Uusiperheelliset, kuinka teidän arki pyörii?

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Vierailija kirjoitti:

Pidä huoli, että sinulla on harrastuksia, joihin "paeta" säännöllisesti lapsiarjen keskeltä. Se, että olet jatkuvasti läsnä, on uuvuttavaa ja liikaa vaadittu.

Hyvä, jos edes pidät lapsista. Rakastaa ei tarvitse, mutta turvallinen, hyväksyvä aikuinen PITÄÄ olla. Äläkä ole liian ankara itsellesi myöskään negatiivisista tunteista, niitä tulee myös omien lasten kanssa. Mutta älä anna siitä tulla negatiivista kierrettä, siitä on hyvin vaikea päästä irti.

Kiitos avuliaasta kommentista. 😊 Minulla on onneksi harrastuksia, joihin voin paeta. Koitan olla vähemmän ankara itselleni. Koen huonoa omaa tuntoa siitä, kun on hetkiä, jolloin en kestä lapsia. Ei varmasti pitäisi.

AP

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että tilanne on sinulle uusi, koska itselläsi ei ole lapsia ja siksi voi olla vaikea ymmärtää lasten ja vanhempien välistä dynamiikkaa. Tästä syystä kahden lapsellisen tai kahden lapsettoman on (keskimäärin) helpompi ymmärtää toisiaan kuin parin, jossa toisella on lapsia ja toisella ei.

Mutta mielestäni sinun ei tarvitse mitenkään erityisesti "suhtautua" lapsiin. Elät vain heidän rinnallaan. Sinun ei tarvitse olla äitipuoli eikä toisaalta mikään statisti, vaan ihan vain ihminen. Ihmisiä ne lapsetkin ovat. :) Miehesi on heistä ensisijaisesti vastuussa, koska hän on heidän isänsä. Mutta sinuna sopisin miehen kanssa jonkun linjan, mitä esim. teette yhdessä. Voisitteko vaikka katsoa elokuvaa, laittaa ruokaa, ulkoilla tai jotain. Ja sitten välillä voit aivan hyvin vetäytyä omiin oloihisi, eli sinun ei tarvitse koko ajan olla läsnä tai saatavilla. Lapsetkin varmasti haluavat aikaa vain isänsä kanssa. 

Terkuin uusperheen äiti (molemmilla lapsia)

Kiitos kommentista! Tuo on hyvä vinkki, että voitaisiin yhdessä sopia mitä tehdään yhdessä. Paljon olemme keskustelleet asiasta. Ja hän juuri korostaa, että hän on lapsista ensisijaisesti vastuussa ja minun tarvitsee olla turvallinen aikuinen. Hän painottaa aina, että olen oman jaksamiseni ehdoilla lasten kanssa ja teen omiani aina, kun siltä tuntuu. Jos tämä jonkun miehen kanssa onnistuu, niin hänen kanssaan. Onneksi hän on ymmärtäväinen ja voimme molemmat puhua suoraan myös hyvin vaikeista asioista.

AP

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut tuossa tilanteessa seitsemän vuotta, enkä vieläkään ole tottunut. Pikemminkin päinvastoin. Luulin, että tottuisin, mutta ei. Lapset tosin ovat vain joka toisen viikonlopun, thank God.

(Minulla itsellänikin on lapsia).

Kurja kuulla. Onneksi ovat teillä noin harvoin! Varmasti helpompaa niin. Tsemppiä sinulle.

AP

Sama tilanne, tosin miehen lapsi on vanhempi eikä asuta yhdessä. En ole koskaan ollut mikään yleisesti lapsirakas ihminen ja lapset ovat aika vieras asia itselleni. Siksi tilanteeseen tottuminen on ollut hankalaa. Lapsi tosin käy miehen luona melko harvoin ja osan ajasta en ole mukana, että siinä mielessä lapsi vaikuttaa arkeeni melko vähän.

Olen sanonut miehelle, että yhteen en halua muuttaa ennen kuin on täysin varmaa että lapsi ei missään vaiheessa tule pysyvästi asumaan miehen luokse. En halua kotiini asumaan melko vierasta ihmistä, joka vielä lapsen tavoin on vähän levoton ja kovaääninen ja kiukuttelee välillä. Ihan helppo ja mukava se on noin lapseksi mutta silti se on lapsi.

Harmi että rakastan miestä näin paljon, hän ansaitsisi jonkun joka ymmärtää tilannetta paremmin, vaikka joku jolla on myös jo tahollaan lapsia.

