Lue keskustelun säännöt.
Miten sinä ilmaiset suuttumustasi (parisuhteessa)? Miten mielestäsi pitäisi?
03.07.2013 |
Tuosta yhdestä toisesta keskustelusta lähti niin paljon sivuversoja, jotka alkuperäisen aiheen sijaan käsittelivät vihan ja suuttumuksen tunteiden ilmaisemista yleensä, että ajattelin perustaa oman ketjun. Aihe on mielenkiintoinen!
Miten siis itse ilmaiset omia negatiivisia tunteitasi, kuten vihaa, suuttumusta, pettymystä ja surua? Osaatko mielestäsi käsitellä tunteitasi oikein? Miten parisuhteesi dynamiikka toimii tässä asiassa? Pystyttekö kumppanisi kanssa ymmärtämään toistenne tapoja käsitellä ja ilmaista tunteitanne? Millaiset suuttumiseen tai riitelyyn liittyvät tilanteet ovat sinulle ahdistavia? Entä kumppanillesi? Saako suuttuessa huutaa?
Itse olen temperamenttinen ihminen. Tulen surulliseksi, iloiseksi ja vihaiseksi yhtä nopeasti, ja näitä kaikkia tunteita ilmaisen luontaisesti hyvin spontaanisti, toisinaan jopa joissain määrin hallitsemattomasti. Minulle ei oikein soveltuisi kumppani, joka ei pysty ottamaan vastaan "pieniä räjähdyksiä", joka ei koskaan sanoisi tiukasti ja jopa ääntä korottaen vastaan tai avoimesti osoittaisi ärtymystään.
Tämä toiveeni "räjähdyskestävyydestä" pätee sekä kumppaniin liittymättömiin että häneen liittyviin suuttumuksen aiheisiin. Jos vaikkapa joudun yllättäen vaihtamaan työvuoroa ja mukavan menon peruuntumisen vuoksi harmistun tästä todella, sadattelen, jupisen ja puhun kovaan ja valittavaan äänensävyyn tilanteesta kumppanilleni, toivon, ettei kumppanini ottaisi tätä itseensä. Haluan myös, että kumppanini pystyy riitelemään railakkaasti: muutama tiukka sana puolin ja toisin ennen varsinaista sovittelua puhdistavat ilmaa. Mieheni kanssa tämä onneksi toimii niin, että häneen liittymättömissä kiukun aiheissa muistan useimmiten sanoa hänelle etukäteen: "Nyt ärsyttää, mutta älä luule, että olen sulle vihainen, vaikka tässä metelöinkin." Vastaavasti, kun olemme miehen kanssa riidoissa ja suuttuneita toisiimme, uskallan huutaa hänelle ja hän uskaltaa huutaa miunulle. Molemmat kuitenkin tiedämme rajat, eivätkä riidat koskaan kärjisty, vaan pienen rauhoittumisen ja viilentymisen jälkeen sopu löydetään ihan keskustelemalla. Ja pikaistuksissa sanottua pyydetään anteeksi. Minulle, kuten onneksi myös miehelleni, on tärkeää, että sen suuttuneen ja kiukkuavan itsensä saa ja uskaltaa näyttää toiselle. Ehkä sitten olemme jotenkin primitiivisiä.
Luulen, että tämmöinen lupa vaikka ihan huutaakin on minulle tärkeä siksi, että temperamenttisyyden lisäksi olen myös hyvin analyyttinen ja pohdiskeluun ja asioiden pyörittelemiseen taipuvainen. Loputon pohdinta ja keskustelu ei siten yksittäin oikein tunnu auttavan, vaan sellainen pieni primitiivireaktio jotenkin aukaisee tilanteen sille todella hedelmälliselle keskustelulle, joka ei jää vain kehän kiertämiseksi, vaan ratkaisee ongelmia. :) Fyysiseksi mikään suuttumus ei kuitenkaan saa mennä eikä meillä menekään. Suut soittaa mutta nyrkit eivät todellakaan puhu.
Kommentit (33)
On tosiaan onnellista, jos parisuhteessa on kaksi samalla lailla asioihin reagoivaa, jotka ymmärtävät toisiaan. Minä ja mieheni olemme sellaisia, että aika harvoin tulee mitään suurempaa tunnepurkausta ja harvoin riidellään. Ei varmaan olla viimeisen 11:sta vuoden aikana huudettu toisillemme kuin kerran.
