Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka et pelännyt synnytystä! Kuinka kävi...
25.06.2013 |
Kuinka kävi, kun synnytys oikeasti alkoi? Säikähditkö siinä vaiheessa kipua, vai pysyitkö rauhallisena loppuun saakka?
Itse en osaa yhtään jännittää synnytystä, mutta pari kertaa on tullut mieleen, että olenko hieman turhankin seesteinen, ja menen paniikkiin kun synnytys oikeasti alkaa... Alkaako synnytys heti kovin kipeillä supistuksilla, vai hiljalleen voimistuvilla?
Kommentit (60)
En pelännyt ennen enkä jälkeen sitä puuhaa. Kipu on raastava ja polttava ja voi olla ihan varma että perse repeää, mutta kun muistaa että siihen on hyvä syy, sen kestää.
Luomuna alkaneet supistukset on mun kokemuksella olleet helpompia kestää kuin käynnistyksen supparit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelännyt synnytyksestä muuta kuin että jos joudun vastoin tahtoani johonkin toimenpiteisiin, esim. minulle annetaan pakolla lääkkeitä tms. Ja keisarinleikkaukseen joutumista pelkäsin. Mutta luomusynnytystä ja sen kipua en pelännyt yhtään.
Ensimmäinen synnytykseni oli melko pitkä (14 tuntia) mutta kivut oli ihan täysin siedettävissä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Suurimman osan aikaa ne muistutti lähinnä menkkakipukramppeja. Ihan vaan hetken kun vauva lopulta tuli synnytyskanavaan oli kovempaa kipua, tunnetta että halkeaa tai repeää. Toinen synnytys oli ihan älyttömän helppo ja kesti sairaalaan tulosta vain 3 tuntia.
Olin rauhassa, vaikka moni juttu meni vikaan. Mm. epiduraali ei auttanut mitään, lapsi ei meinannut tulla ulos, ponnistusvaihe kesti 2 t, ratkesin kunnolla ja lapsi joutui suoraan teholle.
Onneksi lopputulos oli hyvä, ihana, terve, lapsi. Huvittaa ne jutut siitä, että pitää suunnitella synnytys ja tehdä oikein suunnitelma paperillekin. Olisinkos mä tuon suunnitellut!! Kyllä oli parempi olla ajattelematta ja pelkäämättä etukäteen. kätilöt sanoivat, että useimmat olisivat huutaneet kovaa. Mä en eikä tehnyt mielikään. Huutamistakin voi tietenkin suunnitella ja harjoitella, jos huvittaa, tapansa kullakin :)
En pelännyt kovin paljoa. Kun loppuraskaudesta selvisi, että vauva oli kääntynyt onneksi pää alaspäin, odotin vain, että synnytys käynnistyisi. Supistuksilla alkoi ja nopeasti eteni. Pelkäsin lähinnä sitä, että sattuu inhottava kätilö (tämä oli isoimpia huolenaiheita) sekä sitä, että olisi "pakko" ottaa epiduraali. No, kiva kätilö osui ja ilokaasulla mentiin.
Ponnistusvaihe oli pelottavin juttu, mutta sitten ajattelin vain, että kohta on koko homma ohi, ja vauva rinnalla kaikki kivut ja pelot haihtuikin.
En pelännyt. Suhtauduin positiivisen innokkaasti ajatellen, että miljoonat naiset ovat selviytyneet hienosti joten miksen minäkin. Lisäksi ajattelin, että korkea kipukynnykseni auttaa myös kestämään. Synnytyksestä tuli 40 tunnin tuskamaraton, josta noin puolet ajasta olin aivan järjenvievän ja hirvittävän kipeä. Homma eteni hitaasti järjettömän kovista, pitkistä ja tiheistä supistuksista huolimatta. Alkoivat siedettävinä, mutta tosiaan parinkymmenen tunnin kuluttua alkoi se helvetillinen kipu, josta ei meinannut loppua tulla. Epiduraalin sain jossain vaiheessa, mutta sepä ei jostain syystä toiminutkaan lainkaan ja kipu vaan kasvoi lapsen syntymään saakka, jota edelsi parin tunnin ponnistusvaihe täynnä tauotonta kipua, rutiininomaisesti annettu oksitosiinitiputus (vaikka omiakin supistuksia oli enemmän kuin tarpeeksi) ja viimein imukuppiulosautto.
Pärjäsin oikeasti tosi hyvin, ja jaksoin tsempata loppuun asti. Tosin en kuullut enkä ymmärtänyt puhetta enää ainakaan viimeisen tunnin aikana ja lapsen synnyttyä olin turta ja ylirauhallinen enkä tuntenut mitään. Traumaperäinen stressireaktio ahdistuksineen ja painajaisineen tulivat vasta myöhemmin.
