Lue keskustelun säännöt.
Uusiperheelliset, kuinka teidän arki pyörii?
27.07.2020 |
Uudella miehelläni on kolme lasta. Itselläni ei ole yhtään lasta, joskus olen miettinyt että ehkä haluaisin omankin lapsen, mutta en kovinkaan vakavissani. Olemme hiljattain muuttaneet yhteen, koska rakastan miestä paljon ja haluan olla hänen kanssaan.
Hänen lapsensa pitävät minusta, ainakin vielä. Itse pidän heistä myös, yleensä, mutta välillä en voi sietää heitä. En lainkaan. Miten te toimitte tällaisessa tilanteessa? Täytyykö vain koittaa kestää? Poistua tilanteesta vai keksiä jotain muuta? Auttakaa uutta.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Miehelläni on kolme lasta myös. Emme asu vielä yhdessä, eikä ole mitään kiirettäkään yhteenmuuttoon. Pukkuhiljaa tutustutaan ja aika näyttää tuleeko yhteenmuutto ajankohtaiseksi. Mielestäni on tärkeätä, että lapsilla on kahdenkeskistä aikaa omien vanhempiensa kanssa, joten käyn miehen luona lapsiviikoilla, vain jos niin sovitaan lasten kanssa. Vielä eivät ole sanoneet ei.
Meillä ei ole kiire muuttaa yhteen, joten ehkä siksikään yhdessäolo ei ole stressaavaa.
Niin se oli meilläkin silloin ensiksi. Rauhassa katsottiin ja kävin lapsiviikoilla heillä harvakseen ja sitten aina enemmissä määrin, kun päätettiin muuttaa yhteen. Lapset odottivat näkemistäni. Ja yhä odottavat, mutta he vievät niin kovin paljon jaksamista. Ja kun ne eivät ole omiani. En tiedä kuinka heihin pitäisi suhtautua. Se ajatus muuttuu koko ajan.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös omia lapsiaan inhoaa hetkellisesti välillä. Ja heidän kavereitaan. 😂
Ei se ole vaarallista.
Vierailija kirjoitti:
Myös omia lapsiaan inhoaa hetkellisesti välillä. Ja heidän kavereitaan. 😂
Ei se ole vaarallista.
Kiitos tästä kommentista! 🙏🏼😅
AP
Pidä huoli, että sinulla on harrastuksia, joihin "paeta" säännöllisesti lapsiarjen keskeltä. Se, että olet jatkuvasti läsnä, on uuvuttavaa ja liikaa vaadittu.
Hyvä, jos edes pidät lapsista. Rakastaa ei tarvitse, mutta turvallinen, hyväksyvä aikuinen PITÄÄ olla. Äläkä ole liian ankara itsellesi myöskään negatiivisista tunteista, niitä tulee myös omien lasten kanssa. Mutta älä anna siitä tulla negatiivista kierrettä, siitä on hyvin vaikea päästä irti.
Minä olen ollut tuossa tilanteessa seitsemän vuotta, enkä vieläkään ole tottunut. Pikemminkin päinvastoin. Luulin, että tottuisin, mutta ei. Lapset tosin ovat vain joka toisen viikonlopun, thank God.
(Minulla itsellänikin on lapsia).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hohhoijjaa. Muuta pois. En tajua mikä pakko lapsettomien naisten on niitä isäihmisiä ottaa kun aina sama virsi. Mitä te odotatte? Että kolmen ipanan kanssa on elämä jotain juhlaa? Realiteetit?
Ymmärrän että tilanne on sinulle uusi, koska itselläsi ei ole lapsia ja siksi voi olla vaikea ymmärtää lasten ja vanhempien välistä dynamiikkaa. Tästä syystä kahden lapsellisen tai kahden lapsettoman on (keskimäärin) helpompi ymmärtää toisiaan kuin parin, jossa toisella on lapsia ja toisella ei.
Mutta mielestäni sinun ei tarvitse mitenkään erityisesti "suhtautua" lapsiin. Elät vain heidän rinnallaan. Sinun ei tarvitse olla äitipuoli eikä toisaalta mikään statisti, vaan ihan vain ihminen. Ihmisiä ne lapsetkin ovat. :) Miehesi on heistä ensisijaisesti vastuussa, koska hän on heidän isänsä. Mutta sinuna sopisin miehen kanssa jonkun linjan, mitä esim. teette yhdessä. Voisitteko vaikka katsoa elokuvaa, laittaa ruokaa, ulkoilla tai jotain. Ja sitten välillä voit aivan hyvin vetäytyä omiin oloihisi, eli sinun ei tarvitse koko ajan olla läsnä tai saatavilla. Lapsetkin varmasti haluavat aikaa vain isänsä kanssa.