Minä olen sellainen, että jos joku asia harmittaa/surettaa, haluan suurimmassa tunnekuohussa olla rauhassa ja käsitellä sen tunteen itsekseni. Tiedän että saan asian itsekin ratkaistua ja olen nopeasti taas siinä tilassa, että voin olla muiden kanssa, vaikka mietinkin niitä vielä itsekseni, ja saan mielihyvää siitä, että keksin itse ratkaisun ongelmiin ja löydän itse sen keinon, jolla rohkaista/rauhoittaa/lohduttaa/virkistää itseäni. Ärsyynnyn, jos minun pitää jakaa se tunne jonkun kanssa juuri sillä hetkellä, koska se häiritsee keskittymistä. Jos joku alkaa kyselemään, että mitäs nyt, tulen tosi kiukkuiseksi, että pitäiskö suakin tässä nyt alkaa huomioimaan, häh?
Mieheni on samanlainen, ja siksi meillä synkkaa oikein hyvin. Kunnioitamme toistemme tarvetta selvittää oma päänsä ennen kuin ottaa esille asioita jotka mietityttävät. Ylipäänsä monet asiat ovat loppujen lopuksi niin pieniä, että pienen aikalisän jälkeen niistä ei viitsi nostaa meteliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei
Otat esille tärkeän asian. Tunteiden ilmaisu on taitolaji. Yhtäältä pitää kyetä kertomaan myös vaikeista tunteistaan ja ilmaisemaan, mikä kiukuttaa, toisaalta ottaa huomioon toinen; aikuisuuteen ei kuulu hallitsematon ja kontrolloimaton vihan ilmaisu.
Nyrkkisääntönä voidaan pitää minäviestittelyä ja sitä, ettei toisen tarvitse pelätä. Kuten esimerkiksi: Minua suututtaa, että emme ehtineetkään tänään elokuviin kun et tullut ajoissa - on asiallista tunneilmaisua kun taas pidäkkeetön huutaminen: senkin itsekäs sika, pilasit iltani - on lapsen reaktio eikä vie asioita eteenpäin. Parisuhteessa ja perheessä pitää voida luottaa toisen käytökseen niin, ettei mielivaltaisia kohtauksia tule. Niitä voi opetella hallitsemaan,
Mielestäni tässä artikkelisarjassa on paljon hyvää pohdittavaa tunteiden ilmaisusta laajemminkin
http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_aakkoset/viha
4:n jakama linkki on antoisaa luettavaa, pitääpä laittaa muistiin ja lukea paremmalla ajalla.
Meidän liitossamme temperamentit aiheuttavat ongelmia. Itse olen sisimmältäni kuin sinä: saattaa kiehahtaa nopeasti, mutta yhtä nopeasti on ohikin. Aina ei kiinnostaisi puhua asioita halki, poikki ja pinoon, joskus voitaisiin mielestäni vain sopia olevamme eri mieltä. Tähän päälle on kuitenkin lapsuuden kodissa kasvanut häveliäisyyden kerros, joka aiheuttaa minulle olon, ettei tunteista pitäisi puhua, pitäisi vain niellä pettymys ja uhrautua. Lopputuloksena tästä oli suhteemme alkuaikoina minun puoleltani ärsyttävää passiivisagressiivista käytöstä, kun suutuin, mutten halunnut sanoa sitä, kuitenkaan en voinut estää sitä näkymästä. Nykyään olen opetellut puhumaan tunteistani suoremmin ja homma tältä osin toimii paljon paremmin. Huipulle on vielä matkaa, mutta hyvässä vauhdissa olen.
Mies puolestaan ilmaisee tunteensa äärimmäisen suoraan ja kuuluvasti. Hänen mielestään kaikki asiat on ratkaistava sillä sekunnilla ja selvitettävä juuriaan myöten. Etenkin alkuaikoina mies aloitti kaikki parisuhteen tila -keskustelut ja minun näkökulmastani katsottuna aina hyvin hyökkäävästi. Häkellyin hänen tunneaaltonsa alla, enkä osannut vastata ollenkaan. Paitsi, että minä olen oppinut puhumaan omista tunteistani suoremmin, on mies puolestaan oppinut kärsivällisyyttä omiensa kanssa ja pystyy nykyään ottamaan aikalisän keskustelusta, kun tunteet ottavat ylivallan sekä puhumaan harmeistaan rauhallisemmin.