Välillä tuntuu että kannattaisi mennä etsimään itselleen joku lapseton, vaikka olisikin muilta puitteilta vähemmän täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne, tosin miehen lapsi on vanhempi eikä asuta yhdessä. En ole koskaan ollut mikään yleisesti lapsirakas ihminen ja lapset ovat aika vieras asia itselleni. Siksi tilanteeseen tottuminen on ollut hankalaa. Lapsi tosin käy miehen luona melko harvoin ja osan ajasta en ole mukana, että siinä mielessä lapsi vaikuttaa arkeeni melko vähän.

Olen sanonut miehelle, että yhteen en halua muuttaa ennen kuin on täysin varmaa että lapsi ei missään vaiheessa tule pysyvästi asumaan miehen luokse. En halua kotiini asumaan melko vierasta ihmistä, joka vielä lapsen tavoin on vähän levoton ja kovaääninen ja kiukuttelee välillä. Ihan helppo ja mukava se on noin lapseksi mutta silti se on lapsi.

Harmi että rakastan miestä näin paljon, hän ansaitsisi jonkun joka ymmärtää tilannetta paremmin, vaikka joku jolla on myös jo tahollaan lapsia.

Välillä tuntuu että kannattaisi mennä etsimään itselleen joku lapseton, vaikka olisikin muilta puitteilta vähemmän täydellinen.

Itsekään ei ole ollut sellainen yleisesti lapsirakas. Kummilapset tärkeitä, mutta muuten en ole lapsista pitänyt. Enkä niitä itselleni halunnut. Todella raskasta, kun miestä rakastan, mutta toivoisin ettei hänellä lapsia olisi lainkaan. Paskaa.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne, tosin miehen lapsi on vanhempi eikä asuta yhdessä. En ole koskaan ollut mikään yleisesti lapsirakas ihminen ja lapset ovat aika vieras asia itselleni. Siksi tilanteeseen tottuminen on ollut hankalaa. Lapsi tosin käy miehen luona melko harvoin ja osan ajasta en ole mukana, että siinä mielessä lapsi vaikuttaa arkeeni melko vähän.

Olen sanonut miehelle, että yhteen en halua muuttaa ennen kuin on täysin varmaa että lapsi ei missään vaiheessa tule pysyvästi asumaan miehen luokse. En halua kotiini asumaan melko vierasta ihmistä, joka vielä lapsen tavoin on vähän levoton ja kovaääninen ja kiukuttelee välillä. Ihan helppo ja mukava se on noin lapseksi mutta silti se on lapsi.

Harmi että rakastan miestä näin paljon, hän ansaitsisi jonkun joka ymmärtää tilannetta paremmin, vaikka joku jolla on myös jo tahollaan lapsia.

Välillä tuntuu että kannattaisi mennä etsimään itselleen joku lapseton, vaikka olisikin muilta puitteilta vähemmän täydellinen.

Itsekään ei ole ollut sellainen yleisesti lapsirakas. Kummilapset tärkeitä, mutta muuten en ole lapsista pitänyt. Enkä niitä itselleni halunnut. Todella raskasta, kun miestä rakastan, mutta toivoisin ettei hänellä lapsia olisi lainkaan. Paskaa.

AP

Tiedän mitä tarkoitat. Mulla ei ole oikein neuvoja muuta kuin yrittää päästä tuosta ajatuksesta eroon, että kunpa heitä ei olisi. Yritän itsekin ajatella niin, että ehkä rakastamani ihminen on juuri sellainen kuin on osittain siksi että hänellä on tuo lapsi.

Ei se silti helppoa ole. Se vaikuttaa kuitenkin aika paljon miehen ajankäyttöön ja rahatilanteeseen, kun on tietyllä tavalla erilaiset elämät. Hänellä on ikuinen "pallo jalassa", minulla ei ole, olen aika vapaa menemään ja tekemään mitä haluan, myös työ mahdollistaa sen.

Yksittäinen esimerkki, jos hän vaikka haluaa matkustaa lapsen kanssa, se on pois niistä hänen rahoistaan ja ajastaan joilla voisi matkustaa minun kanssani. Itselle se on ollut elämässä tärkeä asia ja on myös asia mitä haluan tehdä kumppanini kanssa. Onneksi saattaa vielä löytyä yksi tai kaksi ystävää (joilla ei ole lapsia) joiden kanssa teoriassa voi lähteä jonnekin silloin kun miehen kanssa ei voi.

