Lue keskustelun säännöt.
Mitäs järkeä mulle on elää?
24.07.2020 |
Elämäni on ollut kauheaa tähän asti ja sairastan nyt kroonista sairautta koko loppuikäni. En oikein ymmärrä, miksi haluaisin tässä elämässä enää olla. Oireet rasittaa ja eristää muusta maailmasta päivittäin. En koskaan voi saada normaalia elämää, jossa voisin harrastaa mitä haluan, olla terve, ylläpitää ihmissuhteita hyvin, käydä töissä ja elättää itseni. Miksi mun pitäisi joutua olemaan olemassa?
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Sit nämä sairaiden vertaistukiryhmät ainakin mulla pahensi vaan oloani, ei todellakaan auttanut yhtään! Aion jatkossakin kyllä kärsiä ihan yksinäni, parmepi sekin kuin lynkattavana tuollaisissa. Meno oli samanlaista kui nyleensä kaikessa ryhmätoiminnassa: yksi huomionhakuinen, kovaäänine osallistuja purki siellä sairauttaan kovaan ääneen dramatisoiden ja muut hymistelivät ympärillä. Kun itse sanoin jossain vaiheess aolevani työtön(ja sairauskin sitä todellakin edesauttanut ettei työllisty niin helposti), minua katsottiin ja kohdeltiin kuin halpaa makkaraa sen jälkeen.
Sain myös "neuvon"opiskella "mitä tahansa," että työllistyisin. Juu, kouluihin vaan niin vaan mennäänkin ja ihan kuin se opiskelu ei olisi stressaavaa, rahallinen riski ja raskasta myös sairauden kanssa! Ja enpä ole itse keksinytkään vileä vaihtoehtoa, että voisinpa ehkä opsikellakin vielä lisää tutkintoja, jos olisikin naps vaan niin helppoa kaikki siinäkin.
Itse moni siellä kehuskeli miten kova työntekijä onkaan, vaika on sairaus. No eivät ymmärtäneet ilmeisesti sitä, että sairauksia on eri voimakkuuksilla ja oireilla ihmisillä ja miten onnekkaita ovat, jos ivat päässet töihin jonnein sairaudestaan huolimatta ja/tai saaneet pitää työnsä mm. sairauslomista huolimatta, jos sellasia nyt heillä yli-ihmisillä olikaan ollut. Vähän ohis, mutt aina nuo vertaisryhmätkään ei ole se paras paikka hakea tukea ja apua, ei ollut ainakaan itselleni, päin vastoin. Eniten tukea olen saanut muutamalta empatiakykyä omaavilta ystäviltäni, mutta toki hekään ei kaikkea ymmärää eikä niskaan voi ja kannata kaikkea kaataa.
Juu, en ole myöskään oikein tajunnut tuota vertaistuen hyötyä. Ainoa hyvä siinä on ollut, että käytännön neuvot ovat kerrankin hyviä ja tietysti se validointi, että oireet ja tuntemukset ovat aitoja, kun moni kokee ihan samoja asioita. Mutta muutoin - minulle se on enemmänkin lohdutonta, että joku kärsii ihan samoista asioista kuin itsekin. Kumpikaan ei niitä vaikeuksia voi ottaa toiselta pois. Ja toisaalta jos joku pärjää paremmin sairautensa kanssa, joko siksi että se on lievempi tai siksi että hän on saanut psyykensä väännettyä sellaiseen asentoon, niin hyvä hänelle, mutta ei se minun vaikeuksiani mitenkään helpota. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitään syytä, ellei sulla on hynää ? Tuohta ?
Sittenhän voit ostaa vaikka purjeveneen, jos tuohta on ja nauttia merituuleen virkistävästä breezestä !
Zincc
Näinhän se on ettei terveyttä osaa todella arvostaa ennen kuin sen menettää. Toinen asia mikä kannattaa muistaa on että asiat voi aina mennä huonompaan suuntaan. Eli ei kannata heittäytyä välinpitämättömäksi vaikka yhden kroonisen vaivan saisikin. Yhden vaivan kanssa on aina helpompi elää kuin kahden... tai kolmen. Itsellänikin on jotain kroonisia ongelmia, jotka rajoittavat elämää, mutta ei ne täysin estä nauttimasta siitä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se on ettei terveyttä osaa todella arvostaa ennen kuin sen menettää. Toinen asia mikä kannattaa muistaa on että asiat voi aina mennä huonompaan suuntaan. Eli ei kannata heittäytyä välinpitämättömäksi vaikka yhden kroonisen vaivan saisikin. Yhden vaivan kanssa on aina helpompi elää kuin kahden... tai kolmen. Itsellänikin on jotain kroonisia ongelmia, jotka rajoittavat elämää, mutta ei ne täysin estä nauttimasta siitä. Tsemppiä!