Totta puhuakseni temperamentti- ja tunne-eromme ovat yksi syy siihen, että olemme useaan otteeseen harkinneet eroa. On haastavaa elää läheisessä suhteessa toisen kanssa, jos ei tunne tulevansa kuulluksi haluamallaan tavalla. Suunta on kuitenkin viimeisen vuoden ajan ollut ylöspäin ja nykyään eroa houkuttelevampana näyttäytyy mahdollisuus katsoa, mitä tästä voikaan vielä tulla, kun rohkaisemme toisiamme kasvun tiellä. Elämä näyttää.
Minä ilmaisen äänekkäästi ja eleikkäästi, kun olen sen luontoinen. Mies on samanlainen joten meillä kyllä huudetaan ja ollaan dramaattisia.
Minusta kaikki tavat ovat ok, kunhan ne sopivat molemmille suhteen osapuolille eikä toista esim. jyrätä täysin kuten voi käydä jos toinen on äänekkäästi riitelemään halukas ja toinen välttää ja jopa säikkyy sellaista käytöstä. Joissain parisuhteissa tässä asiassa joudutaan tekemään enemmän kompromisesseja, joissain toisissa vähemmän. Riippuu tosiaan siitä kuinka eri tai saman luontoisia osapuolet ovat tuossa asiassa.
Kakkonen, tietääkö miehesi, ettet reagoidessasi ole yleensä vihainen hänelle?
Oletko siis sanonut miehellesi, että sinulla on tapana äyskähdellä ja räjähdellä, mutta että kiukkusi kohdistuu asiaan, ei mieheesi? Mitä teet, kun kiukunpuuska on ohi? Pyydätkö silloin anteeksi mieheltäsi (edes jotenkin epäsuorasti)? Mietin vain. Mutta tuommoinen mököttäminen kyllä on ikävää. Minun on kyräilevää ja nyreää ihmistä jopa vaikeampi lähestyä kuin kiukunpuuskassa täysin palkein tilittävää...
Sitten tuosta minä-viestinnästä. Sitä pyrin käyttämään töissä ja muissa virallisissa yhteyksissä, joissa olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Työpaikka ei ole sopiva ympäristö omien tunteidensa tuuletteluun, vaan diplomaattinen, ratkaisukeskeinen tunteiden ilmaisu on siellä järkevintä. Miehen kanssa asia kuitenkin menee niin, että joskus pitää saada sanoa kärkevästi ja pisteliäästi, aggressiivisestikin, ja sen jälkeen sitten selittää, että oikesti sillä harkitsemattomalla purkauksella tarkoittikin, että harmittaa se ikävä asia, josta toisella on oma osansa, eikä todella halunnut toista loukata. Onneksi tosiaan ollaan molemmat samanmoisia. Ymmärretään toisiamme ja siedetään toisiltamme ne jutut, joita itse teemme jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on vähän sama tilanne kuin kakkosella, eli temperamenttierot ovat hyvin suuret. Minä harmistun tai ärsyynnyn jostain nopeasti, ilmaisen sen joskus rauhallisesti ja joskus kiukkuisesti. Minun suuttumukseni (jos kyse on siis jostain arkipäivän pikku väärinkäsityksistä tai harmituksista) menee pian ohi ja lepyn, oikeastaan jo silloin kun olen vain saanut sen sanotuksi ääneen. Mies on tässä välissä ottanut itseensä minun suuttumisestani ja on pahoittanut mielensä. Saattaisi möllöttää negatiivisten tunteiden vallassa päivän tai pari, mutta nykyään olemme ottaneet tavaksi selvittää asian samana päivänä, ennen nukkumaanmenoa.