Elämät olisi niin paljon helpompi sovittaa yhteen jos itsellä olisi myös pari lasta tai edes koiria jotka sitoo kotiin, ja olisin tottunut elämään enimmäkseen arkista kotoiluelämää.

Kyllähän omatkin lapset välillä ärsyttävät. Se on ihan normaalia. Myös oma kumppani voi ärsyttää välillä. En kokisi siitä huonoa omatuntoa.

Olen samantapaisessa tilanteessa. Asun miehen kanssa, jolla on lapsi. Lapsi pitää minusta ja minä hänestä. Meillä ei ollut missään vaiheessa ongelmia. Minä välitän lapsesta ja ajattelen häntä perheenäni, vaikkei hän oma poikani olekaan.

Välillä lapsi ärsyttää juuri siksi, että hän pitää minusta. Jos olemme kaksistaan, hän vaatii liikaa huomiota ja on jatkuvasti keskeyttämässä. Kun olemme kolmistaan, hän voi ihan hyvin puuhata omiaan tai leikkiä kavereiden kanssa ulkona. Lapsella on kuitenkin traumoja hylätyksi tulemisesta omalta äidiltään. Luulen käytöksen johtuvan siitä. Lapsi on myös toisinaan ylivilkas. Häntä täytyy komentaa, kun liikutaan ulkona. Muuten hän alkaa riehumaan ja unohtaa perus järjen käytön, kuten liikenteen tiedostamisen.

Lapsi on todella suloinen ja osaa ilahduttaa ihmisiä ympärillään. Olen iloinen, että sain hänet miehen mukana samassa paketissa. Ehkä vuoden tai parin kuluttua hankimme toisenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne, tosin miehen lapsi on vanhempi eikä asuta yhdessä. En ole koskaan ollut mikään yleisesti lapsirakas ihminen ja lapset ovat aika vieras asia itselleni. Siksi tilanteeseen tottuminen on ollut hankalaa. Lapsi tosin käy miehen luona melko harvoin ja osan ajasta en ole mukana, että siinä mielessä lapsi vaikuttaa arkeeni melko vähän.

Olen sanonut miehelle, että yhteen en halua muuttaa ennen kuin on täysin varmaa että lapsi ei missään vaiheessa tule pysyvästi asumaan miehen luokse. En halua kotiini asumaan melko vierasta ihmistä, joka vielä lapsen tavoin on vähän levoton ja kovaääninen ja kiukuttelee välillä. Ihan helppo ja mukava se on noin lapseksi mutta silti se on lapsi.

Harmi että rakastan miestä näin paljon, hän ansaitsisi jonkun joka ymmärtää tilannetta paremmin, vaikka joku jolla on myös jo tahollaan lapsia.

Välillä tuntuu että kannattaisi mennä etsimään itselleen joku lapseton, vaikka olisikin muilta puitteilta vähemmän täydellinen.

Itsekään ei ole ollut sellainen yleisesti lapsirakas. Kummilapset tärkeitä, mutta muuten en ole lapsista pitänyt. Enkä niitä itselleni halunnut. Todella raskasta, kun miestä rakastan, mutta toivoisin ettei hänellä lapsia olisi lainkaan. Paskaa.

AP

Tiedän mitä tarkoitat. Mulla ei ole oikein neuvoja muuta kuin yrittää päästä tuosta ajatuksesta eroon, että kunpa heitä ei olisi. Yritän itsekin ajatella niin, että ehkä rakastamani ihminen on juuri sellainen kuin on osittain siksi että hänellä on tuo lapsi.

Ei se silti helppoa ole. Se vaikuttaa kuitenkin aika paljon miehen ajankäyttöön ja rahatilanteeseen, kun on tietyllä tavalla erilaiset elämät. Hänellä on ikuinen "pallo jalassa", minulla ei ole, olen aika vapaa menemään ja tekemään mitä haluan, myös työ mahdollistaa sen.

Yksittäinen esimerkki, jos hän vaikka haluaa matkustaa lapsen kanssa, se on pois niistä hänen rahoistaan ja ajastaan joilla voisi matkustaa minun kanssani. Itselle se on ollut elämässä tärkeä asia ja on myös asia mitä haluan tehdä kumppanini kanssa. Onneksi saattaa vielä löytyä yksi tai kaksi ystävää (joilla ei ole lapsia) joiden kanssa teoriassa voi lähteä jonnekin silloin kun miehen kanssa ei voi.

