jos ero tulee? Sekin voi olla yksi syy miksi teidän eroprosessi vain venyy ja venyy..."

Ei tietääkseni, en ole ikinä ai ainakaan mitenkään aihetta antanut. En myöskään uhkaillut kun ei kuulu omiin tapoihin tuollainen suhteessa. Sen tiedän että minun kokonaan menettämistä pelkää ja yhteydenpidon loppua, tämän hän on itse sanonut. Tähänkin olen kyllä todennut että sen kanssa on elettävä koska tämä on nyt hänen oma päätöksensä.

Yhdessä yrittämisessä tuntuu se olevan isoin ongelma että hän on siitä loukkaantunut koska en ymmärtänyt samaan aikaan hänen kanssa yrittää aikaisemmin. Vaikeaa jos asioista ei puhu niin yrittää eikä toisesta oikein tunnu vieläkään saavan paljon irti.

Pitänee toivoa että sopiva asunto löytyy pikaisesti jotta pääsee asioita käsittelemään itse ja ainakin jonkun kunnon päätöksen tälle.

-ap-

Samaistun kyllä tekstiisi.

Itse käyn tätä aivan samaa asiaa läpi.. Erosimme (minut jätettiin) jo varhain keväällä, mutta olimme toisissamme kiinni. Tapailimmekin ja toivotimme hyvät yöt, pusut joka yö ja joka päivä keskustelimme ja lässytimme jne..

Itse olisin halunnut jatkaa, sillä kun hän itkien kertoi, ettei jaksa enää, jokin loksahti päässäni ja tajusin millaiseksi olin muuttunut viimeisen vuoden aikana. Lievä masennus mm työpaikan jatkumisen kannalta ja kova ahdistus ja sitä kautta järkyttävä tiuskiminen ja nälviminen..ja kuitenkin odotin että toinen olisi vain ihana itseäni kohtaan. Voi helvetti, kun olisin aikaisemmin tajunnut mikä minua vaivaa ja nähnyt touhuni toisen silmin!! Tai edes avannut suuni, että rakas, mulla on niin paha olla.. enkä vain purkanut sitä häneen. Olemme toki muutenkin erilaisia ihmisiä, mutta niiden eroavaisuuksien takia tuskin olisimme eronneet.

alkukesästä sitten oli minun tajuttava, että ei hän tule takaisin. Ei, vaikka kuinka lähettelisi pusuja ja olisi ihana.. Ei vaan enää jaksanut, jos en olekaan muuttunut tarpeeksi. Viimeisestä keskustelusta on reilu kuukausi aikaa, sovimme ettemme ole tekemisissä kuin vasta joskus, aikojen päästä, hänen sanoin "se ei ole tällä hetkellä järkevää". Ei olekaan.

Ensimmäisen viikon olin kuin haamu ja itkin, oksensin, hyperventiloin. Nyt olo on parempi, ikävöin vielä toki ja paljon. Järkyttävintä on, kun tuntee toisen kosketuksenkin ihollaan ja saatta herätä luullen hänen makaavan vierelläni. Ja haluaisin hänet toki takaisin. Toivoisin, että kävisi kuin Harlekiini-kirjoissa.. mutta tuskin käy. Ja tähän ajatukseen olen nyt pikkuhiljaa tottunut. Sattuu saatanasti, mutta tiedän että Jouluksi on helpottanut jo tarpeeksi. Se antaa voimaa, kuten kaverit ja urheilu ja ties mitä. Tiedän että kohta koittaa päivä kun en ajattele häntä lainkaan :) ja jos suru meinaa nyt tulla, puristan sen päästäni ja teen jotain, tiskaan vaikka paistinpannun.

Tsemppiä sulle!!