Tilanne on sikäli hyvä, että mies kyllä puhuu, mutta itseäni ärsyttää että minä leppyneenä olen aina se, joka tekee aloitteen tilanteen ratkaisemiseksi. Minun ärsyyntymiseni menee siis ikään kuin itsestään ohi, ja minä joudun lepyttelemään miestä, mikä on ihan ok niissä tilanteissa jos olen ärsyyntynyt jostain mikä ei varsinaisesti liity häneen. Mutta joskus harmitukseni aihe on joku mitä mies on tehnyt, ja minulla on ollut ihan perusteltu, järkevä syy ärsyyntyä. Tuolloinkin harmitukseni menee nopeasti ohi ja joudun lepyttelemään miestä, mikä tuntuu tyhmältä koska näissä tilanteissa tietysti toivoisin että mies joskus olisi pahoittamatta omaa mieltään ja sen sijaan lepyttäisi minua. Aluksi tämä häiritsi minua todella paljon, mutta lopulta ymmärsin että kyse on temperamenttieroista.
Jotenkin omasta näkökulmastani on vain vaikea käsittää, miksi joku viitsii piehtaroida negatiivisten tunteiden vallassa ja suuttuneena parhaimmillaan monta päivää, aikaa menee ikään kuin hukkaan. Tuntuu hullulta, ettei omalle suuttumukselle voisi tehdä mitään, ts. jos minä teen aloitteen puhumisesta ja sopimisesta, hän pystyy kyllä puhumaan, mutta on niin suuttunut että itse ei voi tuota aloitetta tehdä. Mutta, kuten sanoin, yritän muistaa että pääasiallisesti se johtuu temperamentista eikä sille voi hirveästi mitään itse tehdä (vai voiko, kertokaa jos on vinkkejä?!). Nimittäin en tiedä onko oma tapani sinänsä parempi tapa reagoida (siinä mielessä helpompi tietysti että tilanne on nopeasti ohi), ja jos mietitään että minun pitäisi yrittää muuttaa reaktiotani, niin vaikeaa se olisi (miehen temperamentin nyt tiedostaen olen toki yrittänyt hillitä ärsyyntymistäni ja ilmaista sen eri tavalla, mikä välillä onnistuu ja välillä ei).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään jo osaan sanoa suurin piirtein niihin aikoihin kun olen jostain pettynyt tai vihainen. Ennen patosin pieniä syitä sisälleni päiviä ja sitten kun räjähti, tuli ilmoille kaikki typerimmätkin mitä mieleen juolahti.
Ja aina seurasi viikon mykkäkoulu.
Nyt on paremmin, pystyn keskustelemaan asiasta enkä vain kiukkuamaan "kun sä et ikinä..."
Mieheni on erittäin herkästi räjähtävä, korottaa ääntään ja itkee ja huutaa pienestäkin asiasta. Olen vuosien aikana oppinut suhtautumaan asiaan, enkä enää koe sitä hirvittävänä loukkauksena ja lähestyvän eron osoituksena. Meillä kotona ei koskaan korotettu ääntä, vaikka riideltiinkin, vaan asiat käsiteltiin hillitymmin. Siksi huutaminen tuntui aluksi todella pahalta.
Mieheni ei osaa nähdä vihaa, surua tai katkeruutta minussa, koska ne eivät ilmene niin äänekkäästi ja dramaattisesti. Hän ei ota tosissaan esimerkiksi kovaa fyysistäkään kipua vaikkapa potkaistessani varpaani katki kynnykseen, ellen itke ja huuda suurieleisesti. Hän ei näe suurta suruani läheisen kuolemasta, ellen huuda tuskaani ulos. Hän ei yksinkertaisesti huomaa sitä, että olen todella vihainen, ellen mene hänen naamansa eteen ja huuda niin kovaa kuin kurkusta irtoaa. Olen opetellut päästelemään höyryjä ja ilmaisemaan itseäni tehokkaammin, koska on todella turhauttavaa kokea tulleensa jatkuvasti sivuutetuksi. Mieheni on selvästi ilahtunut aina kun raivoan tai kiljun, koska silloin hän ymmärtää, miltä minusta tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika jännä, että moni varmaan ihan tietoisesti näitä asioita pohtii, mutta kuinka moni sitten loppujen lopuksi keskustelee niistä kumppaninsa kanssa? Tai siis en minä oiken, miten sen nyt sanoisi, kehtaa ruveta miehelle yhtäkkiä puhumaan, että mitäs tuumit näistä meidän tunteidenilmaisutavoista. Siis kun tuo keskustelu pitäisi käydä semmoisessa tilanteessa, ettei mitään riitaa tai muuta harmistusta ole ollut ja ihan neutraalilta pohjalta pystyttäisiin sitten yhdessä puhumaan. Kaikki tunnekeskustelut on vain mulle aika vaikeita, miehelle vielä vaikeampia. Riidan jälkeen kyllä osaan sanoa, että sori, huuto johtui nyt oikeasti tästä-ja-tästä ja reaktio oli turhan voimakas, mutta mitenkään yleisesti en kyllä osaa parisuhteen "henkisestä" tilasta alkaa jutella.