Elämät olisi niin paljon helpompi sovittaa yhteen jos itsellä olisi myös pari lasta tai edes koiria jotka sitoo kotiin, ja olisin tottunut elämään enimmäkseen arkista kotoiluelämää.

Kiitos ymmärryksestä. ❤️ Minun täytyy yrittää päästää tuosta ajatuksesta, että olisi parempi jos lapsia ei olisi. Onneksi lapset ovat ihan mukavia lapsiksi sentään. Ongelmana on, että he viihtyvät kanssani niin hyvin, että aina kun tulen huoneeseen, niin etenkin nuorimmat pörräävät ympärilläni ja haluavat tehdä jotain koko ajan. Kiltti kun olen, niin olenkin puuhaillut paljon heidän kanssaan, mutta nyt se vain tuntuu niin raskaalta. Tuntuu, että olen antanut liikaa.

Kyllä harmittaa myös se, että joudun jatkossa lapsiviikoilla menemään itse lomamatkalle jos haluan. Miehen kanssa en voi. Ja lasten kanssa en varmastikaan monesti halua.

Noh. Haluan miehen takia katsoa tämän kortin, jottei kummankaan tarvitse katua ettei ikinä edes yritetty.

AP

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän omatkin lapset välillä ärsyttävät. Se on ihan normaalia. Myös oma kumppani voi ärsyttää välillä. En kokisi siitä huonoa omatuntoa.

Olen samantapaisessa tilanteessa. Asun miehen kanssa, jolla on lapsi. Lapsi pitää minusta ja minä hänestä. Meillä ei ollut missään vaiheessa ongelmia. Minä välitän lapsesta ja ajattelen häntä perheenäni, vaikkei hän oma poikani olekaan.

Välillä lapsi ärsyttää juuri siksi, että hän pitää minusta. Jos olemme kaksistaan, hän vaatii liikaa huomiota ja on jatkuvasti keskeyttämässä. Kun olemme kolmistaan, hän voi ihan hyvin puuhata omiaan tai leikkiä kavereiden kanssa ulkona. Lapsella on kuitenkin traumoja hylätyksi tulemisesta omalta äidiltään. Luulen käytöksen johtuvan siitä. Lapsi on myös toisinaan ylivilkas. Häntä täytyy komentaa, kun liikutaan ulkona. Muuten hän alkaa riehumaan ja unohtaa perus järjen käytön, kuten liikenteen tiedostamisen.

Lapsi on todella suloinen ja osaa ilahduttaa ihmisiä ympärillään. Olen iloinen, että sain hänet miehen mukana samassa paketissa. Ehkä vuoden tai parin kuluttua hankimme toisenkin.

Mukava kuulla, että sinulla menee hyvin tällaisessa tilanteessa. ❤️ Onnea teille. 😊

AP

Mitä te vi**u valitatte? Jos ei lapset kiinnosta pätkääkään, niin sitten voi lähteä kalppimaan. Jos menette jonkun lapsellisen kanssa yhteen, niin siinäkin tapauksessa ne lapset on numero 1, olisitte sitten miten "rakastuneita" tahansa. Ihmisiä ovat siinä missä muutkin, itsekin olette olleet vaippaan/housuun paskovia räkänokkia joskus, samanlaisia mulkeroita, mitä nyt kovin itse inhoatte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Tämä. Jos et itse halua lapsia, niin todennäköisesti haluat myös elää lapsetonta elämää. Kolmen lapsipuolen kanssa tämä ei tule ikinä onnistumaan, vaikka eivät teillä 24/7 asuisikaan. Lapset ovat aina läsnä miehesi elämässä sekä henkisesti että fyysisesti, esim. hänellä ei jää rahaa teidän omiin juttuihin yhtä paljon, kuten matkusteluun, harrastuksiin jne. Lomia, juhlapyhiä yms. suunnitellessa lapset on otettava huomioon, asunnon sisustus on todennäköisesti vähän toisenlainen kuin mitä kahden lapsettoman aikuisen sisustus olisi jne.

