Sinä, joka et pelännyt synnytystä! Kuinka kävi...

En osannut pelätä synnytystä, vaikka kaikki sanoivat, että se tekee tosi kipeää. Lapsi meinasikin syntyä kotiin, kun odotin niitä "tosi kipeitä" supistuksia. Soittelin neuvolaan, kun lantiota jomotti säännöllisesti ja sanoi vain, että pää kiinnittyy lantioon. Seuraavan päivän iltana kaveri tuli kokeilemaan mun mahaa ja sanoi, että synnytys on käynnissä... Helppoa kuin mikä.

En osannu pelätä etukäteen, tai silleen jännitti, mutta en varsinaisesti pelänny. Synnytys osottautui mun tähänastisen elämän kamalimmaksi kokemukseksi. Äärimmäisen kivun lisäksi tunne siitä, että menetti täysin oikeuden määrätä omasta ruumiistaan oli ihan kauheaa. Henkilökunta käyttäytyi epäasiallisesti sekä synnytyksessä että sitten osastolla. Synnytyksestä jäi sellainen kammo, että toista kertaa en siihen hommaan sitten ryhtynyt. 

Mulla supistukset alko 10 aikaan illalla, kahen aikaan lähettiin sairaalaan, missä tuli veritulppa ulos ja olin jo 3 senttiä auki. Kello oli sillon puol neljä. Puol ysin maissa vasta alettiin laittamaan epiduraalia,olin sillon 7cm auki. No, ei onnistunut. Myöskään tipan laitto ei onnistunut,molemmat käet mustelmilla ja molemmissa tippa,että ees toisesta tippus nestettä. Puol tuntia yritti laittaa epiduraalia, jonka jälkeen sain kohdunkaulan puudutteen ja kalvot puhkastiin. Supistuskipu oli ihan hirveä. !0 min. puudutteen jälkeen hävis tytön sydänäänet ja 10 min. tämän toteamisen jälkeen oli mulla maha auki ja tyttö ulkona. Joutui olemaan happikaapissa puoli päivää, sekä 3 päivää teholla tarkkailussa saamassa lisähappea ja antibiootteja. Ite olin 6 päivää sairaalassa. Että toista lasta ootellessa... :/

Olen ollut kummallakin kerralla rauhallinen eikä ole pelottanut, se ehkä jännittäisi jos seuraavaksi tulis poika ja repeämä vaikka noi tytöt on tullut ilman repeämistä

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 20:16"]

En osannut etukäteen jännittää tai pelätä. Ajattelin, että otan tyynesti ja annan luonnon hoitaa hommansa. Toisin kävi.  Synnytyksestä tuli 34 tunnin urakka (puolet tuosta kuumeessa). Supistuskipu oli jotain niin järjetöntä (ja siltikin tehotonta), etten voinut lopettaa huutamista (supistuksilla ei juuri mitään väliä, vaikka olin auki vasta 1,5cm). Kaikenlaisten mömmöjen turvin lapsi tuli sentään maailmaan lopulta.

Synnytys alkoi vesien menolla. Supisuksia piti odotella tosi kauan. Hiljalleen pahenivat (ihan alkuunsa riitti lämmin suihku ja kuumakallet alaselkään, mutta eipä sillä pitkälle päässyt).

[/quote]

täällä vähän sama homma. En pelännyt etukäteen. Menin aamulla sairaalaan käynnistykseen raskausviikoilla 40 + 0. Eka päivänä alkoivat supparit ballongin laiton jälkeen ja pahenivat sitten yöllä. Kätilön antama kipulääke ei auttanut eivät myöskään selkään laitetut aquarakkulat, ainoastaan lämmin suihku vähän helpotti. En saanut silmäystäkään nukuttua yöllä. Aamulla kerkesin syödä aamupalan ja sitten ennen lounasta mut kiikutettiinkin jo synnytyssaliin. Ensimmäinen epi auttoi ja samoin ilokaasu eli tässä vaiheessa olin vielä ihan tolkuissani. Kalvojen puhkaisun jälkeen nousi kuume ja sen jälkeen aloin olla aika uupunut. epiduraalikaan ei enää tuntunut, vaan ne hirveät supistukset, joiden lomassa kiljuin täysiä.

Olin tosi pitkään auki 9cm ja sitten kun sain viimein ponnistaa niin keikuin jossain hämärän rajamailla. Ajattelin etten selviä. Vauva oli lisäksi kääntyi kasvot ylöspäin, joten välilihaa jouduttiin leikkaamaan ennenkuin tytteli saatiin imukupin kanssa ulos vähän ennen puoltayötä. Olin ihan rikki ja itkin. Noin tunti synnytyksestä aloin vähitellen toeta, kun olin saanut syötävää ja kun meidät siirrettiin osastolle niin jo ihan eri fiiliksissä. 

