Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka et pelännyt synnytystä! Kuinka kävi...
25.06.2013 |
Kuinka kävi, kun synnytys oikeasti alkoi? Säikähditkö siinä vaiheessa kipua, vai pysyitkö rauhallisena loppuun saakka?
Itse en osaa yhtään jännittää synnytystä, mutta pari kertaa on tullut mieleen, että olenko hieman turhankin seesteinen, ja menen paniikkiin kun synnytys oikeasti alkaa... Alkaako synnytys heti kovin kipeillä supistuksilla, vai hiljalleen voimistuvilla?
Kommentit (60)
6, Hyvin kuvaileva kertomus. Kuunnella kehoaan, miltä tuntuu. Samaan laskuun supistusten välillä perustuu myös ilokaasun käyttö eli se olisi hyvä osata ottaa hyvissä ajoin ennen supistuksen alkua. Itse en tahtonut epiduraalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en pelänny ja synnytys oli ihan kamala. Käynnistettiin täysin epäkypsästä tilanteesta Cytotecilla, avautui parissa tunnissa ja synnytys oli ohi 3,5 tunnissa. Niin kovaa kipua en ole koskaan tuntenut. Ja en siis saanut muuta kuin ilokaasua. Tokaakaan en pelännyt ja se oli ihan samanlainen.
En pelännyt. Olen synnyttänyt kerran ja vauva oli perätilassa. Oli vähän pakko olla pelkäämättä, että sai edes synnyttää alateitse. Mulla synnytys alkoi lapsivesien menolla (klo 15) ja kello 18 supistukset olivat jo todella kipeitä. Vähän klo 20 jälkeen pyysin epiduraalia, sen jälkeen en muista supistuskipua tunteneeni, ponnistuskipua kyllä monta tuntia. Minulle suorastaan tyrkytettiin epiduraalia tuon perätilan takia. Ponnistusvaiheessa alapäähän suihkutettiin (?) jotain puudutetta, eli en sinänsä tuntentu vauvan tulevan ulos. Jossain kohtaa vilkaisin alas ja siellä näkyikin jo pylly, vaikka luulin etten ollut edistynyt yhtään.
Yhteensä synnytys kesti reilu 13h, ponnistusvaihe oli 40min. Ainoastaan siinä kohtaa pelästyin, kun vauvan syke laski ja jopa hävisi. Hengitinkin sitten kai puhdasta happea koko ponnistusvaiheenkin ajan, siitä en kyllä muista itse mitään. Ihan hyvät muistot jäi, ainoana miinuksena se, että koko homma jotenkin vain tapahtui enkä itse pystynyt hallitsemaan sitä. En saanut kokeilla mitään kivunlievityksiä, esim. ammetta, vaan makasin koko ajan käyrissä kiinni.
15, Mitä sinä tarkoitat tuolla epäkypsällä tilanteella? 14
Että kohdunsuu ei ollut avautunut vielä yhtään ja kaulaa oli jäljellä 3-4 cm.
T. 15
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoisen synnytyksessä on jo valovuosia kohta, mutta en pelännyt, kun raskausaika meni loistavasti. Kun laitoksella alettiin puhua, että vauva ei ehkä mahdukaan,niin siinä vaiheessa aloin pelätä, että joudunko leikkaukseen. Lääkäri päätti, ettei leikkausta tarvita ja kätilö mutisi olevansa eri mieltä. Täytyy sanoa, että kätilö oli oikeassa. En pystynyt 6 viikkoon kävelemään, kun repesin niin pahasti ja tuli jotain tulehduksia, meni viikko sairaalassa. Poika on lievästi autistinen, eikä varmaan koskaan selviä, onko se geneettistä vai johtuiko se siitä, että synnytyksessä tuli happevajetta vähäsen.
Olin jossain määrin jännittynyt, mutta en pahalla avalla. Synnytys sujui hyvin molemmmilla kerroilla vaikka toki sattui. (Synnytin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.) Jäi hyvät muistot ja on ihan haikea olo, että en tule sitä enää kokemaan.
Kaikilla ei tietenkään ole yhtä hyvä tuuri, valitettavasti. Mutta on kuitenkin todennäköistä, että kaikki menee hyvin. (: Lienee hyvin harvinaista että supistukset heti olisivat hirveän kovia, yleensä ne voimistuvat vähitellen, ja varsinkin ekalla kerralla homma voi edetä varsin hitaasti. Voi tulla jopa kärsimätön olo, että voimistuisivat nyt jo.
Hyvää synnyytystä ja ihanaa lopputulosta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelännyt ja pysyin kyllä suht rauhallisena loppuun saakka. Kerran taisi kirosanan tapainen livahtaa. Synnytys kesti 18 tuntia.
