Juuri se: Vauvakuume

Täällä toinen vähän samanlaisessa tilanteessa. Olen tosin jo 27-vuotias ja naimisissakin. Vauvakuume alkoi pikkuhiljaa vuonna 2009 ja on siitä vaan voimistunut ja voimistunut. Nyt vuoden ajan ei päähän ole paljon muuta mahtunutkaan. Päätimme mieheni kanssa viimein aloittaa yrityksen viime maaliskuussa ja yhden kierron ajan yritettiinkin. Olin silloin mukana yhdessä noista kuukausiketjuista. Menkat alkoivat siinä kuussa koko viikon kestävällä tuhruvuodolla, joka huoletti ja muutenkaan en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin vauva-ajatuksiin siinä kuussa. Testien teko ja odottelu oli semmoista vuoristorataa ja kun sitten ei tärpännyt päädyimme mieheni kanssa vielä lykkäämään vauvantekopuuhia. 

Itselläni on myös opiskelut pahasti kesken ja ajattelin, että haluan suorittaa mahdollisimman paljon opintopisteitä ennen vauvaa. Vauvakuume hellitti ehkä kuukaudeksi ja sain onneksi paremmin keskityttyä kevään lopputentteihin. Nyt kesällä vauvakuume on kuitenkin taas voimistunut, viimeisten viikkojen aikana etenkin aivan järkyttävästi. En pysty ajattelemaan mitään muuta ja kaikki vapaa-aikani menee vauvasivujen surffailuun. Kuvittelen itselleni oireitakin vaikka ehkäisykin on ollut käytössä. Tai no käytämme keskeytettyä yhdyntää mikä on siis hienosti toiminut yli kaksi ja puoli vuotta, mutta joka kuukausi sitä salaa toivoo, että se ei olisikaan toiminut. Järki tietty sanoo tällä hetkellä, että odota ainakin muutama kuukausi, mutta hormonit ei kuuntele järkeä ja siksi sitä tuskastellaan. Viimeiset kolme yötä olen nähnyt untakin, että olen raskaana. Aamulla on tyhjä olo ja yritän nukahtaa uudelleen.

Emme ole mieheni kanssa taas puhuneet näistä vauva-asioista muuten kuin että sanoin että olisi kiva jos ensi kesänä saataisiin vauva. Hän naureskeli ja sanoi, että sitten pitää alkaa syyskuussa yrittää. Hänestä koko aihe on jotenkin huvittava, vaikkakin hän jo lapsia haluaisikin, ja hän leikillään kiusoittelee minua, että onko minulla vauvakuumetta. Itse en pysty suhtautumaan tähän enää huumorilla ja erilainen suhtautumisemme asiaan saakin minut suurimmaksi osaksi aikaa pitämään suuni supussa ja haaveilemaan yksinäni. 

Jostain syystä minusta tuntuu siltä, että en ole oikeutettu saamaan vielä lapsia. En ikinä puhu ystävilleni näistä vauvahaaveista, vaikka heilläkin jo lapsia on. Tiedän, että he olisivat iloisia jos olisin raskaana, mutta jotenkin vaan hävettää hirveästi myöntää, että minulla on vauvakuume ja haluan jo lapsia. Vanhempani eivät koskaan ole kysyneet aiheesta. Tiedän, että olisimme mieheni kanssa hyviä vanhempia, mutta silti en saa päästäni sitä ajatusta, että en ansaitse vielä lasta kun en ole saavuttanut tarpeeksi muita asioita elämässäni. Meillä ei ole tarjota omakotitaloa eikä vakaata taloutta, itse siis vasta lähdin takaisin opiskelemaan ja miehenikin on työtön ja lähtee varmaan jossain vaiheessa uudellen opiskelemaan.

Haluamme kuitenkin enemmän kuin yhden lapsen, joten ikäkin alkaa jo vähän mietityttää. En minä voi enää odottaa, että saan koulun loppuun kolmen vuoden päästä, silloinhan olen jo 30-vuotias. Myös työllisyys mietityttää.. kuka minut palkkaisi vastavalmistuneena kolmekymppisenä, jos ei vielä ole lapsia? Kyllähän työnantajat tajuavat mikä on homman nimi. Siksi ajattelenkin nyt että koulun on vaan pakko joustaa ainakin puolella vuodella. Jos saisimme ensi kesänä vauvan, voisin olla kotona ainakin koko kesän ja syksyn, ja sitten ehkä mennä takaisin kun vauva on reilu puolivuotias. Näin tietenkin, jos aloittaisimme nyt syksyllä yrityksen ja heti tärppäisi. En halua yrittää vielä, koska jos saisin huhti-tai toukokuussa vauvan niin en varmaan saisi mennä kouluun koko kevätlukukaudella kun se jäisi kuitenkin kesken. 

Huh, tällainen vuodatus... On nämä naisen hormonit ja vauvakuume aika vahvoja juttuja. 

Kiitos vastauksestasi. Ymmärrän asiasi pointin, sen että sinusta tuntuu ettet ole vielä "oikeutettu" saamaan lasta. Itsekin olen miettinyt samaa asiaa. Tosin olen sinua nuorempi, mutta jos olisi edes tuo koulu käytynä loppuun, ajattelisin tilanteen olevan parempi. Ja mahdollisesti myös olisikin.

Olemme mieheni kanssa molemmat lapsirakkaita, ja haaveilleet ja miettineet useasti lasta. Asumme omakotitalossa ja miehelläni vakityö, joten voisi tilanne toki huonompikin olla. Nyt vaan yritän panostaa täysillä opintoihin enkä tohtisi jättää niitä kesken. Tämä tälläinen aihe ja asia joka kerää varmasti vahvoja mielipiteitä suuntaan jos toiseen, ja toki ajatuksia keskustelulla lähdinkin hakemaan. Toisen mielestä kannattaisi odottaa että opiskelut on opiskeltu, toisen mielestä jos nyt tuntuu oikealta, miksei voisi yrittää lasta ja suorittaa opintoja myöhemmin loppuun.

Koen asian todella ristiriitaiseksi ja omat ajatukseni, en ole halunnut puhua asiasta kenellekkään läheiselleni, paitsi tietysti mieheni kanssa vaihdettu ajatuksia, ja hän on sitä mieltä että jos raskaus on tullakseen, se on enemmän kuin tervetullut, kertoi jopa odottavansa salaa mahdollista tulevaa raskautta.

Lisäksi pelkään läheisten ja muiden mielipiteitä. Tottakai pitäisi ajatella itse ja miettiä mikä on parhaaksi, mutta en voi välttyä miettimästä mitä muut sanoisivat. Eritoten vanhempani. Heidän ainoa mielipiteensä luultavasti olisi että odota opiskelut loppuun. Tämä on jo liian ristiriitaista ja vaivaa liikaa, kunpa voisi sulkea tietyt ajatukset päästään.

- Ap