Kuinka pääsisin eroon syyllisyydentunteesta?

Olen kylläkin syyllinen siihen, että olen ollut joissain asioissa huono äiti. Olen menettänyt usein hermoni vauvani/taaperoni kanssa, kun hän ei ole suostunut olemaan yhteistyöhaluinen. Ei suostu toimimaan niin, jotta voisin mennä pää pystyssä neuvolaan ja sanoa, että homma toimii täydellisesti ja hyvä minä, mahtava äiti! Syöminen takkuaa ja painon kanssa on ongelmia. Neuvola painostaa ja syyllistää minua siitä, etten saa lapsen painoa nousemaan...

Kun lapseni syntyi, hän oli minun silmissäni maailman kaunein vauva ja on edelleenkin oikein viehättävä, vaikka välillä minä mietin, että olenko minä ainoa, joka pitää lastani kauniina. Lapseni on yleisesti ottaen todella iloinen ja tykkää nauraa ja pelleillä.

Kaikkein eniten koen syyllisyyttä siitä, miten kaikki alkoi mennä alamäkeä lapseni ollessa vielä vajaa 1-vuotias vauva, kun neuvola alkoi painostaa minua enemmän. Joka ikinen kerta, kun tarjoilin lapselle ruokaa, jännitin että suostuuko lapsi syömään vai ei. Jos ei suostunut, niin ahdistuin pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi saada lihotettua häntä seuraavaan neuvolakäyntiin mennessä ainakin muutama sata grammaa. Mahdotontahan sellainen on, jos meillä muutaman sadan gramman saamiseen menee monta kuukautta? Tai en tiedä, ehkä joidenkin vauvat ja taaperot kasvavat kuukaudessa tai parissa huimaa vauhtia, jos äiti onnistuisi vaan tekemään tarpeeksi maistuvaa ruokaa ja syöttötekniikka olisi hallussa. Minulta se ei vaan ole onnistunut. Vajaa 2-vuotias lapseni osaa sanoa jo vaaka-sanan. Mistä luulette sen johtuvan? Siitä, että minä olen tullut tuon painoasian suhteen aivan neuroottiseksi. Joskus punnitsen lasta päivittäin nähdäkseni, että onko paino edes sama kuin eilen. Punnitsen lasta itse kotona. Neuvolassa olisivat halunneet, että kävisin sielläkin punnituttamassa, mutta en minä vaan uskalla, koska minusta tuntuu, että olen henkisesti ihan hajalla tämän asian takia. Usein paino heittelee eri päivien sisällä pari sataa grammaa, mikä tuntuu ihan hirveältä määrältä, kun ajattelee, miten vähän lapsi syö. Yritän olla lapsen edess iloinen ja positiivinen. Yritän antaa lapsen syödä omaan tahtiinsa. Laitan ruoat tarjolle. Jos ei syö nyt, niin ehkä menee syömään myöhemmin. En jaksa enää istua puolta tuntia suostuttelemassa, että syökö vai ei. Syö sitten kun haluaa - omatoimisesti. Vauvana sain syötettyä edes nimellisesti 5 kertaa päivässä. Tällä hetkellä näyttää ruoka maistuvan ehkä 3-4 kertaa päivässä, mutta on se kuin lintu nokkisi jyvän sieltä ja toisen täältä...

En ole käynyt neuvolassa moneen kuukauteen, mutta joka päivä mietin ahdistuneena sitä, että pitäisi varata aika tai ehkä ne soittavat kohta perään ja tiedustelevat, että mennäänkö 2-vuotistarkastukseen. Ei kiinnostaisi mennä yhtään, koska kotimittausten perusteella käyrä näyttää olevan ihan samaa tasoa kuin aiemminkin eli en ole saanut käyrää nousemaan edes puolessa vuodessa mihinkään. Ja aina on pieni pelko, että jos se käyrä olisi millinkin alas päin... :(

Tunnen hirveää syyllisyyttä siitä, että tämä lapsi oli niin haluttu ja pidin lastani ihan hyvänä... ennen kuin neuvolassa alettiin syöttää minulle ajatusta, että lapsessani täytyy olla jotain vikaa, jonka jälkeen olen alkanut katsoa lastani aivan eri silmin. Usein en katso lastani enää ihaillen niin kuin alussa, vaan ennemminkin tunnen jotain selittämätöntä ärtymystä ja inhoa siitä, että minun rakkauteni lastani kohtaan on pilattu neuvolan taholta ja syömisestä on tehty meille tällainen taistelun aihe.

