En ole vuosiin ollut työkykyinen, silti töissä

Sama juttu, tosin itse en ole voinut hankkia lapsia, sillä selviän hädin tuskin töistä. Itken lähes joka aamu mennessäni töihin, illat olen ihan poikki, itken kaikki viikonloput. Jaksan ainoastaan siivota kodin kerran viikossa, siihen se jaksaminen jää. Minut naurettiin työterveydessä pihalle, jokaisen pitää kuulemma jaksaa tehdä töitä 50 tuntia viikossa ja siihen vielä työmatkat päälle. Oli kiva asenne. Saa nähdä, miten kauan enää oikeasti jaksan.

Sama täällä. Eikä sekään riittänyt selviytymiseen, nyt joudun ulosottoon. Parempi olis kun kuolis vaan pois.

Sama täällä, jotenkuten jaksan perusasiat hoitaa kotona mutta itsestä en juuri jaksa huolehtia, työmatkalla onneksi saa liikuntaa. Nyt jo ahdistaa palata lomalta töihin. Eikö tästä oikeasti ole ulospääsyä?

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu, tosin itse en ole voinut hankkia lapsia, sillä selviän hädin tuskin töistä. Itken lähes joka aamu mennessäni töihin, illat olen ihan poikki, itken kaikki viikonloput. Jaksan ainoastaan siivota kodin kerran viikossa, siihen se jaksaminen jää. Minut naurettiin työterveydessä pihalle, jokaisen pitää kuulemma jaksaa tehdä töitä 50 tuntia viikossa ja siihen vielä työmatkat päälle. Oli kiva asenne. Saa nähdä, miten kauan enää oikeasti jaksan.

Hae vaikka yksityiseltä lähete psykiatrian poliklinikalle ja sairaslomaa masennuksesta. Tuo ei ole millään tavalla normaalia, eikä noin ole pakko sinnitellä. Sama ap:lle.

Käyn aamulla suihkussa, meikkaan ja menen töihin. Töissä hoidan hommani ja small talkaan ja heitän läppää työkavereiden ja asiakkaiden kanssa. Työpäivän jälkeen jaksan hädin tuskin raahautua kotiin, illat ja viikonloput makaan sohvalla. Siinä se. Mitään muuta en jaksa. Mulla on jo vuosia sitten diagnosoitu uusiutuva masennus, joka on lähinnä yksi ja sama iso masennus joka aaltoilee, mutta ei koskaan mene pois.

Täällä sama. Minulla on ahdistuneisuushäiriö, johon on lääkitys, mutta joka silti vaikeuttaa työtäni todella paljon. Häpeän ja seuraamusten pelossa en ole kertonut siitä töissä enkä työterveydessä, vaan hoitanut yksityisellä. Jokainen päivä tuntuu suoritukselta, jokainen töihin meno ahdistaa. En tiedä kauanko tätä jaksaa, tuntuu vain että se pahenee vuosi vuodelta. Työssäni on vielä paljon vastuuta, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Mutta näin vain mennään.

Mulla sama. Diagnooseina vaikea masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, sos tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö, epävakaa persoonallisuus. Olen yrittänyt itsem urhaa, saanut hermoromahduksen ja saikkua tulee päivä, pari ja ei kun töihin vaan takasin! En mä ymmärrä miten nää muut mt-diagnoosilaiset saavat pitkiä VUOSIEN saikkuja saati pääsevät eläkkeelle. Kuinka monta diagnoosia pitäisi olla että sais ees kunnon saikkua???

Mielestäni ihan hyvä, että ihmisiä ei päästetä yhteiskunnan elätiksi kovin kevyin perustein. Varsinkin jos on ollut pokkaa tehdä lapsia ja alkaa valittaa väsymystä, ei ole mielestäni oikeutettu yhteiskunnan tukiin kuin vasta sitten jos ei kykene itse huolehtimasn ladten hyvinvoinnista. Lapset ensin pois parempiin perheisiin ja sitten vasta silitellään vanhempien päätä.

Kyllä aikuisen ihmisen on pärjättävä omillaan ja tehtävä työtä. Suomessa työnteko on vielä kaiken lisäksi naurettavan helppoa ja hyvin palkattua.

Tuota se tulee mullakin olemaan, jos nyt ikinä "pääsen"työelämään mukaan(raha on ainoa mikä työelämästä itse kaipaan, en mitään sosialisointeja tms., kun nekin on muutenkin yleensä kiusattuna/juorukerhon kohteena olemista) V**uttaa, kun lapsesta asti sairastanut eikä ketään ole ikinä kiinnostanut miten tässä muka opiskelee muiden tahtiin ja pääse sinne työelämään ja pärjääkin vielä siellä. Ylipäätään pärjää yhteiskunnassa ja rahoittaa elämisensä. Tuntuu, että on vaan vaihtoehdot olla puoliksi haudassa jo ja eläkkeelle EHKÄ päästettään sit viimein tai sit paahdat töissä just vähintään sen 37,5h/vko. Sairasta ja mustavalkoista on yhteiskunnan ajattelutapa sairaista ihmisistä.