Terkuin uusperheen äiti (molemmilla lapsia)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tuossa tilanteessa, ja yritin liikaa, eikä kukaan sanonut ettei minun tarvitse.
Sinun ei tarvitse. Ei tarvitse jaksaa heitä koko ajan, ei tarvitse olla saatavilla, ei hoitaa, ei kokata. He eivät ole sinun lapsia. On isän homma ja häntä he tulevat katsomaan.
Ota silloin omaa aikaa, harrasta, tapaa ystäviä. Tule valmiiseen pöytään, mene sänkyyn lukemaan kun isä nukuttaa.
Olisinpa silloin tiennyt mitä tiedän nyt.
Vaikka ehkä siinä tapauksessa, en olisi muuttanut yhteen... enkä oikeastaan ryhtynyt noin epätasapainoiseen suhteeseen ollenkaan. Nykyisellä tiedolla etsisin puolison jolla myöskään ei vielä ole lapsia.
T. Äiti, ent äitipuoli, nyk omista asunnoista seurusteleva yh.
Miksi ihmeessä pitää väkisin muodostaa sitä uusperhettä? Jos ei muuten, niin sitten hankitaan vielä ankkurilapsi, jotta saadaan vielä enemmän sotkua aikaan. En sano pahalla, mutta joskus luin, että tällaiset viritykset kaatuvat vielä suuremmalla todennäköisyydellä, kuin ns. perinteiset ydinperheet. Lähinnä koen surua, kun kerran satutettuja mahdollisesti sattuu uudestaan. T: Eronnut isä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mietin, kuin edellinen. Miksi pitää väkisin muodostaa uusperheitä? Jos nyt sinulla haasteita sietää lapsia, niin mitä luulet tapahtuvan myöhemmin? Lapset ovat rasittavia, yleensä ihmiset rakastavat vain niitä omiaan, joihin muodostuu aivan erityinen suhde. Toisen lapseen ehkä muodostuu samanlainen suhde, jos on elämässä mukana ihan pienestä pitäen tai lapsia on yksi.
Siinä vaiheessa jos/kun saat miehen kanssa yhteisen lapsen, niin toiset lapset alkavat sinua rasittamaan entistä enemmän. Pikku hiljaa tulee enemmän ja enemmän ongelmia, ja alat järjestellä lasten siirtymistä äitinsä luokse asumaan, jotta voit itse nauttia ydinperheestä.
Etsi itsellesi lapseton mies. Vielä on aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä pitää väkisin muodostaa sitä uusperhettä? Jos ei muuten, niin sitten hankitaan vielä ankkurilapsi, jotta saadaan vielä enemmän sotkua aikaan. En sano pahalla, mutta joskus luin, että tällaiset viritykset kaatuvat vielä suuremmalla todennäköisyydellä, kuin ns. perinteiset ydinperheet. Lähinnä koen surua, kun kerran satutettuja mahdollisesti sattuu uudestaan. T: Eronnut isä
Tällä kokemuksella ymmärrän miksi kaatuvat vielä helpommin. Pelkkä parisuhde ja pikkulapsiaika ovat jo rankkoja. Lisätään siihen itselle vieraat lapset, miehen suhde heihin ja eksään, taloudellinen rasite elatusmaksuista, erilaiset lähtökohdat kun toisella lapsia ja toinen lapseton. Lisäksi eronnut osapuoli on jo kertaalleen epäonnistunut selviytyä lapsiperheen arjesta, mistä hänelle olisi nyt sitä sitkeyttä tai taitoja siunaantunut.
Ankkurilapsesta vähän eri mieltä, sillä tarkoitetaan kun molemmilla on jo lapsia mutta halutaan yhteinenkin.
Tässä toisella ei ole vielä lapsia, kyse on hänen ainokaisestaan, ei mistään bonuksesta jonka voi tehdä tai jättää tekemättä.
Naapurissani asuu tällainen uusperhe ja seurailen heidän elämäänsä. En ymmärrä, miten kukaan itsensä vapaaehtoisesti tuohon soppaa pistää...
