Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrättekö surua siitä, kun lähipiiri edustaa kaikkea moukkamaista?
14.07.2013 |
Olin viikonlopun äitini luona. Hän asuu uuden miehensä kanssa ja molemmat ovat jo eläkkeellä, tosin ihan terveitä 60+-vuotiaita. Äitini on minulle tosi rakas, mutta jälleen kerran tuntui niin surulliselta nähdä, millaista hänen elämänsä on. Esimerkiksi ruokapöydässä röhnötetään miten sattuu, mies on ilman paitaa, valtava maha paljaana. Ruokailulla ei ole mitään alkua eikä loppua, pöytä on epäsiisti jaa sillä lojuu homehtuneita hedelmiä, jääkaapista nostellaan kaikenlaista uutta ja vanhentunutta ja etenkin vieraan oletetaan syövän vanhentuneet pois. (Esimerkiksi sanoin, että voissa oli pari vuotta vanha päiväys ja äiti vaikutti vähän loukkaantuneelta. Minun olisi kuulemma vain pitänyt kaapia keltaiset osat päältä pois.) Kyynärpäät ovat tietysti pöydällä, haukotellaan kovaa. Mitään varsinaista keskustelua ei voi yrittää, mutta välillä örähdellään jotain epämääräistä, haukotellaan suu auki kovaan ääneen. Jne. Jne.
Olen tietysti elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni äitini kanssa, mutta silloin en jotenkin huomannut mitään. Olihan hän ehkä ennenkin sotkuinen, mutta patisti sentään minua siivoamaan ja muutenkin käyttäytymään kunnolla. Mutta tuntuu, että vanhetessaan hän on heittäytynyt aivan villiksi. Välillä hän kyllä huomauttelee miehelleenkin jostain, mutta mies on sellainen luonnonlapsi, että hän ei varmasti välitä huomautuksista. Kirosanat ja rasvaiset jutut kaikuvat ja päälle tulee aina räkäinen nauru.
Olen jo aikuinen ihminen ja minulla on oma elämäni. Yritän ajatella sitä hyvää, mitä olen saanut äidiltäni (ja isältäni ennen kuin hän kuoli). Mutta tiedän, että häpeäisin kauheasti, jos veisin vaikka uuden miehen tapaamaan äitiäni. Ex-mieheni hyväksyi hänet joten kuten, mutta ihmetteli usein esimerkiksi sotkuisuutta ja leväperäisyyttä. Pihamaakin on aina ollut täynnä rojua. Yritimme joskus exän kanssa siivota sitä, mutta se oli oikeastaan turhaan, koska äiti ja hänen miehensä eivät välittäneet asiasta ollenkaan.
Häpeän sitä, että hävettää, mutta silti hävettää. En oikein voi mitään. Olen surullinen ja avuton. Äitini pitää minua pikkulapsena, vaikka olen melkein 40 ja hänelle on turha yrittää puhuakaan, koska hän tietää mielestään kaiken paremmin kuin hänen lapsensa.
Mitä tekisitte tilanteessani?
Kommentit (35)
Minä ymmärrän.
Omat vanhempani puhuvat ja hirnuvat ruoka- tai kahvipöydässä vatsanväänteilleen ja ilmavaivoilleen. Kuvaillaan pikkutarkasti ja ääniefektein mitä tapahtuu jos syö laktoosittoman sijasta hylaa jne. 6-kymppiset ihmiset!
Eikä siinäkään mitään jos tekisivät tuota vain kotonaan, mutta käyttäytyvät noin myös meillä esim lasten synttäreillä. Olen sanonut että elleivät luota minun leipovan ja ostavan laktoositonta, voivat jättää ottamatta ilman selityksiä. Mutta ei, kovaan ääneen varmistellaan että mitä tuossa ja tuossa on, koska jos minä syön niin sitten räjähtää... Kun heille sanoo kiitos riittää, tuli selväksi jo, alkaa sitten tiukkapipoksi ja hienohelmaksi nimittely.
Mieheni onneksi on todella hyväkäytöksinen, jopa siinä määrin ettei ole koskaan kommentoinut heitä kuin hymähdyksellä. Hänkin toisaalta jossain määrin häpeää rapajuoppo isäänsä, joten siksi ehkä ymmärtää minua tässä asiassa.
Ei, en halua syödä enkä kahvitella vanhempieni kanssa jouluna, vappuna enkä juhannuksenakaan. Suren tätä kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 21:58"]
[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 21:46"]
Vaikutat masentuneelta. Yleensä ihmisten ei kuuluisi murehtia taustojaan. Oletko käynyt psykologin juttusilla? Siitä saattaisi olla apua. Jos häpeä vie voimavarojasi liikaa, tarvittaessa myös masennuslääkitys lienee mahdollinen. Voimia sinulle, ap!