En pysty tekemään tekemättömäksi sitä, että olen huutanut joskus täyttä kurkkua suuttumusta ja raivoa vauvalle/taaperolle hänen syömättömyydestään. Raivostuttavinta tuo syömättömyys on silloin kun hän suostuu syömään jonkun muun tarjoillessa ruokaa. En pysty perumaan sitä, että olen joskus raivopäissäni tunkenut lusikan väkisin vauvani suuhun kun hänellä on ollut vasta pari hammasta. Miksi olen tehnyt niin? Siksi, että neuvolassa on annettu minulle tehtäväksi lihottaa lastani suurinpiirtein puoli kiloa kuukaudessa ja taaperoni on ainakin kaksi kiloa laihempi kuin pitäisi. Miten minä saan tungettua lapseeni ylimääräisiä kaloreita? Suoraan öljypullostako juottamalla pelkkää öljyä? Jos hän suostuu joskus syömään oikein kunnolla, niin sitten tekee seuraavaksi kakan, joka on kaliiberiltaan ainakin samaa luokkaa kuin hetki sitten syöty ateria...

Minulla on sellainen tunne, että lapseni laihuus ja syömättömyysongelma tulee korjaantumaan vuosien mittaan... ehkä. Miksi neuvola on halunnut ajaa minut aivan piippuun tämän asian vuoksi? Toivon, ettei lapseni muistaisi vanhempana niitä minun huutojani tai sitä, miten olen yrittänyt pakkosyöttää häntä. Noiden alhaisimpien tekojeni jälkeen olen yrittänyt ottaa ruokailuun paljon rennomman suhtautumistavan, mutta oikeastaan minusta tuntuu siltä, ettei minulla ole siihen lupaa. En saa ottaa rennosti. Ruokailu ei saa olla hauskaa, koska syömisen pitäisi tuottaa tulosta ja se tulos on kasvaminen, jota ei tapahdu sillä tasolla, millä pitäisi ja se on minun syytäni, koska minä olen tumpelo ja paska äiti, joka tekee paskaa ruokaa eikä osaa tehdä ruokailutilanteesta rentoa ja hauskaa, jota se ei edes saa olla, koska hauskuus on toissijaista ja rentous on osoitus välinpitämättömyydestä, siitä, etten ota tätä asiaa niin vakavasti vaikka otankin... :(

Kohtalon ivaako, että itse olen ollut 1-vuotisneuvolassa painavampi kuin 2-vuotias lapseni...? Miksi ei voi hyväksyä sitä, että ihmiset ovat eri kokoisia? Minulla on joku tuttava, jolla myöskin on laihoja jo aikuisia lapsia. En halua, että lapselleni muodostuu mitään syömishäiriötä ja itseinhoa siitä, että hänelle hoetaan koko ajan, että hän on liian laiha ja hänen pitäisi syödä enemmän... Välillä 2-vuotias lapseni ahmii ruokaa liiankin innokkaasti. Sitten työntää sormensa kurkkuun ja yökkää ulos ruoan, jota ei saanutkaan syötyä kerralla... En tiedä, mitä temppuilua tuokin on... Oire jostain? Uhmaa? Joku uusi keksintö, jota täytyy kokeilla? Tai ehkä tuo on oire alkavista mielenterveysongelmista, jotka minä olen aiheuttanut? En halua, että iloisesta lapsestani tulee masentunut ja surumielinen... Ihan selväähän se on, että ainakin minulla viiraa päästä ja pahasti... Miten voisin korvata lapselleni sen, että hänen pari ensimmäistä elinvuottaan ovat olleet tällaisia? :/