Lapsi kiukuttelee ja kitisee, tehtiin mitä tahansa, mitä teen väärin?

Vierailija kirjoitti:

Mitä kiukuttelu mielestäsi tarkoittaa ja miten se ilmenee? 

En tiedä. Innoissaan lapsi haluaa tehdä eri asioita, mutta keksii aina jonkin epäkohdan. Ilmenee mahdottomina vaatimuksina jahuutamisena ja karjumisena.

Esittää päiväkodissa reipasta tyttöä ja purkaa sitten ahdistuksensa metelistä ja muusta vapaalla äitiin. Aika peruspäiväkotilapsi siis. 

Tuo on normaalia, kuuluu ikävaiheeseen. Menee ohi. Meidän tulinen ja pippurinen 4,5 ihan samanlainen. Nyt jo helpottaa. Huh. Mites me ollaan toumittu? Järkevästi ja joskus vähemmän järkevästi. Joskus on kiva tekeminen onnistuttu raivoamaan pois. Just eiliselle museoreissulle kävi niin. Voi voi, harmin paikka, sille ei sitten voi mitään. Museo auki seur kerran huomenna. Silloin mennään.

Pari jaksoa supernannyä tai jos ei auta, ni ilmoittaudu ohjelmaan. Tollasia nannyjä saisi olla oikeassakin elämässä, jotka tulee kertomaan, mikä vikana.

Miksi ihmeessä yrität pakkopositiivistaa asioita? Kyllä pettymyksiäkin pitää kestää. Joskus jotkut asiat tuntuu vähän kurjalta ja se kuuluu elämään, ei siitä tarvitse huolestua. Ei aina voi kaikki olla hyvin mutta voi itse valita miten asiaan suhtautuu.

Yhdellä sukulaisen lapsella on ihan samanlaista käytöstä, ja itse ulkopuolisena näen kaksi ongelmaa äidin ja lapsen vuorovaikutuksessa.

1.) Äiti pelkää lapsen kiukkua, vihaa ym. ja aina kun jotain pitää vaikkapa tehdä niin muuttaa äänensä oikein korkeaksi ja alkaa oikein ystävällisesti kysellä, että tehtäisiinkö kohta asiaa x jne. Lapsi vastaa ei. Äiti jatkaa suostuttelua, lapsi alkaa tuntea kiukkua ja lopulta pitkän suostuttelun jälkeen ollaan jo raivareissa. Minulla on itselläni neljä lasta, ja tiedän tuon olevan iso sudenkuoppa, jossa valtasuhde kääntyy ihan väärinpäin ja päätyy siihen että äiti joutuu anelemaan ja manipuloimaan lastansa toimaan tahtonsa mukaan. Lapsella on myös turvaton olo, kun aikuinen ei ota vastuuta siitä että tilanteet etenevät. Lapsi alkaa kohtelemaan aikuista kuin palvelujaan, ja ei itsekään nauti siitä sillä kaikki lapset haluavat kokea olevansa lopulta aikuisen ohjauksessa. Maailma on turvaton jos näin ei ole. Tosiaan tämä sama kaavaa näkyy ihan aina kuin näemme, eli mistään yksittäisestä tilanteesta ei ole kyse. Minun silmään vaikuttaa siltä, että äiti ei halua antaa lapselle selviä ohjeita ja käskyjä, koska haluaisi epätoivoisesti kokea että lapsi itse oivaltaisi oikean tavan toimia (mutta kun lapsille tämä pitää ihan oikeasti opettaa) ja toisaalta myös siltä, että äidin on todella vaikeaa sietää lapsen kiukkua ja välttelee sitä ironisesti aiheuttaen lapsessa kiukkua.

2.) Äiti kehuu lastaan jatkuvasti uuden oppimisesta ja vertaa ikätovereihin, ja tuskin edes tajuaa sitä itse kunnolla. Esim. lapsen kuullen kehuu kuinka lapsi oppi harrastuksessaan nopeiten jonkin asian ja muut olivat ihan kömpelöitä häneen verrattuna vaikka olivat isompiakin kuin hän. Tai kun lapsi on oppinut uuden asian niin toteaa perään "kuvitella, jo 5-vuotiaana, ei moni lapsi näin aikaisin tuota opikaan." Lopputuloksena lapsi vetää yhteisten tapaamisten aikana vähintään kaksi kiukkukohtausta kun ei osaakaan jotain asiaa niin hyvin kuin haluaisi tai mikä pahinta, joku osaakin jotain paremmin kuin hän. Lapsi myös kiusaa systemaattisesti muita, mutta äitinsä mielestä päiväkodin tädit ovat väärässä. Äiti on oikeastaan aika viaton tavallaan, hän aidosti haluaa lapsensa kokevan olevansa hyvä. Tiedän itse, että hän oli omassa lapsuudessaan aika lytätty, ja siksi nyt toivoo että oma lapsensa on tavallaan supertähti. Ongelma on siinä, että lapsi ei opi riittävää itsesäätelyä, jos kuvittelee omaavansa jotenkin maagisesti paremmat taidot kuin muut eikä tajua että niiden eteen pitää tehdä töitä. Lapsi myös oppii arvottamaan itsensä ja muut väärin perustein. Lisäksi rehellisesti sanottuna lapsi on aika normaali taidoiltaan. Toki joitain oppinut etuajassa, mutta sellaista se on monilla lapsilla, eivätkä he välttämättä tule olemaan luokkansa parhaita saati sitten tulevia maailmanmestareita. Kolaus itsetunnolle on väistämätön, jos se perustuu kuvitelmiin omasta erinomaisuudesta.

Mä en ole sellainen ihminen, joka päin naamaa näitä ikinä sanoisi. Tiedän myös ettei tästä kukaan tunnista kenestä puhun. Ihan omia ajatuksiani ovat, joita en aio koskaan möläyttää ääneen, ellei oikeasti mielipidettä kysytä ja silloinkin paljon kauniimmin muotoiltuna. Sinä sen sijaan kysyit neuvoa ja pohdintaa, ja kuvasit lapsesi käytöksen aika samanlaiseksi kuin tuon sukulaislapsen, joten siinä mietittävää voiko olla tällaisesta kiinni. Yhtä hyvin kyseessä voi olla joku aivan muu asia. Varmasti monet neurologiset jututkin ilmenevät noin.