[/quote]
Minusta taas tuntuu, että kaikilla on jotenkin paremmat taustat. Omat vanhempani eivät käyneet mitään kouluja ja he eivät ole osanneet yhtään kannustaa minuakaan. Etenkin isälläni oli kova herraviha. Nyt olen miehen kanssa, joka on aivan erilaisista piireistä. En voisi kuvitellakaan, että "antaisin" äitini tavata miehen läheisiä. Hävettäisi aivan liikaa etenkin hänen miehensä käytös ja ilman miestään äiti ei liikahda nykyään minnekään. Äitikin tuntuu oikein nauttivan siitä, että ollaan kuin siat pellossa.
Inhottaa kirjoittaa näin omasta rakkaasta äidistään.
ap
ap
[/quote]
Onko miehesi tavannut äitisi, tai oletko ylipäätään kertonut miehellesi näistä tuntemuksista äitiäsi kohtaan?
[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 22:29"]
En. Olen hirveän ylpeä äidistäni joka on kaunis, ahkera, kielitaitoinen, älykäs, taitava monessa asiassa, käy raskaassa palkkatyössä mutta kutoo lapsenlapsille jouluksi, maalaa, tekee parasta ruokaa, ja äitini ei saant mitään ilmaiseksi. Tulee maalta monilapsisesta perheestä, jonka isä ei sodasta selvinnyt henkisesti.
Vanhemmiten olen nähnyt monenlaisia ihmisiä ja myös isässäni on hyviä puolia ja pahempiakin ihmisiä on. Hän osaa halutessaan käyttäytyä hyvin ja on sosiaalinen, pitää yhteyttä sukuun, yllättäen olen nähnyt sellaista moukkamaisuutta ja itsekkyyttä elämäni varrella, että omat vanhemmat ovat nousseet arvoasteikollani.
[/quote]
Isäni ei ole koulutettu ja hänessä on tuota herravihaa, en silti tunne siitä surua vaan tunnen mielenkiintoa ja lisäksi isäni on kykenevä keskustelemaan ja kuuntelee, ainakin joskus. Parempia ihmisiä on, on huonompiakin. en silti häpeä tai sure, koska eihän kukaan valitse vanhempiaan ja vaikka olisi miten rikas niin silti ei voi koskaan tietää, vaikka tyyppi olisi pedofiili. Isäni taas ei käy thaimaassa...
Vanhempani ok ihmisinä, isänä isäni ei ole ollut häävi.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 14:31"]
Hauskoja kermaperseitä.
Minua hävettää kun lähipiirissä on niin paljon keskiluokkaisia häpeäpalleroita.
[/quote]
Mitä väärää tai halveksittavaa on siisteydessä? Onko jotenkin aidompaa, jos hammasharjaa on käytetty muutama vuosi ja alusvaatteita aina välillä vain käännetty nurinpäin?
Mutta taisitkin olla provo... :P
Ymmärrän kyllä tuon surun. Olen nimittäin kasvanut jälkeenjääneen, päihderiippuvaisen yksinhuoltajaäidin lapsena. Selvisin yllättävän hyvin lapsuudesta, jossa näin kaikenlaista mitä lapsen ei pitäisi nähdä, esim. äidin ja lukuisten miesystävien sekstailuja ja tappeluja, jouduin välillä näkemään nälkää kun äiti oli liian huonossa hapessa ruokkimaan jne. Minusta tuli tietynlainen ghetto survivor, kova tyyppi jota juuri mikään ei hätkäytä.
Ongelmat yllättäen alkoivatkin vasta, kun olin opiskelemassa ja ensimmäistä kertaa vakavasti seurustelin. Miesystävä oli keskiluokkaisesta perheestä, ja käytyäni heillä syömässä ensi kertaa ymmärsin, että hän ei varmasti pysty ymmärtämään millaisesta kodista minä olen. Äitini koti kun oli kaupungin vuokrakaksio huonolla alueella, ja siellä haisee pahalta, on likaista, äiti on yleensä juovuksissa ja jos ei olekaan, niin älyllisten rajoitusten takia kyvytön oikein mihinkään keskusteluun. Rakastin todella miesystävää, mutta 3 vuoden seurustelun jälkeen mies alkoi haluta tavata äitini, ja koska en pystynyt kohtaamaan sitä häpeää, jätin miehen jollain tekosyyllä etten kuitenkaan sillä tavalla rakasta joten adios vaan...