Täällä hehkutetaan sitä, että puolisoiden tulisi olla samanlaisia näissä tunnepuolen asioissa, mutta olen sitä mieltä että joskus oikeasti vastakohdatkin voivat täydentää toisiaan.
Voi myös olla hyödyllisestä ihmiselle kuin ihmiselle oppia sitä toisen tapaa ja joustamaan itsekin omista pinttyneistä tavoistaan. Se voi olla ihan yleishyödyllistä koko perheen ja oman kehityksensä kannalta. Ehkä jos on helppoa elämä sillä tavalla että molemmat esim raivoaa ja sitten rauhoittuu niin se ei ehkä motivoi tehdä sille vihanhallinnalle mitään. Jos se on on parisuhteessa kummallekin niin mikäs siinä, mutta lapset voi oppia "vääriä" tapoja toimia ja myös sen että tuollainen käytös parisuhteessa on on, jos se on perheessä hyväksyttyä ja "ainoa oikea tapa" hoitaa asioita.
Älkää loukkaantuko, tää on vaan yks näkökulma asiaan. Että ehkäpä se pakottaa hyvällä tavalla kehittämään itseään jos elää näissä asioissa erilaisen ihmisen kanssa? Mielipiteitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuttumusta ilmaisen miehelle kurtistamalla otsaa ja näyttämällä erittäin vihaista naamaa. Saatan myös murista, paiskia ovia ja tehdä kaikkea lapsellista. Tai sitten sanon kaiken taiteen sääntöjen ja parisuhdeoppaiden mukaan viestini minä-muodossa, mutta sanon sen erittäin kettuilevaan äänensävyyn. Vihaisena kerron myös miehelleni kaikista pienistä ärsyttävistä mokista, joita hän tekee.
Olen siis erittäin hankala ämmä kun suutun. Etenkin PMS-päivinä. Tosin hankaluuteni voi osittain laittaa huumorin piikkiin. Suuttuessanikaan en ota kaikkea ihan niin vakavasti, miltä perheen ulkopuolisesta saattaa näyttää.
Perusminäni on kuitenkin ihan lauhkea ja siedettävä.
Meillä ei huudeta, räyhätä jne. vaan keskustellaan. Olisi kamala elää sellaisen kanssa, jonka tunteet menevät laidasta laitaan eikä koskaan tiedä, mikä sillä on.
KUn selkeästi sanoo, että minua ottaa päähän, kun sinä jätät sukkasi lattialle niin toinen voi ottaa asiaan kantaa. Jos huutaa kuin palosireeni ja leppyy samantien, ei toinen ikinä voi olla varma, mitä tapahtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä nalkutan ja papatan, vaikka fiksu ja koulutettu ihminen olenkin. Mies onneksi ymmärtää tämän ei-toivotun toimintatavan ja kaikkoaa muualle siksi aikaa, kunnes pahin suuttumus on ohi ja itse maltillisempana osapuolena ymmärtää tätä puolta minussa ( lucky me). Vuosien saatossa vain opittu toistemme tempperamentti ja itse tosiaan häpeän syvästi aina kiivastuksissani sanomiani sanoja. Riidat sovitaan rauhallisesti keskustellen täällä, mutta jos se vain minusta riippuisi, niin ero olisi jo tullut ja ihan turhaan. Olen hankala luonne kai, mutta onneksi on sen verran kultainen ja hitaampi kumppani suotu, että kestää yhä ( pitää koputtaa puuta kai) vaimon kiukunpuuskia heiman liiankin lauhkeasti.