Toista odotan ja nyt kyllä täytyy sanoa, että tällä kertaa sitten jo osaan pelätä etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kysymästä. Hyvin meni. Kaksi synnytystä takana, en pelännyt etukäteen ja jälkikäteen voin olla vain tyytyväinen siitä miten mukavia molemmat synnytykset olivat. Oikeastaan pelkästään hyviä muistoja. tiedän että olen onnekas tässä asiassa.
En pelännyt lainkaan, mutta jos seuraavaa kertaa tulee, pyydän pelkopolilähetteen.
En ollut hirvittävän kivulias, kuin hetken aikaa ennenkuin hyvin toimiva puudute voitiin antaa, mutta koko touhu oli järkyttävän brutaalia ja rumaa. En hallinnut tilannetta ollenkaan, en tuntenut paljon mitään ennen loppua (ponnistus pitkittyikin kolmeen tuntiin), en jaksanut enkä pystynyt. Koin kuolemankauhua.
Hyi helvetti, sanat ei riitä kertomaan sitä kokemusta. Mutta kuten on todettu, useimmat eivät koe synnytystä näin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä vieläkään, että mitä kipua (kaksi synnytystä takana).
Kyllähän supistukset tuntui nipistelynä selässä. Itse ponnistusvaiheessa en ole tuntenut mitään kipua, pelkästään hyvänolon tunnetta, kun vauva tulee pois (ekassa en sitäkään).
Mulle kävi aika hyvin, nimittäin lapsi syntyi ja ihan elossa ja terveenä ja kaikkea, vaikka en panikoinut ja stressannut etukäteen. Ei jäänyt vauva sisään, vaikka siltä kieltämättä tuntuikin välillä. Tsemppiä koitokseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkäsin synnytystä ennen raskautta, mutta en sitten enää raskauden loppuvaiheessa. Luin etukäteen jokusen luonnollinen synnytys tms. kirjasen kirjastosta (ja sitten myös netistä jotain), ja ekaa kertaa törmäsin niissä sellaiseen väitteeseen, että on naisia (tai synnytyksiä), joissa nainen ei ole kipeä vaan ennemminkin onnellinen tai ainakin kivuton, vaikka ei ole kipulääkkeitä. Ja sitten oli juttua rentoutusmentelmistä jne. En tiedä tänä päivänäkään onko se totta, että jotkut vaan hymyillen pullauttaa vauvan ulos, mutta kyllä se silloin oli lohdullinen tieto.
Synnytyksessä hermoilin ja jännitin sitä, etten muistanut mitään ohjeita enkä tiennyt miten pitkään se homma kestää ja miten pahaksi se menee. En muistanut milloin pitää lähteä sairaalaan tai oikein mitään muutakaan. Supistukset alkoi säännöllisinä ja voimistui ja tiheni tasaista tahtia, mutta ne ei olleet sietämättömiä, pystyin kävellen ja selkää hieroen ne ihan hyvin kestämään. Väliajat kivuttomia. Sairaalassa olivat vähän epäuskoisia kun tulin, että tuskin on alkanutkaan vielä, olin sitten kuitenkin 5 cm auki. Se kipu mitä koin, ei missään vaiheessa ollut sietämätön, mutta kätilön asenteesta ymmärsin että tämä kestää vielä tosi pitkään ja on nyt vasta alussa, ja sitä tulevaa tuntematonta kipua ja omien voimien loppumista pelkäsin, joten pyysin epiduraalia. Se toimi ja nukahdin. Heräsin, vedet meni silloin eli vajaat neljä tuntia sairaalaan tulon jälkeen, sain ruveta ponnistamaan. Se oli vähän hätkähdyttävää, mutta ei kipeää. Sitten tunsinkin jo lapsen pään, ja kätilölle tuli kiire. Pelästyin siinä vähän kun kommennettiin äkkiä sängylle, ihmisiä tuli huoneeseen, komenneltiin kovalla äänellä kun en kai tajunnut juuri mitään, keskityin vain itseeni, ja kaikenlaista olisi pitänyt muistaa, kuten että älä pane jalkoja yhteen koska vauvan pää on välissä tai että pään pitää syntyä hitaasti, ajattelin vaan että no miksette sanoneet, tai pitäkää itse niitä polvia auki kun kerran on vapaita käsiä. Mutta se kävi niin nopeasti ja toki se epiduraali yhä auttoi, etten kipua pelästynyt silloinkaan. Pään syntyminen tietenkin kirpaisi, mutta sen verran sitten siinä vaiheessa olin tilanteen tasalla, etten jättänyt ponnistamatta siksi että kipu olisi voinut muuttua kovemmaksi. Aika rauhallinen olin ulospäin ainakin siinä ponnistusvaiheessa. Myöskään en kokenut, että tässä on syntymässä oikea, tunteva ja hauras vauva tai huolehtinut mitenköhän vauva mahtaa voida. Keskityin ihan vaan itseeni, siihen että minä tässä olen synnyttämässä, vauva oli vähän niin kuin sivuseikka, tehköön vauva mitä tekee. Se että unohdin kaikki ohjeet yms., oli hyvä asia siinä mielessä, että unohdin myös ne erilaiset riskit ja komplikaatiot... En tiedä olisinko tajunnut edes, jos vauva olisi ollut vaarassa, enkä osannut sitä pelätä ollenkaan, että jotain tapahtuu vauvalle. Se oli ehkä ihan hyvä, en olisi itse vauvan vointiin juuri voinut vaikuttaakaan ja kätilöhän sitä seuraa kuitenkin.