En pelännyt yhtään ja sairaalaankin menin naureskellen supistusten tullessa 3min välein. Kaikki meni hyvin, enkä kokenut mitään kovin suurta kipua. Toisella kerralla kun tiesi vähän mistä on kyse, niin ei kyllä pelottanut yhtään ryhtyä samaan hommaan uudelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on hyvä vimkki, että leuka rentona. Suu auki ja vapaasti ääntä ulos. Auttaa pitämään myös lantion alueen rentona, tai ainakin niin rentona kuin mahdollista.
En pelännyt etukäteen. Supistukset alkoivat heti voimakkaina muttei haitannut, naureskelin niitten välissä. Kivunhoito onnistui ja koko ajan oli "hallinnan tunne".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua vähäsen jännitti että miten kestän sitä kipua. Synnytys alkoi hiljaeen vomistuvilla supistuksilla. Kun ymmärsin, että on tosi kyseessä, soitimme ambulanssin. Neljän tunnin ambulanssimatkan jälkeen olinkin avautunut kokonaan ja pääsin heti sairaalassa ponnistamaan vauvan ulos. Synnytys ilman kivunlievitystä oli aika mielenkiintoinen kokemus...
Se kipu, jota olin pelännyt etukäteen, on jotain ihan muuta kuin tämä, minkä koin. Olen jälkikäteen miettinyt sitä ja yrittänyt muistaa. Mutta kipu vei minut kokonaan uuteen ulottuvuuteen, toiseen maailmaan, jota en enää pysty tavoittamaan. Liekö se sitten joku suojautumiskeino. Synnytyksen aikana en kuitenkaan pelännyt, vaikka ambulanssissa mukana ollut kätilö hermoili ehdimmekö ajoissa perille.
En oikein osannut pelätä...Olin ajatellut että otan lääkkeitä jos tuntuu että tarvii.. ammulla herätessä lievillä supistuksilla synnytys alkoi, siitä voimistui päivän mittaan. illalla päädyttiin kiireelliseen sektioon joka meni todella hyvin eikä mitään traumoja jäänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelännyt enää loppuvaiheessa raskautta synnytystä. Oikeastaan mitä lähemmäs h-hetki tuli sitä enemmän murehdin miten jaksan pienen vauvan kanssa, ja millaista se arki tulee olemaan.
Synnytyksen ajattelin menevän omalla painollaan, en tehnyt suurempia synnytyssuunnitelmia, muuta kuin halusin ammeeseen ja mielellään ei kipulääkkeitä.
Muutama päivä ennen synnytystä lähti limatulppa, ja ajoittaista supistelua oli. Kun sairaalaan oli lähdettävä olin n. 3h seurannut supistuksia, kirjasin vihkoon ylös supistusten välit. Sairaalassa olin 5h, josta avautumisvaiheen ammeessa. Avautumisvaihe otti kipeää, eikä siinä jaksanut paljon muiden kanssa turista. Lapseni syntyi 3100g kokoisena, 2 viikkoa ennen laskettua aikaa.
Kipupiikin ja ilokaasun voimin, sain kerättyä voimia ponnistukseen. Nukuinkin siinä kohtaa supistusvälit. Hyvin se menee! Ja siellä on osaava henkilökunta, jotka osaa auttaa.
Minä en yllätyksekseni pelännyt vaikka olen kipuherkkä ja inhoan toimenpiteitä. Synnytys käynnistyi pari viikkoa LA:n jälkeen lapsivesien menolla, ja sitten lähdettiin sairaalaan. Se yllätti, kuinka paljon vettä tuli ja että sitä lorotti koko ajan lisää! Supistukset alkoivat siitä sitten vähitellen ja johonkin neljään senttiin kestin hyvin suihkun, ilokaasun, tanssin ja rentoututusharjoitusten avulla. Sitten sain epiduraalin, mikä oli ihanaa ja vei kaikki kivut ja nukuinkin tunnin verran. Sen jälkeinen aika on vähän hämärän peitossa, mutta sitten saikin jo alkaa ponnistamaan ja minulla se oli vaikein osuus ja kesti pari tuntia :( lopulta isokokoinen lapsi syntyi ilman apuvälineitä ja ilman isompia repeämiä, muutama tikki tuli. Toivon, että pian koittava synnytys sujuisi yhtä siedettävästi ja että tällä kertaa ponnistusvaihe ei enää pitkittyisi.
Minulle tärkeää oli hallinnan tunne, olin "opiskellut" synnytysasioita ennakkoon ja annoin toivelistan kätilölle. Kaikkia toiveitani noudatettiin ja niihin suhtauduttiin hyvin. En olisi halunnut olla tietämätön kaikesta ja kiireisen henkilökunnan päätösten armoilla, jotka eivät valitettavasti aina ole synnyttäjämyönteisiä, vaan kiireen takia voidaan ehdottaa esim. oksitosiinitippaa, mikä voimistaa supistuksia ja nopeuttaa synnytystä keinotekoisesti - ja lisää kipuja... Minullekin ehdotettiin jossain vaiheessa tippaa, mutta muistutin, että olen toivonut ettei sitä laitettaisi, jos vauvan sydänäänet pysyvät vahvoina ja asia jätettiin siihen. Kannattaa ottaa kuotenkin siis asioista selvää vaikka luottavaisesti suhtautuisikin tulevaan.