Tänä päivänä pakko sanoa etten enää edes muista, miltä synnytyskipu tuntuu. Se oli hirveää, mutta mistään kivusta en ole kyllä toennut niin äkkiä. Kokemuksena aika uskomaton.

Eka alkoi vähitellen kovenevilla supistuksilla, toka vesien menolla ja niitä heti seuranneilla kivuliailla supistuksilla. Kumpaakan synnytystä en pelännyt etukäteen. Onhan se loppuvaiheen kipu aika hurjaa (mulla lievityksenä ollut molemmilla kerroilla ilokaasu), mutta se menee kuitenkin aika nopeasti ohi. Molemmilla kerroilla on kivun kovuus yllättänyt.

En kuitenkaan missään vaiheessa pelännyt synnytystä (edes kovimman kivun aikana). Pelko olisi hiipinyt tilanteeseen varmasti jos jokin olisi mennyt vikaan tai muutoin poikkeavasti, silloin olisin varmasti ollut huolissani lapsen/mun terveyden/hengen puolesta.

Vedet meni kotona ja sairaalaan lähdettiin. En osannut pelätä. Lapsi tuli, mutta itse repesin pahasti joka suuntaan. Sain hermovaurion, joka ei parane ja joka tekee alapäästä täysin tunnottoman.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 20:08"]

Kuinka kävi, kun synnytys oikeasti alkoi? Säikähditkö siinä vaiheessa kipua, vai pysyitkö rauhallisena loppuun saakka?

Itse en osaa yhtään jännittää synnytystä, mutta pari kertaa on tullut mieleen, että olenko hieman turhankin seesteinen, ja menen paniikkiin kun synnytys oikeasti alkaa... Alkaako synnytys heti kovin kipeillä supistuksilla, vai hiljalleen voimistuvilla?

[/quote]

En osannut pelätä, luotin ammattilaisiin ja ajattelin, että "ei siihen yleensä kuole". Odotin itse asiassa vielä kauheampia kipuja, kun televisiossa synnytys on yhtä huutoa ja draamaa. Itse koin, että huutaminen vie vain lisää voimia, joten keskitin kaiken tarmoni rentoutumiseen. Homma etenikin nopeasti (säkää? haluan ajatella, että rentoutuminen ja antautuminen tilanteen vietäväksi myös nopeutti prosessia). En ehtinyt saada kipulääkitystä, jota alunperin olin "tilannut" täyden satsin. Eli kävi hyvin, oli rento luomusynnytys. Kätilökin totesi jälkikäteen "hienosti tehty, näin sen kuuluisikin mennä". Seuraavana aamuna olin jalkeilla ja toivuin nopeasti. Ilmeisesti joustavat kudokset ja "synnyttäjän lantio" auttoivat, äidilläkin helpot synnytykset olleet. Onneksi en siis pelännyt etukäteen, ei äiti tai sisarukset tai ystävät olleet myöskään liikaa pelotelleet. Ei jäänyt kammoa.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2013 klo 09:26"]

En osannut pelätä synnytystä, vaikka kaikki sanoivat, että se tekee tosi kipeää. Lapsi meinasikin syntyä kotiin, kun odotin niitä "tosi kipeitä" supistuksia. Soittelin neuvolaan, kun lantiota jomotti säännöllisesti ja sanoi vain, että pää kiinnittyy lantioon. Seuraavan päivän iltana kaveri tuli kokeilemaan mun mahaa ja sanoi, että synnytys on käynnissä... Helppoa kuin mikä.

[/quote]

Mulle kävi ihan samoin! Onneksi meni vedet, niin tajusin soittaa kotoa sairaalaan ja lähteä matkaan. Muuten olisi lapsi syntynyt kotona/matkalla. Kipuja oli ja säännöllisiä supistuksiakin, mutta odottelin, koska se jalat alta vievä kipu alkaa. Ilmeisesti kestän kipua hyvin tai sitten synnytyksiä ei vaan voi verrata keskenään.

Synnytyksestä jäi vain pieni pelko, syntyykö seuraava vielä nopeammin / kuinka nopeasti pitää sairaalaan lähteä. Onneksi ei ole pitkä matka.