Synnytys oli nopea ja helppo, jotain repeämiä jotka tikattiin ja paranivat hyvin. Olin tosi virkeä heti synnytyksen jälkeen, ajattelin ettei tässä edes tullut hiki. Eli ihan hyvin meni, ainoa mikä harmitti jälkikäteen, oli se että ei olisi kannattanut pelätä edes sitä vertaa, mitä minä pelkäsin. Ihan turha miettiä muuta kuin sitä olevaa hetkeä ja sen hetken supistusta, kipu voi voimistua tai sitten ei, mutta ei se anna voimia saati rentoutta siihen hetkeen miettiä jotakin tulevaa, mistä ei voi tietääkään. Synnytyksestä ei jäänyt traumoja, taidan joutua uudestaan synnyttämään puolen vuoden päästä.
En panikoinu ennen kuin päädyttiin yllättäen sektioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli perätilasynnytys tulossa ja siksi varmaan en pelännyt kun en oikeen tiennyt mitä olis pitänyt pelätä, mutta kaikki meni oikein mukavasti! Synnytys kesti vain vajaa 5 tuntia ja kivutkaan ei ollut niin kovat kuin luulin! :) Kannattaa ajatella se ihan kauheena juttuna niin aina menee paremmin! :D :D Mutta tsemppiä sulle!! Hyvin se menee!
Se vaan on asia mille ei voi mitään. Tavallaan se vähän säikäyttää kuinka hallitsematon oma kroppa silloin on. Omat menny kuin oppikirjassa. Molemmissa ollu täysin auki kun pääsin sairaalaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelännyt, koska koin sen täysin turhaksi: en pystyisi itse vaikuttaa asiaan mitenkään, synnytys menisi niin kuin menisi ja salissa olisi minua kokeneempia ammattilaisia. No, itse tositilanne sitten menikin muuten hyvin siihen asti, kunnes lapsi pullahti ulos. Repesin todella pahasti ja jouduin leikkuriin parsittavaksi. Vaivoja jäi ja niiden kanssa tulen elämään loppuelämäni. Korjausleikkauskin joudutaan tekemään jossain kohtaa.
Muut lapset sainkin sitten automaattisesti sektioilla, jotka menivät kaikki oppikirjan mukaan.
En osannut pelätä synnytystä, jotenkin sitä ei vain osannut pelätä. Päätin olla kuuntelematta mitään älyttömiä kauhutarinoita ja en mennyt edes synytysvalmennukseen. Ajattelin, että parempi vain katsoa tilannetta kun se tulee vastaan. Itseasiassa en ehtinyt perehtymään synnytykseen ollenkaan, sillä vauva syntyi etukäteen.
Synnytys meni todella hyvin. Se oli pitkä ja rankka, mutta kaikki meni todella mukavasti. Kipu kyllä yllätti, varsinkin käynnistyssupistusten kipu. Mutta rauhallisena pysyin koko synnytyksen ajan.
[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 22:28"]
Olin rauhassa, vaikka moni juttu meni vikaan. Mm. epiduraali ei auttanut mitään, lapsi ei meinannut tulla ulos, ponnistusvaihe kesti 2 t, ratkesin kunnolla ja lapsi joutui suoraan teholle.