Sen jälkeen olin yli 10 vuotta sinkkuna, mutta nyt viime vuonna menin naimisiin ihanan miehen kanssa, joka pystyi alkujärkytyksen jälkeen hyväksymään taustani. Tämä on yllätys, koska mies on hyvin varakkaasta suomenruotsalaisesta suvusta. Hän sanoikin ettei olisi uskonut että tuommoisia koteja on kuin niissä jenkkien hamstraajaohjelmissa, ja oli silminnähden järkyttynyt, mutta ymmärsi kuitenkin että sairas ihminenhän kyseessä on, ja että minä olen eri ihminen kuin äitini. Oikeasti pelkäsin että mies jättää minut kun näkee äitini ja hänen kotinsa, oikeastaan jo olin valmistautunut eroon henkisesti, mutta yllätys, ei sittenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
16 vielä jatkaa...
Voimasanojen jatkuva käyttö minua myös rasittaa. Erityisesti sitä v-alkuista naisensukupuolielintä hoetaan lähes joka toisena sanana, oli puhe sitten ihan mistä vain. "Arvaa v**** mitä v**** mulle v**** tapahtui?"
Hyvä luoja! Miten ihmeessä joistakin henkilöistä voi tulla aikuisina tuollaisia, ihan kuin olisivat jääneet ikuisesti jollekin yläasteikäisen tupakkapaikalla räkivän finninaamaisen koviksen tasolle! Ehkä ovat kieltäytyneet kehittymästä ja oppimasta? Ovat vastustaneet yleisiä käyttäytymissääntöjä ja käytöstapoja? Ei minkäänlaista hitustakaan sydämen sivistystä, muusta sivistyksestä nyt puhumattakaan!
Kiva kun olette kirjoittaneet ymmärtäväisesti. Itse olen kiitollinen, että olen saanut etäisyyttä taustaani enkä kaipaa siitä oikeastaan mitään. Äitini on edelleen hyvin negatiivinen ihminen ja tuhahtelee halveksivasti, jos joku elää eri tavalla kuin hän sekä kihisee kateudesta melkein kaikkia kohtaan. Sama myrkyllinen ilmapiiri vallitsi lapsuudessani. Esimerkiksi opettajat olivat "sysimustia porvareita" (etenkin kivat opettajat) ja kaikkea innostusta koulussa oppimaani kohtaan vähäteltiin.
Mutta pahinta on tämä nykytilanne. Esimerkiksi juhlapyhinä äitini olettaa, että menen heille ja niin yleensä olen tehnytkin. On ollut tosi karua, kun se on sitten ollut sitä, että on istuttu television ääressä ja katsottu jotain törkeän huonoa ohjelmaa ruokailun ohessa. Mitään muuta ei sitten olekaan tapahtunut. En ole voinut viedä miesystävääni sinne enkä halua tehdä sitä jatkossakaan. Pelkään, että romahtaisin täysin ja alkaisin itkeä tmv. Ex-mieheltäni äiti ei koskaan kysynyt yhtään mitään ja tuskin hän nytkään osaisi keskustella normaalisti. Sille kun menimme naimisiin, äitini aikoinaan vain naureskeli, koska hänen mielestään koko juttu oli lapsellista leikkiä. Ex-mies oli hänelle vain lapsi, jota kohtaan hän oli aina hyvin alentuva. Esimerkiksi kun hän valmistui yliopistosta, ei tullut mitään onnitteluja.
No, nyt ei ole häitä tulossakaan, onneksi.
Olen tavannut miehen vanhemmat ja he ovat todellakin aivan erilaisia ihmisiä. Heillä on oma elämänsä, mutta he osaavat myös jutella ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Olemme käyneet yhdessä syömässä ja on ollut tosi ihanaa, kun ei ole tarvinnut hävetä yhtään. Kukaan ei ole aivastellut tai yskinyt ruoka suussa toisia päin tai nostellut kankkuaan päästääkseen hajuja ilmoille. Mies kyllä välillä sanoo, että hänen isänsä puhuu aina samoja juttuja, mutta ne jutut ovat kuitenkin yleisluontoisia ja mielenkiintoisia eivätkä joitain pahantahtoisia juoruja jostain naapurista (kuten äidilläni).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 23:07"]
16 vielä jatkaa...
Voimasanojen jatkuva käyttö minua myös rasittaa. Erityisesti sitä v-alkuista naisensukupuolielintä hoetaan lähes joka toisena sanana, oli puhe sitten ihan mistä vain. "Arvaa v**** mitä v**** mulle v**** tapahtui?"
Hyvä luoja! Miten ihmeessä joistakin henkilöistä voi tulla aikuisina tuollaisia, ihan kuin olisivat jääneet ikuisesti jollekin yläasteikäisen tupakkapaikalla räkivän finninaamaisen koviksen tasolle! Ehkä ovat kieltäytyneet kehittymästä ja oppimasta? Ovat vastustaneet yleisiä käyttäytymissääntöjä ja käytöstapoja? Ei minkäänlaista hitustakaan sydämen sivistystä, muusta sivistyksestä nyt puhumattakaan!