[quote author="KirkkoSisko" time="03.07.2013 klo 14:14"]
Hei
Otat esille tärkeän asian. Tunteiden ilmaisu on taitolaji. Yhtäältä pitää kyetä kertomaan myös vaikeista tunteistaan ja ilmaisemaan, mikä kiukuttaa, toisaalta ottaa huomioon toinen; aikuisuuteen ei kuulu hallitsematon ja kontrolloimaton vihan ilmaisu.
Nyrkkisääntönä voidaan pitää minäviestittelyä ja sitä, ettei toisen tarvitse pelätä. Kuten esimerkiksi: Minua suututtaa, että emme ehtineetkään tänään elokuviin kun et tullut ajoissa - on asiallista tunneilmaisua kun taas pidäkkeetön huutaminen: senkin itsekäs sika, pilasit iltani - on lapsen reaktio eikä vie asioita eteenpäin. Parisuhteessa ja perheessä pitää voida luottaa toisen käytökseen niin, ettei mielivaltaisia kohtauksia tule. Niitä voi opetella hallitsemaan,
Mielestäni tässä artikkelisarjassa on paljon hyvää pohdittavaa tunteiden ilmaisusta laajemminkin
http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_aakkoset/viha
[/quote]
Luin kerran eräältä psykologipalstalta, että varma merkki kusipäästä on se, että hän haluaa määrätä miten hänelle annetaan palautetta. Tuli vaan mieleen tuosta, kun sinulla näyttää olevan jotkin säännöt sille mitä saa sanoa ja mitä ei.
[quote author="Vierailija" time="03.07.2013 klo 15:22"]
Kakkonen, tietääkö miehesi, ettet reagoidessasi ole yleensä vihainen hänelle?
Oletko siis sanonut miehellesi, että sinulla on tapana äyskähdellä ja räjähdellä, mutta että kiukkusi kohdistuu asiaan, ei mieheesi? Mitä teet, kun kiukunpuuska on ohi? Pyydätkö silloin anteeksi mieheltäsi (edes jotenkin epäsuorasti)? Mietin vain. Mutta tuommoinen mököttäminen kyllä on ikävää. Minun on kyräilevää ja nyreää ihmistä jopa vaikeampi lähestyä kuin kiukunpuuskassa täysin palkein tilittävää...
Sitten tuosta minä-viestinnästä. Sitä pyrin käyttämään töissä ja muissa virallisissa yhteyksissä, joissa olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Työpaikka ei ole sopiva ympäristö omien tunteidensa tuuletteluun, vaan diplomaattinen, ratkaisukeskeinen tunteiden ilmaisu on siellä järkevintä. Miehen kanssa asia kuitenkin menee niin, että joskus pitää saada sanoa kärkevästi ja pisteliäästi, aggressiivisestikin, ja sen jälkeen sitten selittää, että oikesti sillä harkitsemattomalla purkauksella tarkoittikin, että harmittaa se ikävä asia, josta toisella on oma osansa, eikä todella halunnut toista loukata. Onneksi tosiaan ollaan molemmat samanmoisia. Ymmärretään toisiamme ja siedetään toisiltamme ne jutut, joita itse teemme jatkuvasti. [/quote]
Kakkonen vastaa:
Usein kerron puolisolleni, että ei tästä pidä itseensä ottaa. Hänelle esimerkiksi lapsen kasvatus tuntuu oleva ylivoimaisen vaikeaa, mitään luonnollisen oikeita reaktioita ei ole eikä muodostu. Hän kieltää lasta "pienestä asiasta" toistuvasti, mutta ei viitsi nousta tietokoneen äärestä tekemään asialle mitään. 5-vuotias poikamme ilkkuu hänelle, nauraa päin naamaa ja jatkaa vain. Kun ärähdän, että kuuntelet vanhempiasi, saatan ärähtää myös puolisolleni että tämän tulisi aina myös näyttää että kielto on tarkoitettu noudatettavaksi. Poikamme kun ei reagoi enää kieltoihin lainkaan. Puolisoni mielestä ei ole perusteltua nousta tuolilta niin pienestä asiasta kieltämisen takia ja estää poikaa tekemästä sitä, mistä hän juuri tätä meni kieltämään.