Ja lisäksi, koska toisen lapsia ei opi rakastamaan kuten omiaan rakastaisi, niin kaikenlaisten kompromissien tekeminen on melkoisen turhauttavaa. Äitinä rakastat lapsiasi "no matter what" ja heidän puolestaan on valmis tekemään myönnytyksiä ja luopumaan siitä ns. omasta elämästä, mutta lapsipuolten kanssa asia onkin toinen. Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja lisäksi, koska toisen lapsia ei opi rakastamaan kuten omiaan rakastaisi, niin kaikenlaisten kompromissien tekeminen on melkoisen turhauttavaa. Äitinä rakastat lapsiasi "no matter what" ja heidän puolestaan on valmis tekemään myönnytyksiä ja luopumaan siitä ns. omasta elämästä, mutta lapsipuolten kanssa asia onkin toinen. Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Eikö toisen lapsia voi oppia rakastamaan kuin omiaan (etenkin jos omia ei tule, mistä sen tietää) ? Johtuuko se vain siitä että voi rakastaa jotakin joka on omasta alapäästä puskettu? Kyllähän ihminen voi kiintyä ystäviinsä ja sukulaisiinsakin vaikka ei niistä ole tullut tai niitä ole tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta sivusta kyselen. Ei kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Sivusta: itse en toistaiseksi asu miehen kanssa, mutta meillä on selvää että mies hoitaa lapsensa kun lapsi vierailee. Ruuat, pyykit, rahat, jälkien siivous. On ollut selvää miehelle alusta asti, vaikka olisimme olleetkin minun luonani. Ja tämä saa jatkua vaikka muuttaisimme yhteen miehen kanssa. Lapsi käy vain silloin tällöin.

Jos lapsi asuisi meillä suurimman osan ajasta tätä täytyisi kyllä miettiä tarkkaan. En suostuisi olemaan (Teini-ikäisen)lapsen palvelija silloinkaan, hän saisi oppia omatoimisemmaksi ja siivoamaan jälkensä ja tekemään aamupalansa itse.

Itse saan myös mennä ja tulla miten haluan, tavata ystäviä ja mennä reissuun. Mitään velvollisuutta tuosta lapsesta ei tarvitse ottaa, ellei joskus jossain tilanteessa erikseen sovittuna niin voisi olla. Lapsi on mulle vähän kuin osa-aikainen kämppis.

Se että nämä rajat olisi mahdollista pitää, toimisi tietenkin vain siksi että lapsia on vain yksi ja se on jo iso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja lisäksi, koska toisen lapsia ei opi rakastamaan kuten omiaan rakastaisi, niin kaikenlaisten kompromissien tekeminen on melkoisen turhauttavaa. Äitinä rakastat lapsiasi "no matter what" ja heidän puolestaan on valmis tekemään myönnytyksiä ja luopumaan siitä ns. omasta elämästä, mutta lapsipuolten kanssa asia onkin toinen. Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Eikö toisen lapsia voi oppia rakastamaan kuin omiaan (etenkin jos omia ei tule, mistä sen tietää) ? Johtuuko se vain siitä että voi rakastaa jotakin joka on omasta alapäästä puskettu? Kyllähän ihminen voi kiintyä ystäviinsä ja sukulaisiinsakin vaikka ei niistä ole tullut tai niitä ole tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta sivusta kyselen. Ei kokemusta.

Ei voi. Syy että ne pitää jakaa niiden isän ja äidin kanssa. Meillä on onnellinen uusperhe, minä ja lapset ja mieheni, lasten isäpuoli. Lasten isä rakastaa lapsiaan mutta tapaamiset on hampurilaisella pari hassua kertaa vuodessa koska nykyinen vaimo alkoi kiusata lapsia ja ajaa heitä pois isän kodista.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te vi**u valitatte? Jos ei lapset kiinnosta pätkääkään, niin sitten voi lähteä kalppimaan. Jos menette jonkun lapsellisen kanssa yhteen, niin siinäkin tapauksessa ne lapset on numero 1, olisitte sitten miten "rakastuneita" tahansa. Ihmisiä ovat siinä missä muutkin, itsekin olette olleet vaippaan/housuun paskovia räkänokkia joskus, samanlaisia mulkeroita, mitä nyt kovin itse inhoatte.

Lapsen vanhemman uudelle puolisolle lapsen ei tarvitse koskaan olla numero 1. Vanhemmalle ehkä, mutta sen lapsen kaiken edelle laittamisen voi tehdä monella tapaa niin ydin- kuin uusperheessä.