[/quote]
Luojan kiitos vanhempani eivät sentään v-sanaa käytä, mutta onhan sitä siinäkin leikki-ikäisillä ihmettelemistä kun pappa kuvailee kuinka liikenteessä joku "helvetin puupää taas tunaroi", ja "hallituskin on ihan perseestä".
Joskus mietin, vaihduinkohan vauvana sairaalassa...
21
En ymmärrä ollenkaan.
Paljon helpompi elää näin,kun ei tarvitse olla olevinaan itseään parempi.
Se on sitten eri asia, että ei ole todellakaan kivaa, kun joku ärhentelee humalassa, asioi vessassa ja jättää oven auki ym. Ehkä se ei millään tavalla liity varallisuuteen eikä keskiluokkaisuuteen, ihminen käyttäytyy vaan huonosti tai sitten ei, taustasta riippumatta.
Lihavuus voi liittyä sottaisuuteen siinä tapauksessa, että molemmat aiheuttaa sama syy, eli vaikkapa sairaus ja/tai sen lääkitys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän samantapaisia kokemuksia. Etenkin lapsena kiroilu ahdisti minua hirveästi. Nykyään vain nuoret naisetkin kiroaa niin järkyttävästi, että peli tuntuu olevan menetetty. :(
[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 22:27"]
Minun anoppini on sottainen. Osin syynä on ylipaino ja siitä aiheutunut sairaus. Vaimo ei sitä hävennyt - totesi vain, että äiti on sellainen. Minun oli helppo omaksua sama asenne. Siellä on sellaista. Anoppi on kuitenkin hyväsydäminen ja häpeää ajoittain tapojaan turhankin kanssa (varsinkin kun ei tee asioille sen kummempaa). Mutta ei minun tarvitse anopin kanssa elää. Miksi siis kiukuttelisin vaimolleni asiasta? Jos siis pääsisit sen verran sinuiksi asian kanssa, että hyväksyisit itse oman äitisi kummalliset käytöstavat, niin ehkä miehellesikin olisi se helpompi tehdä. Edelleenkään kukaan ei pysty vanhempiaan valitsemaan.
[/quote]Miten lihavuus vaikuttaa sottaisuuteen?
Ja miksi kenenkään pitäisi hyväksyä huonoja käytöstapoja? Ei niitä lapsiltakaan hyväksytä, miksi aikuisilta pitäisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista että hän on ainoa äitisi, oli millainen tahansa. mieti mikä hänessä on hyvää ja rakasta niitä ominaisuuksia hänessä, äläkä keskity junttiuteen.
Sinun ei tarvi muuttaa häntä, eikä hävetä. Kaikilla ihmisillä on huonot puolensa ja esittelet hänet tulevalle miehellesi äitinä, ei junttina. Jos joku haukkuu häntä niin sinä sanot että äiti on pohjimmiltaan hyvä ihminen ja rakastat häntä vioista huolimatta, se jos mikä antaa sinusta hyvän kuvan ja se on varmasti tottakin.
Älä enää mieti äitisi ja hänen miehensä elämäntapaa, et voi tietää kaikkea ja ehkäpä äitisi on onnellinen näin.
Hauskoja kermaperseitä.
Minua hävettää kun lähipiirissä on niin paljon keskiluokkaisia häpeäpalleroita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 14:31"]
Hauskoja kermaperseitä.
Minua hävettää kun lähipiirissä on niin paljon keskiluokkaisia häpeäpalleroita.
[/quote]
Eli röyhtäilet ja piereskelet ruokapöydässä, kertoilet rivoja juttuja, syötät vieraille vanhentunutta sapuskaa ja muuta kivaa. Olet kyllä varmasti ihana ihminen ja oikea löytö.
Alue: Aihe vapaa
Omat kokemukseni ovat vähän toisenlaiset kuin ap:n. Isäni on todella ikävä, omahyväinen, itsekehuinen hölmö, joka mielellään pilkkaa ihmisiä, joita pitää itseään tyhmempinä. Hänellä on aika vähäinen koulutus, vaikka työelämässä etenikin kohtalaisesti. Mitään aihetta muille nauramiseen tai pilkkaamiseen siinä ei kuitenkaan ole. Pahimmillaan hänen ilkeytensä kohdistui häneen rakkaudella ja hyväntahtoisesti tukien suhtautuviin ihmisiin äitini kuoleman jälkeen. Nämä kokemukset eivät koskaan haihdu mielestäni.
Vuosia minun oli vaikea tavata häntä kun tunsin niin syvää myötähäpeää. Nykyinen mieheni on niin ihana, että jaksaa kuunnella isääni ja suhtautuu häneen ystävällisesti ja kunnioittavasti. Nykyään jaksan itsekin isääni paremmin mieheni ansiosta.