Opettaako kauniiksi kehuminen tytöille, että

Eiköhän tuo ole sekä-että -asia: tyttöä voi kehua kauniiksi ja ihanaksi, ja myös kiinnittää huomiota muihinkin ominaisuuksiin, että hän on mukava, hyväntahtoinen ja osaa toimia hyvin, taitava ja fiksu, sinnikäs jne. mitä hyvää hänessä nyt onkin. On tärkeää saada kuulla olevansa fyysisesti miellyttävä eli kaunis, ja on tärkeää saada kuulla että omaa muitakin hienoja ominaisuuksia. Kumpaakin siis, niin identiteetti ja minäkuva kehittyy monipuolisesti myönteiseksi. 

Pakko vielä tuoda tähän keskusteluun esimerkki elävästä elämästä: opiskelen samaa ainetta 21-22 -vuotiaan tytön kanssa, joka luultavavimmin on kuullut koko elämänsä kehuja - oli niille aihetta tai ei. Tämän olen päätellyt, kun olen tavannut hänen äitinsä muutamaan kertaan ja joutunut kuuntelemaan vieressä äiti-tytär -puhelinkeskusteluja. Vaikka äidin aikeet ovat varmasti olleet hyvät (mukavanoloinen ihminen), on lopputulema jokseenkin negatiivinen: tämä "aikuinen" tyttö puhuu lässyttäen/vinkuen, vaatii huomiota, ottaa raukkaparka -asenteen, jos ei meinaa saada tahtoaan läpi, kerjää kehuja ja ei osaa ollenkaan käsitellä koulutöistä (yliopistolla) saamiaan palautteita, vaan puhkuu ja tuhisee opettajien epäreiluutta, vaikka oma työnsä olisikin ollu keskinkertainen. Pukeutumistyylinsä muuttuu jatkuvasti hutsahtavammaksi ja meikkiäkin on alkanut kauniisiin kasvoihinsa tunkemaan niin paljon, että pitää jo pohtia, olenko ystävänä velvoitettu kauniisti vihjaamaan, että tekee jo hallaa ulkonäölleen. Tutustuessamme tytöllä oli kuitenkin todella kaunis, selkeä tyyli, jota itsekin kadehdin. Tyttö hakee jatkuvasti myynti-/edustustöitä, joihin  vinkuva ja epävarma puhetapansa ei oikein sovellu ja ihmettelee, kun ei kaltaiselleen töitä löydy. Pahoin pelkään, että hän siellä työhaastattelussakin ottaa tämän lapsiroolinsa käyttöön, mikä luultavimmin estää työnsaannin.. Huh, tulipa vuodatus. :D Mutta siis, tarkoituksenani oli sanoa, että mielestäni kehuja kannattaa käyttää harkiten, sillä liika kehujen lateleminen saattaa vääristää minäkuvaa ja alentaa kehun arvoa. Itselle ainakin vähän tuntemattomampien kehut ovat arvokkaita, sillä he harvemmin hyötyvät mitään kehumisestani ja tästä syystä en itsekään pelkää sanoa suoraan hyvää palautetta vähemmän tutuille kanssakulkijoille. Jokaisella kerralla on hymy irronnut. :)

Typerä artikkeli. Minun isäni ei koskaan ole kehunut ulkonäköäni ja äitinikin erittäin harvoin, eivätpä vieraatkaan ihastelleet. Henkisistä ominaisuuksista on kyllä kehuttu. Ulkinäköni suhteen olen aina ollut ja tulen varmasti aina olemaankin epävarma.

Siinä mennään ojasta allikkoon, jos kuvitellaan, että kehumalla vain henkisiä ominaisuuksia opetetaan, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Terveen itsetunnon kasvuun tarvitaan myös ulkoisten ominaisuuksien kehumista!

Minua kehuttiin lapsena paljon. Sain usein kuulla vanhemmiltani että olen luova, lahjakas, ketterä ja kaunis lapsi.