Luulen että monelle lapselle voi olla tulevaisuuden kannalta tervettä ymmärtää jo ennen täysi-ikäisyyttä että hän ei ole maailman napa ja kaikki ihmiset ympärillä eivät aina hyppää kun hän inahtaa. Nykymentaliteetilla kasvatetaan ehkä kiintymyssuhteiltaan aiempaa terveempiä mutta myös itsekeskeisempiä ja läheisriippuvaisempia aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja lisäksi, koska toisen lapsia ei opi rakastamaan kuten omiaan rakastaisi, niin kaikenlaisten kompromissien tekeminen on melkoisen turhauttavaa. Äitinä rakastat lapsiasi "no matter what" ja heidän puolestaan on valmis tekemään myönnytyksiä ja luopumaan siitä ns. omasta elämästä, mutta lapsipuolten kanssa asia onkin toinen. Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Eikö toisen lapsia voi oppia rakastamaan kuin omiaan (etenkin jos omia ei tule, mistä sen tietää) ? Johtuuko se vain siitä että voi rakastaa jotakin joka on omasta alapäästä puskettu? Kyllähän ihminen voi kiintyä ystäviinsä ja sukulaisiinsakin vaikka ei niistä ole tullut tai niitä ole tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta sivusta kyselen. Ei kokemusta.

Ei voi. Syy että ne pitää jakaa niiden isän ja äidin kanssa. Meillä on onnellinen uusperhe, minä ja lapset ja mieheni, lasten isäpuoli.

Eli rakkaus on mahdollista jos sen jakaa lapsen toisen biologisen vanhemman kanssa? Mutta jos rakkautta/lapsia jaetaan kolmen tai neljän kesken (molemmilla puolilla ns vanhempipuolet) niin se ei enää ole mahdollista? Jakaminen onnistuu vain kahden ihmisen kesken, selvä.

Ja eikö tuo onnellinen uusperhe mitä kuvailet ole nyt ristiriidassa sanomasi kanssa? Koska ei miehesi voi todella rakastaa lapsiasi. Mielestäsi. Koska joutuu jakamaan, koska on se lasten isäkin siellä olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja lisäksi, koska toisen lapsia ei opi rakastamaan kuten omiaan rakastaisi, niin kaikenlaisten kompromissien tekeminen on melkoisen turhauttavaa. Äitinä rakastat lapsiasi "no matter what" ja heidän puolestaan on valmis tekemään myönnytyksiä ja luopumaan siitä ns. omasta elämästä, mutta lapsipuolten kanssa asia onkin toinen. Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Eikö toisen lapsia voi oppia rakastamaan kuin omiaan (etenkin jos omia ei tule, mistä sen tietää) ? Johtuuko se vain siitä että voi rakastaa jotakin joka on omasta alapäästä puskettu? Kyllähän ihminen voi kiintyä ystäviinsä ja sukulaisiinsakin vaikka ei niistä ole tullut tai niitä ole tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta sivusta kyselen. Ei kokemusta.

Ei voi. Syy että ne pitää jakaa niiden isän ja äidin kanssa. Meillä on onnellinen uusperhe, minä ja lapset ja mieheni, lasten isäpuoli. Lasten isä rakastaa lapsiaan mutta tapaamiset on hampurilaisella pari hassua kertaa vuodessa koska nykyinen vaimo alkoi kiusata lapsia ja ajaa heitä pois isän kodista.

Noniin. Äläs yleistä yhden ihmisen käytöstä kaikkiin. Kyllä voi toisenkin lapsia rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja lisäksi, koska toisen lapsia ei opi rakastamaan kuten omiaan rakastaisi, niin kaikenlaisten kompromissien tekeminen on melkoisen turhauttavaa. Äitinä rakastat lapsiasi "no matter what" ja heidän puolestaan on valmis tekemään myönnytyksiä ja luopumaan siitä ns. omasta elämästä, mutta lapsipuolten kanssa asia onkin toinen. Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Eikö toisen lapsia voi oppia rakastamaan kuin omiaan (etenkin jos omia ei tule, mistä sen tietää) ? Johtuuko se vain siitä että voi rakastaa jotakin joka on omasta alapäästä puskettu? Kyllähän ihminen voi kiintyä ystäviinsä ja sukulaisiinsakin vaikka ei niistä ole tullut tai niitä ole tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta sivusta kyselen. Ei kokemusta.

Ei voi. Syy että ne pitää jakaa niiden isän ja äidin kanssa. Meillä on onnellinen uusperhe, minä ja lapset ja mieheni, lasten isäpuoli.