Kyllä mä arvostin... Ihan useasti mietin, että onpa hienoa että pystyn tällä lailla käveleen ja urheilemaan. Ja jos oli rakkaushuolia tai läheinen kuollut, surua tai masennusta, niin ajattelin, että se tuska menee kyllä ohi, olen kuitenkin terve ja mulla on elämä edessä. Nyt ei sitten ole sitä terveyttäkään enää, millä voisi aina perustella ja tsempata itselleen jaksamisen haasteiden yli.
Senkin olen ottanut huomioon, että asiat voi muuttua pahemmiksikin. En pärjää hyvin edes nyt, ja jos kohtalo mulle toisi vielä lisää sairauksia, niin sitten se voisi olla i-m paikka. Tavallaan toivoisinkin sitä, koska päätös olisi sitä selkeämpi ja ihmiset sen ehkä ymmärtäisi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään syytä, ellei sulla on hynää ? Tuohta ?
Sittenhän voit ostaa vaikka purjeveneen, jos tuohta on ja nauttia merituuleen virkistävästä breezestä !
Zincc
Oletko sä niinkun kännissä 24/7? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sit nämä sairaiden vertaistukiryhmät ainakin mulla pahensi vaan oloani, ei todellakaan auttanut yhtään! Aion jatkossakin kyllä kärsiä ihan yksinäni, parmepi sekin kuin lynkattavana tuollaisissa. Meno oli samanlaista kui nyleensä kaikessa ryhmätoiminnassa: yksi huomionhakuinen, kovaäänine osallistuja purki siellä sairauttaan kovaan ääneen dramatisoiden ja muut hymistelivät ympärillä. Kun itse sanoin jossain vaiheess aolevani työtön(ja sairauskin sitä todellakin edesauttanut ettei työllisty niin helposti), minua katsottiin ja kohdeltiin kuin halpaa makkaraa sen jälkeen.
Sain myös "neuvon"opiskella "mitä tahansa," että työllistyisin. Juu, kouluihin vaan niin vaan mennäänkin ja ihan kuin se opiskelu ei olisi stressaavaa, rahallinen riski ja raskasta myös sairauden kanssa! Ja enpä ole itse keksinytkään vileä vaihtoehtoa, että voisinpa ehkä opsikellakin vielä lisää tutkintoja, jos olisikin naps vaan niin helppoa kaikki siinäkin.
Itse moni siellä kehuskeli miten kova työntekijä onkaan, vaika on sairaus. No eivät ymmärtäneet ilmeisesti sitä, että sairauksia on eri voimakkuuksilla ja oireilla ihmisillä ja miten onnekkaita ovat, jos ivat päässet töihin jonnein sairaudestaan huolimatta ja/tai saaneet pitää työnsä mm. sairauslomista huolimatta, jos sellasia nyt heillä yli-ihmisillä olikaan ollut. Vähän ohis, mutt aina nuo vertaisryhmätkään ei ole se paras paikka hakea tukea ja apua, ei ollut ainakaan itselleni, päin vastoin. Eniten tukea olen saanut muutamalta empatiakykyä omaavilta ystäviltäni, mutta toki hekään ei kaikkea ymmärää eikä niskaan voi ja kannata kaikkea kaataa.
Iso osa tilanteista on sellaisia, että niille ei vaan mitään voi. Oli kysymys sitten omasta tai itselle rakkaan ihmisen tilanteesta.
Hyvä, että saat edes vähän apua siitä, että muutama ystäväsi kuuntelee.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä elämäsi muuttuu paremmaksi. Rakkautta sinulle ap.
Olen sitä miettinyt, että miten se voisi muuttua paremmaksi. Yksi vaihtoehto on odottaa, että sittenkin paranisin joku päivä. Sitähän ei koskaan tiedä, miten tiede kehittyy. Tässä taktiikassa on se miinuspuoli, että en voi millään tietää, että tuleeko sitä tapahtumaan koskaan. Tai jos olisin silloin jo esimerkiksi 70-vuotias, niin elämästä on jo suuri osa takana joka tapauksessa, eikä tunnu kauhean järkevältä odottaa ilman mitään takarajaa.