Miten ihmeessä lapsemme voi ikinä mitään kieltoihin reagoimisesta oppia, jos puolisoni oma laiskuus menee aina edelle? Mutta kun tästä on tiuskittu jo kolme vuotta, olen melko varma ettei mitään huomattavaa kehitystä ole lupa odottaa. Jos hän vaivautuu kieltämään, hän ei vaivaudu katsomaan että se tehoaa. Ja hän vaivautuu kieltämään satunnaisesti, ei järjestelmällisesti kunnes ongelmasta päästäisiin eroon.
Jos erehdyn sanomaan pisteliäästi, saatan hyvinkin perustella sitä anteeksi pyytäen kuten kerrot myös tekeväsi. Häneen eivät anteeksipyynöt milloinkaan tehoa, mököttää päiviä tai viikkoja mistä tahansa.
Meillä asiasta on keskusteltu kymmenet kerrat ja asia on hänen taholtaan kuitattu temperamenttierona. Hänen mielestään on sitämätöntä ja minussa oleva vika etten jää hautomaan kiukustumistani tunneiksi ja päiviksi ellen jopa viikoiksi. Hänestä normaalia on että jos pahoittaa mielensä siinä vellotaan pitkään ja muu on epänormaalia. Kelvottoman puolison on siis minussa saanut.
Kakkonen, itsekäshän tuo mies on. En kattelis tollasta käytöstä. Eihän sen tarvi mitään tehdä kun sä hoidat sen kasvatuksen ite. Jokainen järkevä aikuinen tietää että lapsille ei pidä antaa periksi, että kyllä se nyt on laiskuus ja itsekkyys syynä. No koita jaksaa.
Kakkonen, itsekäshän tuo mies on. En kattelis tollasta käytöstä. Eihän sen tarvi mitään tehdä kun sä hoidat sen kasvatuksen ite. Jokainen järkevä aikuinen tietää että lapsille ei pidä antaa periksi, että kyllä se nyt on laiskuus ja itsekkyys syynä. No koita jaksaa.
Sanon suoraan mutta asiallisesti mikä mättää ja näin tekee myös mies. Ei haukuta, huudeta, nalkuteta eikä syyllistetä saati käydä käsiksi vaan yritetään keskustella asiasta kuin järkevät aikuiset. Pinna ei ole kovin pitkä kummallakaan mutta sen verran itsehillintää löytyy ettei räjähdetä toisten kasvoille. Ennemmin vaikka hetkeksi jäähdyttelemään tunteita toiseen huoneeseen ja puhutaan sitten kun ollaan rauhoituttu.
Mielestäni meillä on hyvä tapa selvitellä erimielisyydet.
Puoliso ei siedä äänen korottamista ja kiukkuinen äänensävy ilman volyymin nostoa tulkitaan myös välittömästi huutamiseksi. Hän ottaa lähes aina kaiken itseensä, vaikka mikään asiasisällössä ei viittaisi siihen että se tulistuminen kohdistuu häneen. Hän ei voi sietää sitä, että minulla kiukku on hetkessä ohi sillä itse jää negatiivisen ja mykkäkoulua melkein sivuavan möllötyksen valtaan helposti päiväksi pariksi. Kun tämä reaktio tulee minusta aina aivan pienestäkin, hän sitten kerää tätä negatiivista itseensä sillä ei ehdi toipua edellisestä ennen kuin taas ottaa jostakin itseensä. Reagoi samalla tavalla jos manitsen mitään työasioistani, tuhahtaa tai puhisee vihaisesti ja jatkaa sitä tunteja puhumatta asiasta lainkaan. Puhuminen ei onnistu muutenkaan järin hyvin, tai ole ihmeemmin halua ratkaista ongelmia. Hänestä millekään asialle ei kannata tehdä mitään, parempi mököttää tai pitää mykkäkoulua viikkoja tai vuosia kun mikään ei kuulemma kuitenkaan koskaan voi muuttua.
Temperamenttiongelmat parisuhteessa ovat hankalia.