Eli rakkaus on mahdollista jos sen jakaa lapsen toisen biologisen vanhemman kanssa? Mutta jos rakkautta/lapsia jaetaan kolmen tai neljän kesken (molemmilla puolilla ns vanhempipuolet) niin se ei enää ole mahdollista? Jakaminen onnistuu vain kahden ihmisen kesken, selvä.

Ja eikö tuo onnellinen uusperhe mitä kuvailet ole nyt ristiriidassa sanomasi kanssa? Koska ei miehesi voi todella rakastaa lapsiasi. Mielestäsi. Koska joutuu jakamaan, koska on se lasten isäkin siellä olemassa.

Juuri näin ajattelen että voi pitää heistä mutta ei rakasta samalla tavalla kuin omia aikuisia lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.

Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.

Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.

Sehän se on, kun en ole koskaan omiakaan lapsia halunnut. Miehellä lapset ovat aina olleet minulle ehdoton ei ei, mutta rakastuin tähän mieheen. Ei sydämelleen voi mitään. Olemme puhuneet, että saan tulla ja mennä miten haluan. Niin usein teenkin, mutta joskus koen velvollisuudeksi olla mukana, vaikka mies ei lle tällaista koskaan minulle sanonut. Tämä velvollisuuden tunne siis ihan itseltäni tullut turhuus. Voi perkule.

AP

Ja kuten sanoit, velvollisuuden tunteesta osallistut lasten ja miehesi menoihin. Et vain yksinkertaisesti voi tulla ja mennä miten itse haluat, käytäntö tulee tämänkin opettamaan. Toki vapaammin kuin verrattuna jos he olisivat omia lapsiasi, mutta kyllä se parisuhde ja yhteinen elämä sitoo sinutkin näihin lapsiin. Kun lapset ovat teillä, teet heillekin ruokaa, pyykkäät heidänkin pyykkejään jne. Et voi kokonaan ulkoistaa itseäsi tuosta yhtälöstä.

Sivusta: itse en toistaiseksi asu miehen kanssa, mutta meillä on selvää että mies hoitaa lapsensa kun lapsi vierailee. Ruuat, pyykit, rahat, jälkien siivous. On ollut selvää miehelle alusta asti, vaikka olisimme olleetkin minun luonani. Ja tämä saa jatkua vaikka muuttaisimme yhteen miehen kanssa. Lapsi käy vain silloin tällöin.

Jos lapsi asuisi meillä suurimman osan ajasta tätä täytyisi kyllä miettiä tarkkaan. En suostuisi olemaan (Teini-ikäisen)lapsen palvelija silloinkaan, hän saisi oppia omatoimisemmaksi ja siivoamaan jälkensä ja tekemään aamupalansa itse.

Itse saan myös mennä ja tulla miten haluan, tavata ystäviä ja mennä reissuun. Mitään velvollisuutta tuosta lapsesta ei tarvitse ottaa, ellei joskus jossain tilanteessa erikseen sovittuna niin voisi olla. Lapsi on mulle vähän kuin osa-aikainen kämppis.

Se että nämä rajat olisi mahdollista pitää, toimisi tietenkin vain siksi että lapsia on vain yksi ja se on jo iso.

Seurustelen miehen kanssa, jolla on 18-vuotias poika, joka asuu tietenkin isänsä luona. En voisi kuvitellakaan asuvani heidän kanssaan, ottaisi liikaa päähän katsella kuinka aikuista miestä passataan alusta loppuun, huh. Helpompi tavata minun luonani viikonloppuisin, lapsi on toki tyytyväinen kun iskä tekee viikonlopuksi ruoat ja syytää rahaa kouraan (joilla ostaa pitsat ja muut valmisruoat ja isän tekemät ruoat seisovat aina jääkaapissa, mutta kun pitäähän ne tehdä ettei kuole vaan nälkään...) ja häipyy naisensa luokse, saa kämpän itselleen ja pelaa aamuun asti kavereiden kanssa. :D Näissä puitteissa asia ei haittaa mua enempää, välillä on kyllä vaikea olla huomauttamatta tuosta hyysäämisestä että eikö ymmärrä minkä karhunpalveluksen tekee lapselleen, kun ei yhtään mitään kotitöitäkään tarvitse tehdä, entä sitten kun (jos) hän joku päivä omilleen muuttaa...