Onneksi lopputulos oli hyvä, ihana, terve, lapsi. Huvittaa ne jutut siitä, että pitää suunnitella synnytys ja tehdä oikein suunnitelma paperillekin. Olisinkos mä tuon suunnitellut!! Kyllä oli parempi olla ajattelematta ja pelkäämättä etukäteen. kätilöt sanoivat, että useimmat olisivat huutaneet kovaa. Mä en eikä tehnyt mielikään. Huutamistakin voi tietenkin suunnitella ja harjoitella, jos huvittaa, tapansa kullakin :)
[/quote]
Ikävää, että jotkut kokevat tarvetta irvistellä muiden tavalle selviytyä uudesta tilanteesta ja ylipäätään tavoista käsitellä asioita. Itselleni toivelista oli tärkeä ja käytännössä vain kirjasin ylös ne asiat, mtkä alkoivat tuntua synnytykseen valmistautumisessa tärkeiltä. Toki koko paperi alkoi sanoilla että jos vauvan vointi tai omani sen mahdollistaa, toivon... Tässä toisessa, tulevassa synnytyksessä toivelistaa muuten kysyttiin jo sähköisessä esitietolomakkeessa!! Niin se maailma muuttuu..
Huutamista kannattaa tosiaan harjoitella, tai pikemminkin äänenkäyttöä. Leuka rentona ja sellaista ääntä tai ölinää sisältä saa tulla kuin on tullakseen. Onpa urotyö pinnistellä hiljaa, todenäköisesti muutama ennalta suunniteltu niksi olisi voinut helpottaakin oloa.
T. 28
Kolmannessa synnytyksessä iski pakokauhu kun lapsi oli jo puoliksi ulkona, muistin sen kivun kun vauva luiskahtaa ulos. yllätyin itsekkin reaktiotani.
[quote author="Vierailija" time="26.06.2013 klo 00:19"]
[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 22:28"]
Olin rauhassa, vaikka moni juttu meni vikaan. Mm. epiduraali ei auttanut mitään, lapsi ei meinannut tulla ulos, ponnistusvaihe kesti 2 t, ratkesin kunnolla ja lapsi joutui suoraan teholle.
Onneksi lopputulos oli hyvä, ihana, terve, lapsi. Huvittaa ne jutut siitä, että pitää suunnitella synnytys ja tehdä oikein suunnitelma paperillekin. Olisinkos mä tuon suunnitellut!! Kyllä oli parempi olla ajattelematta ja pelkäämättä etukäteen. kätilöt sanoivat, että useimmat olisivat huutaneet kovaa. Mä en eikä tehnyt mielikään. Huutamistakin voi tietenkin suunnitella ja harjoitella, jos huvittaa, tapansa kullakin :)
[/quote]
Ikävää, että jotkut kokevat tarvetta irvistellä muiden tavalle selviytyä uudesta tilanteesta ja ylipäätään tavoista käsitellä asioita. Itselleni toivelista oli tärkeä ja käytännössä vain kirjasin ylös ne asiat, mtkä alkoivat tuntua synnytykseen valmistautumisessa tärkeiltä. Toki koko paperi alkoi sanoilla että jos vauvan vointi tai omani sen mahdollistaa, toivon... Tässä toisessa, tulevassa synnytyksessä toivelistaa muuten kysyttiin jo sähköisessä esitietolomakkeessa!! Niin se maailma muuttuu..
Huutamista kannattaa tosiaan harjoitella, tai pikemminkin äänenkäyttöä. Leuka rentona ja sellaista ääntä tai ölinää sisältä saa tulla kuin on tullakseen. Onpa urotyö pinnistellä hiljaa, todenäköisesti muutama ennalta suunniteltu niksi olisi voinut helpottaakin oloa.
T. 28
[/quote]
Synnytystoiveet ovat eri asia kuin synnytyssuunnitelma. Synnytystoiveet ovat sitäpaitsi ihan hyvä juttu kätilölle, jos ovat kahden vaiheilla jonkin asian kanssa. Samoin toiveiden kirjaaminen etukäteen vähentää itse synnytystapahtumaan liittyvää jännitystä.
Toiveita voi esittää, koska ne toteutuvat vain jos tilanne niin sallii.
Suunnitelman tekijä - niin - hän on jollain tavalla mielisairas tai ainakin vakavasti todellisuudesta vieraantunut.
En pelännyt ja hyvin on mennyt jo neljä kertaa :)
En pelännyt synnytystä yhtään etukäteen, menin synnyttämään avoimin mielin. Synnytyksestä tuli kuitenkin katastrofi kun lapseni sydänäänet hävisivät ja tuli kiire saada lapsi ulos: imukupilla vedettiin ja kätilöt runnoivat mahasta vauvaa ulos painamalla. Syntyi lopulta eloton poika joka kärsi hapenpuutteesta :(