Minä, tosin peseydyn kyllä ja kokkaan perheelleni ym kotityöt.

Mutta mitään muuta en sitten jaksakaan, tai saa aikaiseksi. Lomakin mennyt TV:tä tuijotellen, no, kyllähän minä yhden vaatekaapin siivosin.

Kukaan, ei kukaan, ei tiedä olostani eikä siitä kuinka loppu olen, mies juu mutta ei sen kummemmin välitä, sillä on omat mehunsa ja kun ei rakkautta enää ole.

Luulen, että annan itselleni luvan prakata sitten kun teinit enemmän maailmalla, siihen asti on ainakin jaksettava ja pidettävä tätä yllä, elämänkulutkin jo vaatii sitä.

Mutta ei ne töissäkään mitään mistään tiedä, välillä ole surullisemman oloinen, mutta aina siihen jokin ympäripyöreä syy on löytynyt, tai pelkkä väsymys. Se onkin totta, olen 24/7 väsynyt vaikka nukkuisin 9h+päiväunet.

Työterveydessä todettu keskivaikea masennus joskus 3v sitten, mutta en ole lääkkeitä huolinut, ne sekoittaa lisää vaikka voisihan ne kai auttaakin en tiedä. Mutta lähellä ihminen joka syönyt niitä vuosikymmeniä ja silti masentunut. Ja toisaalta tiedän suurimman syyn tähän olooni, mutta kun en uskalla osaa enkä jaksa tehdä sille mitään niin...

Olen todennut että olen alusta asti ollut rikkinäinen kippo, liikaa paskaa lapsuudesta lähtien niin tässä tulos, sinällään ihan ok kun oma koti, ammatti, vakityö jne mutta ei tämä elämää enää ole.

Että et ole ap ainoa.

Provo 0/5

Vierailija kirjoitti:

Minä, tosin peseydyn kyllä ja kokkaan perheelleni ym kotityöt.

Mutta mitään muuta en sitten jaksakaan, tai saa aikaiseksi. Lomakin mennyt TV:tä tuijotellen, no, kyllähän minä yhden vaatekaapin siivosin.

Kukaan, ei kukaan, ei tiedä olostani eikä siitä kuinka loppu olen, mies juu mutta ei sen kummemmin välitä, sillä on omat mehunsa ja kun ei rakkautta enää ole.

Luulen, että annan itselleni luvan prakata sitten kun teinit enemmän maailmalla, siihen asti on ainakin jaksettava ja pidettävä tätä yllä, elämänkulutkin jo vaatii sitä.

Mutta ei ne töissäkään mitään mistään tiedä, välillä ole surullisemman oloinen, mutta aina siihen jokin ympäripyöreä syy on löytynyt, tai pelkkä väsymys. Se onkin totta, olen 24/7 väsynyt vaikka nukkuisin 9h+päiväunet.

Työterveydessä todettu keskivaikea masennus joskus 3v sitten, mutta en ole lääkkeitä huolinut, ne sekoittaa lisää vaikka voisihan ne kai auttaakin en tiedä. Mutta lähellä ihminen joka syönyt niitä vuosikymmeniä ja silti masentunut. Ja toisaalta tiedän suurimman syyn tähän olooni, mutta kun en uskalla osaa enkä jaksa tehdä sille mitään niin...

Olen todennut että olen alusta asti ollut rikkinäinen kippo, liikaa paskaa lapsuudesta lähtien niin tässä tulos, sinällään ihan ok kun oma koti, ammatti, vakityö jne mutta ei tämä elämää enää ole.

Että et ole ap ainoa.

Kuulostaa pelottavan tutulle, tosin lapsia ei (onneksi) ole. Olen jo hyväksynyt, että masennus ja ahdistuneisuus ovat minussa kiinni niin pitkään kuin olen maan päällä. Se ei tunnu oikein miltään, kuten ei nykyään mikään muukaan. Masennus on energian syövä möykky, ainoa "virtaa" antava lähde on ahdistuneisuushäiriö, joka pitää minut varpaillaan pelosta ja ahdistuksesta.

Joskus annan itselleni "luvan" hajota. Silloin otan pari kolme päivää saikkua "flunssana" eristäydyn kotiini, vedän verhot kiinni ja makaan, makaan ja makaan ilman mitään vastuuta, kontaktia tai muuta vastaavaa. Ja voi hyvänen aika että se tuntuu hyvälle. Mutta sitten on taas palattava maan pinnalle, ettei korttitalo ja talous romahda. Oltava sosiaalinen, esitettävä että on tehokas ja pitää työstään, työnnettävä paha olo jonnekin taustalle. Kauanko sitäkään jaksaa, kauanko jaksaa välittää?