Itsetuntoni on aina hyvä, en ole koskaan edes teini-iän angsteissa pitänyt itseäni ulkonäöllisesti vastenmielisenä, vaan minäkuvan kriisini aiheita oli lähinnä ujouteni ja se että olisin halunnut olla sanavalmiimpi ja sosiaalisempi. En ole vielä kolmikymppisenäkään ikinä elämässäni kokenut tarvetta laihduttaa tai kokenut parisuhteissani mustasukkaisuutta tai riittämättömyyttä, koska olen itsestäni varma ja hyväksyn itseni tällaisena.

Luovaksi ja ketteräksi kehuminen innosti minua piirtämään paljon ja voimistelemaan, kai se on luonnollista että lapsi pitää asioista joista häntä kehutaan. Kehuminen taisi toimia itsensä toteuttavana ennustuksena, kun innokkaasti harrastaa vuosia jotain, siinä tulee väkisinkin hyväksi.

Voi olla että lapsuuden kehutulvalla on negatiivisiakin vaikutuksia joita en välttämättä itse sitten huomaa, mutta kyllä sitä aikuisena nyt miettii että oli sillä iso rooli elämässä, kun pikkulapsena jo tunsi itsensä hyväksytyksi sellaisena kun on ja kun vanhemmat ääneen rohkaisivat ja kertoivat olevansa lapestaan ylpeitä. Niin toimin myös omien lasteni suhteen.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2013 klo 00:32"]

Pakko vielä tuoda tähän keskusteluun esimerkki elävästä elämästä: opiskelen samaa ainetta 21-22 -vuotiaan tytön kanssa, 

[/quote]

Tuossa syy vinkuvaääniseen ja epävarmaan  lapsen rooliin, 21-22-v on nainen eikä mikään tyttö. Helppo on pysyä kiukuttelevan lapsen roolissa kun kaikki näkevät vain jonakin tytöntyllerönä.

Mielestäni on tärkeämpää ettei ainakaan hauku tai vähättele,jos ei osaa oikein kehuakaan.Minua ei yltiöpäisesti olla koskaan kehuttu ja luulen että itsevarmuus on hyvin pitkälle sisään rakennettu juttu,joihin geenit vaikuttavat.

Minua ei ole kehuttu tai autettu oikein missään osa-alueessa.

Olen fiksu, pitkä, erityistaitoja omaava ja vessan peilissä miellyttävän näköinen ihminen. Olen myös täysi ammatillinen ja ihmissuhteissakin alisuoriutuja. En tule kokeilemaan kehumattomuutta omaan lapseeni, mutta jos kehun, kehun aiheesta. Onneksi lapseni on kaunein ja fiksuin koskaan näkemäni ;)

Multa meinasi päästä itku seminaariesityksen jälkeen koska opettaja (joka tiedetään hyvin tarkaksi ja perusteelliseksi) ei kritisoinut työtä mielestäni kauheasti. Olin etukäteen pelännyt että se on niin huono että siitä ei muuta löydykään kun vikaa siitä työstä, ja sitten olin pettynyt kun kritiikkiä ei tullut puoltakaan kuvittelemastani määrästä. Aloin ajatella että se oli varmaan niin tosi huono se työ, ettei se ansainnut edes kunnon kritiikkiä.

Minulla on kaksi kokemusta omasta lapsuudestani: mummo kehui aina ja kaikesta, ylisti suorastaan. Kyllähän sen lapsikin tajusi että kukaan ei ole niin satumaisen hyvä kuin mummo antoi minun ymmärtää olevan. Siitä tuli vähän paineita (pakko olla niiden kehujen arvoinen). Vanhempani eivät kehuneet. Pärjääminen oli itsestäänselvyys, mokaamisesta sai haukut. Ja se aiheutti riittämättömyyden tunteen.

Ehkä joku keskitie?