Molemmilla näyttää olevan kaksi omaa päiväkoti/alakouluikäistä lasta, max ovat 7-8 v. Tämän lisäksi saivat yhteisen vauvan nyt kesällä. En yleensä seuraile naapureita, mutta näitä on mahdoton olla seuraamatta, kun äänet kuuluu sisään asti. Aina joku huutaa pihalla ollessa tai siirtymissä. Kireiltä näyttävät vanhemmat. Siinä sitä onkin sitten tekemistä seuraavat 20 vuotta... Jos eivät kestäneet montaa vuotta tahoillaan ydinperhe-elämää, niin epäilen tämän uusperhekaaoksen kestävän max parisen vuotta. Lapsille kiva kasvualusta, sitten ihmetellään lasten huonoa vointia nykyään. Eihän aikuisenkaan pää kestäisi tällaista epävarmuutta, kaaosta ja uusia ihmisiä kotona/elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä lapsia koskaan ala rakastaa sen kummemmin, kun eivät ole omia. Katso nyt tilannetta ihan realistisesti, tuo mies ei ole maailman ainoa. Etsi sellainen jolla ei ole vielä kolmea lasta jonkun muun kanssa.
Varoituksen sana, tuolla miehellä on jo niin paljon lapsia että hän tuskin haluaa yhtään lisää. Jäät ilman omia lapsia, ikuisesti katsomaan muiden vanhemmuutta ja isovanhemmuutta, ilman omia.
Et myöskään saa viettää lapsetonta elämää, koska hänen lapset.
Minkä ikäisiä miehen lapset on? Itse olen uusperheen äiti, mutta lapset oli jo 17 ja 18, kun tulin kuvioihin. Vanhempi oli juuri muuttamassa poikakaverinsa kanssa yhteen ja nuorempi asui isällään, mutta pullautimme hänet omilleen 19-vuotiaana, joten hyvin pienen ajan elimme yhdessä. Nyt 12 vuotta myöhemmin välit on edelleen tosi hyvät. Yhteisiä lapsia on kaksi ja nämä aikuiset sisarukset on rikkaus elämässä.
Aika harvalla tuntuu toimivan, eikä mikään ihme, vieraita ihmisiä laitetaan saman katon alle 24/7. Hyvin tyypillinen aloitus tämäkin ihana mies, mutta kun ne pennut....
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä miehen lapset on? Itse olen uusperheen äiti, mutta lapset oli jo 17 ja 18, kun tulin kuvioihin. Vanhempi oli juuri muuttamassa poikakaverinsa kanssa yhteen ja nuorempi asui isällään, mutta pullautimme hänet omilleen 19-vuotiaana, joten hyvin pienen ajan elimme yhdessä. Nyt 12 vuotta myöhemmin välit on edelleen tosi hyvät. Yhteisiä lapsia on kaksi ja nämä aikuiset sisarukset on rikkaus elämässä.
Vanhin on 11 ja nuorin 6. Joten pitkään ovat vielä kotosalla. Olisipa lapset olleet tuon ikäisiä, niin olisi kovin paljon helpompaa.
AP
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että tilanne on sinulle uusi, koska itselläsi ei ole lapsia ja siksi voi olla vaikea ymmärtää lasten ja vanhempien välistä dynamiikkaa. Tästä syystä kahden lapsellisen tai kahden lapsettoman on (keskimäärin) helpompi ymmärtää toisiaan kuin parin, jossa toisella on lapsia ja toisella ei.
Mutta mielestäni sinun ei tarvitse mitenkään erityisesti "suhtautua" lapsiin. Elät vain heidän rinnallaan. Sinun ei tarvitse olla äitipuoli eikä toisaalta mikään statisti, vaan ihan vain ihminen. Ihmisiä ne lapsetkin ovat. :) Miehesi on heistä ensisijaisesti vastuussa, koska hän on heidän isänsä. Mutta sinuna sopisin miehen kanssa jonkun linjan, mitä esim. teette yhdessä. Voisitteko vaikka katsoa elokuvaa, laittaa ruokaa, ulkoilla tai jotain. Ja sitten välillä voit aivan hyvin vetäytyä omiin oloihisi, eli sinun ei tarvitse koko ajan olla läsnä tai saatavilla. Lapsetkin varmasti haluavat aikaa vain isänsä kanssa.
Terkuin uusperheen äiti (molemmilla lapsia)
Kyllä lapsettomienkin on helppo ymmärtää lapsellisia... Ei tarvitse olla sama tilanne luodakseen suhdetta.
Miehelläni on kolme lasta myös. Emme asu vielä yhdessä, eikä ole mitään kiirettäkään yhteenmuuttoon. Pukkuhiljaa tutustutaan ja aika näyttää tuleeko yhteenmuutto ajankohtaiseksi. Mielestäni on tärkeätä, että lapsilla on kahdenkeskistä aikaa omien vanhempiensa kanssa, joten käyn miehen luona lapsiviikoilla, vain jos niin sovitaan lasten kanssa. Vielä eivät ole sanoneet ei.
Meillä ei ole kiire muuttaa yhteen, joten ehkä siksikään yhdessäolo ei ole stressaavaa.