Sitten toinen vaihtoehto on pakottaa itseni muuttumaan. Se että sopeutuisin, vaatisi arvojärjestelmäni ja uskomusteni aika täydellistä muuttamista. Periaatteessa se voisi olla mahdollista vaikka jollain hallusinogeenillä. Toisaalta jo traumatisoitunut mieli voi mennä sellaisesta aivan rikki, mutta onko tässä tilanteessa siinäkään paljon menetettävää.
Sitten pitkä terapia on yksi vaihtoehto. Se ei tietenkään kauheasti kiinnosta, kun vaiva on suuri ja onnistumisen prosentti vaikuttaa aika pieneltä. Isoin ongelma tuntuu olevan, että en millään halua päästää irti omasta identiteetistäni. On väärin, että minun on pakko muuttua, kun entisestä itsestäni pidin. En oikeasti halua olla mikään uusi ihminen, enkä oikein tiedä edes millainen sen uuden ihmisen pitäisi olla. Jos se on vaikka joku uskovainen, joka ajattelee ihmisen ruumiin olevan vain sielun kuori, niin ei todellakaan kuulosta minulta. Mieluummin sitten melkein jo poistuisin kokonaan. Enkä tiedä, onko se edes mahdollista pakottaa itsensä uuteen muottiin, joka ei vaan millään sovi.
Ja yksi vaihtoehto on tietysti "pitää" oma vanha minuutensa, mutta se tulee olemaan niin pahasti ristiriidassa todellisuuden ja olemassa olevien mahdollisuuksien kanssa, että se aiheuttaa paljon tuskaa jatkuvasti. Jos tämä on se vaihtoehto, minkä kanssa joudun olemaan, niin ei sitä silloinkaan toivoisi, että elämä kovin kauan kestää. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä vertaus muuten tuokin, että sama kuin tekisi työtä josta ei tykkää ilman palkkaa, koska sekin voi sairaalla olla vielä edessä, ellet eläkkeelle asti ole "päässyt". Sehän tässä risoo myös päivittäin, kun työkkäri pakottaa osatyökykyisetkin ilmaistöihin joissa ne työt ei todellakaan ole mieluisia, porukka vähän mitä nyt sattuu(esim. päihdeongelmaisia)ja se "palkka"on 9€/vrk!
Että juu, ei huvita muakaan hirveästi jatkaa tällaista taistelua, jossa sairaasta halutaan viimeisetkin mehut ja elämänhalu viedä ilmaistyössä "kuntouttamalla". En kuntoudu ainakana itse ilmaistyöllä yhtään enempää, päin vastoin mieliala ainakin laskee turtkasti j oajatuksena tuosta ja eipä sinne ole helppo kulkeakaan päivittäin (vielä autottomana)sairaana ja olla se 6-8h/vrk:(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään syytä, ellei sulla on hynää ? Tuohta ?
Sittenhän voit ostaa vaikka purjeveneen, jos tuohta on ja nauttia merituuleen virkistävästä breezestä !
Zincc
Oletko sä niinkun kännissä 24/7? Ap
En oo kännissä, oletko sinä ?
Zincc
Hyvin tuttua tuo, että yhä vähemmän on yhteistä niiden kanssa, joilla elämä kulkee jotain normaalia polkua. Tuntuu pahalta, kun omanikäiset sukulaiset ja kaverit (/entiset kaverit) menee ja tekee täyttä häkää. En osaa siihen oikein kommentoida. Tottakai olen ihan iloinen, että heillä on mahdollisuus, mutta kyllä se korostaa sitä omaa tilannetta.
Niinhän se on, että takertuu johonkin oljenkorsiin, vaikka tietää että se auttaa vain hetkeksi. Olen pitkään miettinyt, että pitäiskö hankkia joku eläin. Sekin tuntuu jotenkin luovuttamiselta muuttua "kissanaiseksi" kun ei muuten elämässä pärjää, vaikka tässä vaiheessa nyt ei enää kannattaisi yhtään ajatella miltä muille näyttää. Sitten on myös se asianhaara, että jos k u o len kuitenkin niin jättäisin myös lemmikkin, mistä olisi huono omatunto. Mutta kyllähän se eläimen hoitaminen parantaisi oloa. Ap