Tsemppiä ja onnea!
en pelännyt yhtään mutta, ainoaksi jäi juurikin kamalan synnytyksen vuoksi.
En pelännyt ja hyvin kävi.
Lähdettiin miehen kanssa ilta-ajelulle synnärille, koska olin niin supervittuuntunut 41+1. No, kuinka ollakaan, synnärillä menivät vedet. Olivat laittaneet supistuspiuhan kiinni, mutta ajattelin ettei tässä mitään tapahdu, kunhan yrittävät vaan kiukkuista naista jotenkin liennytellä. Eli olin jo sairaalan vaatteissakin.
Riemu alkoi ensin siitä kun vedet menivät ja kunnon supistukset alkoivat ja jatkui vielä suurempana siitä kun aloin imeä ilokaasua. Mahtavat bileet, sanoisin. :-) Epiduraali annettiin synnytystä nopeuttamaan (olin laittanut synnytystoivelistaan, samoin kuin toiveen siitä että ei ainakaan vesiallasta), jonka jälkeen vähän nukuttiin molemmat. Pahimmalta synnytys siis tuntui ennen kuin oli alkanutkaan ja olin varma ettei alkaisikaan kun fyysinen vointi oli mitä loistavin. Oli paskamaista yrittää huomata vähäisintäkään merkkiä synnytyksen alkamisesta, koska sellaista ei ollut! 8 tuntia kesti koko biletys.
En pelännyt, mutta toki hieman jänskätti kun ekan synnytyksen supistukset alkoivat yöllä pari viikkoa etukäteen ja voimistuivat ja tiheentyivät nopeasti. Lähinnä mietin että miten pieni vauva siellä on kun oltiin juuri oltu ultrassa ja oli pienikokoinen.
Joka tuutista oltiin toitotettu ettei ensisynnyttäjällä ole mikään kiire synnärille, eli vasta sitten kannattaa lähteä kotoa kun kipu alkaa olla sietämätöntä. No, pari tuntia kestin supistuksia ja niiden välissä keräilin tavararoita sairaalaan mukaan... Sitten kun kävin vessassa niin huomasin että vähän verta oli tullut, ja vessasta tultua alkoi tulla jo tarvetta ponnistaa...niinpä lähdimme kiireesti 20min. matkalle ja perillä, kun jonkunnajan päästä pääsin tutkimushuoneeseen, olin jo 9cm auki. Äkkiä synnytyshuoneesenn ja vedet meni siinä ekan ponnistuksen aikana. En ehtinyt saada mitään kivunlievityksiä.
Toinen synnytys jännitti hieman, muttei pelottanut. Jotenkin uskoin että sekin menee hyvin ja se todellakin meni, samalla tavalla kuin ekakin, nopeasti, mutta koska itse olin paljon rennompi niin se oli itselleni parempi kokemus. Luotin enemmän itseeni, hengittelin, ääntelin niinkuin hyvältä tuntui, synnytin polvillani sängynpäätyyn nojaten, koska se asento tuntui oikealta.
Turha synnytystä on pelätä, mutta toki se on usein niin kivuliasta, että ihan luonnollista sitä on hieman jännittää. Onneksi on puudutteet ja sektiot olemassa jos kivut tai synnytys pitkittyy. Itse koen olleeni onnekas kun synntykseni olivat nopeita ja kipu siedettävän rajoissa. Ajattelin että tämä täytyy nyt vaan kestää ja kipu on ns. tervettä kipua kun se kuuluu synntykseen. Kai asenteellakin on jotain merkitystä, mutta uskon että kyse on enemmänkin tuurista.
Onnea jatkoon!
[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 20:47"]
Tuo on hyvä vimkki, että leuka rentona. Suu auki ja vapaasti ääntä ulos. Auttaa pitämään myös lantion alueen rentona, tai ainakin niin rentona kuin mahdollista.
Mulle sanoi kätilö, kun aika hillitysti mumisin, että ei kannata huutaa... :D
[/quote]
Pysyin aika rauhallisena. Ensimmäinen käynnistettiin ja hermoilin lähinnä sitä miten pitkään joudun kökkimään sairaalassa, jos synnytys ei lähdekään liikkeelle. Toisella kertaa meni vedet, mutta ei tullut supistuksia, joten taas hermoilin ylimääräistä sairaala-aikaa. (Pahaa ruokaa, tuntemattomia ihmisiä, ei sairaalassa muuta vikaa ole.)
Kun ensimmäiset kivuliaat supistukset tulivat olin riemuissani kun yleisin, että viimeinkin tapahtuu, ja pian saan tavata pikkuiseni.