Synnytyksen alku voi olla hyvinkin erilainen, toisella tulee kovat supistukset, joista tietää, että on synnytys käynnissä tai toisella lähtee lapsivedet kohdusta liikkeelle ja silloin on tulehdusriskin vuoksi lähdettävä sairaalaan. Mä en pelännyt, sieltä se ulos ponnistetaan eikä tehtävää voi jättää kesken. ;)

Ihan hyvin kävi. En osannut jännittää kun ei ollut hajuakaan mitä tuleman pitää. Jokainen synnytys on kuitenkin jollain tapaa erilainen. Et sä paniikkiin mene, relax vaan =)

Mä olin tyynen rauhallinen vielä siinäkin vaiheessa kun mentiin hissillä osastolta (olin siis käynnistysyrityksessä ollut jo pari päivää) synnytyssaleille, ei jännittänyt, en edes ajatellut että tässä sitä nyt mennään synnyttämään :D Varmaan kätilöitäkin nauratti kun olin niin rauhallinen. Siinä vaiheessa kun tippa laitettiin ja supparit alko heti, niin voimakkaina etten niitä jälkeenpäin edes muistanut. Toisaalta hyvä näin?

Mulla oli tosi kamala synnytys, mutta kipua kärsin vasta ponnistusvaiheessa. Tai olihan ne supistukset kipeitä avautumisvaiheessa, mutta ei se ollut mikään ongelma.

Hiljalleen voimistuvilla. En pelännyt yhtään ja avautumissupparit meni läpi kun olin ammeessa ja muistin pitää leuan rentona, keskityin siis vaan siihen leukaan ja sit painoin selkää sitä ammeen reunaa vasten. Sain aina voimaa kun supistusten välit oli ihan täysin kivuttomia, keskityin vaan niihin, ei tuntunu siis yhtään kipua suppareiden välissä! Ponnistusvaiheen ponnistus"pakkoa" en osannut odottaa, pelästyin ihan hirveesti kun koko keho alkoi yhtäkkiä ponnistamaan.

En osannut etukäteen jännittää tai pelätä. Ajattelin, että otan tyynesti ja annan luonnon hoitaa hommansa. Toisin kävi.  Synnytyksestä tuli 34 tunnin urakka (puolet tuosta kuumeessa). Supistuskipu oli jotain niin järjetöntä (ja siltikin tehotonta), etten voinut lopettaa huutamista (supistuksilla ei juuri mitään väliä, vaikka olin auki vasta 1,5cm). Kaikenlaisten mömmöjen turvin lapsi tuli sentään maailmaan lopulta.

Synnytys alkoi vesien menolla. Supisuksia piti odotella tosi kauan. Hiljalleen pahenivat (ihan alkuunsa riitti lämmin suihku ja kuumakallet alaselkään, mutta eipä sillä pitkälle päässyt).

Ensimmäisellä kerralla menin ajatuksella että kuinka paljon se nyt muka voi sattua ja eihän se hirveästi sattunutkaan, lapsi plopsahti maailmaan 4h sen jälkeen kun kotona makasin vessan lattialla pää pytyssä oksentamassa ja ihmettelin että mikä ihmeen vatsatauti iski.

Toisesta kerrastahan sanotaan että se on helpompi ja ei todella ollut, mutta ei siinäkään panikkiin ollut aikaa!

Kyllä minua jännitti ihan sikana, kun sitten menin sinne synnärille. Silloin ei ollut mitään tutustumiskäyntejä niin kuin nykyään kuulemma on. Jännitys kyllä kaikkosi siinä vaiheessa, kun synnytys oikeasti alkoi eikä ollut mitään muuta mielessä kuin kivuista selviäminen. :)

Ei niitä tutustumiskäyntejä joka paikassa järjestetä.

En pelännyt Ja suöistukset voimistuu niin pikkuhiljaa että tilanteeseen ehtii sopeutua. Silti se avautumisvaiheen lopun ja ponnistusvaiheen lopun kipu on ollut sellaista että ajatus on köyny mielessä että tästä en kyllä selviä. Sitte ku pääsee ponnistamaan niin keskittyminen menee siihen, haluaa sen vauvan äkkiä ulos että kipu loppuis.

Ekaa synnytystä en jännittänyt yhtään. Jouduin kuitenkin käynnistykseen ja valvoin 2vrk putkeen, sen jälkeen tippa ja helvetilliset supistukset. Synnytys päättyi imukuppiulosauttoon huonon tarjonnan vuoksi. Kivut olivat hirveitä ja kätilö naureskeli ja pihtasi kipulääkettä. Luulin, etten enää ikinä synnytä. Pelko haihtui kuitenkin nopeasti kun reilun parin vuoden päästä olin samalla asialla. Ei sattunut ollenkaan niin paljon kun ei pelattu lääkkeillä.