Lue keskustelun säännöt.
Mitäs järkeä mulle on elää?
24.07.2020 |
Elämäni on ollut kauheaa tähän asti ja sairastan nyt kroonista sairautta koko loppuikäni. En oikein ymmärrä, miksi haluaisin tässä elämässä enää olla. Oireet rasittaa ja eristää muusta maailmasta päivittäin. En koskaan voi saada normaalia elämää, jossa voisin harrastaa mitä haluan, olla terve, ylläpitää ihmissuhteita hyvin, käydä töissä ja elättää itseni. Miksi mun pitäisi joutua olemaan olemassa?
Kommentit (30)
Tilaa Netflix, niin saat syyn. Aina lisää sarjoja binge-katsottavaksi. Voit kirjoittaa meille muille niistä arvosteluja blogiin, niin tiedettäisiin mekin mitä katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen sopeutuu. Toivottavasti saat tarvitsemaasi apua ja hoitoa.
Tunnen poikani ikäisen cp-vammaisen nuoren naisen, joka on ollut pyörätuolissa koko elämänsä. Hän ei puhu, mutta kommunikoi BLISS-symbolein ja tietokoneella käyttäen otsahiirtä. Pää on ainoa, jonka liikkeitä hän pystyy hieman hallitsemaan. CP-vamman lisäksi on muita sairauksia, kuten parantumaton suolistosairaus.
Jos olet sairastunut vasta aikuisena, sopeutuminen vie oman aikansa ja tunteet menevät laidasta laitaan.
Niin sitä vain voi kerralla muuttua vieraiden ihmisten sylkykupiksi.
Missään ei ole mitään järkeä. Ei ole koskaan ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emma K. kirjoitti:
Tee itsemurha. Kukaan ei sinua kaipaa. Joten tervemenoa.
Inhottava nainen. Toivottavasri sinulla ei ole lapsia.
Ehkä elämäsi muuttuu paremmaksi. Rakkautta sinulle ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tilaa Netflix, niin saat syyn. Aina lisää sarjoja binge-katsottavaksi. Voit kirjoittaa meille muille niistä arvosteluja blogiin, niin tiedettäisiin mekin mitä katsoa.
Minulla on Netflix. En koe että sarjojen katselu tuo paljon iloa tai merkitystä elämään. En halua kirjoittaa arvosteluja. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ootko koskaan ollu töissä?
Olen ollut - Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leila Koo kirjoitti:
Ihminen sopeutuu. Toivottavasti saat tarvitsemaasi apua ja hoitoa.
Tunnen poikani ikäisen cp-vammaisen nuoren naisen, joka on ollut pyörätuolissa koko elämänsä. Hän ei puhu, mutta kommunikoi BLISS-symbolein ja tietokoneella käyttäen otsahiirtä. Pää on ainoa, jonka liikkeitä hän pystyy hieman hallitsemaan. CP-vamman lisäksi on muita sairauksia, kuten parantumaton suolistosairaus.
Jos olet sairastunut vasta aikuisena, sopeutuminen vie oman aikansa ja tunteet menevät laidasta laitaan.
Kaikki eivät varmasti sopeudu ollenkaan vaan poistavat itsensä tai ovat vaan onnettomia koko loppuelämänsä. Tämäkin kannattaa ottaa huomioon. Jotenkin tuntuu näkymättömältä, kun olen usein tuota kuullut, että ihminen sopeutuu. En ole huomannut, että olisin sopeutunut ollenkaan tai jos olenkin ulkoisesti sopeutunut, niin en vaan tykkää tästä elämästä enää.
Se onkin mielenkiintoista, että lapsesta asti vammaisilla se on välttämätön osa identiteettiä, eikä heillä ole kokemusta terveenä elämisestä ollenkaan. Ap
Me olemme kaikki osa universumia. En tiedä onko siinä järkeä mutta näin vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä voi yllättää positiivisestikin
Elämä on planeetan kemiallinen sattuman sivutuote, eikä sillä ole mitään merkitystä, ottaen huomioon miten valtava avaruus on. Emme ole yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on planeetan kemiallinen sattuman sivutuote, eikä sillä ole mitään merkitystä, ottaen huomioon miten valtava avaruus on. Emme ole yhtään mitään.
Oletpa tosi tsemppaava Ap:lle
Mulla on ihan sama tilanne, ollut jo vuosia. Useimpina aamuine herään ajatellen, etten halua herätä enää enkä jaksa enää yhtään, mitään enkä ketään. Kanssaihmiset, tietämättömät, ymmärtämättömät voivat olla tosi julmia vielä kaiken kestettävän oman taakan päälle enemmän tai vähemmän ajattelemattomilla kommenteillaan. Eikä ole hirveesti yhteistä asuntolainoista, parisuhteista, häistä, lapsista jauhavien kanssa eli en itse ainakaan viihdy (enää)edes sellaisten seurassa eikä kyllä hekään minun. Huomaa ainakin ketkä ajattelevat ihmissuhteita vain hyötymissuhteina ja niitä sitten riittääkin, valitettavasti:(
Yleensä ahdistus vähän lieventyy jos vaan saa itsensä pakotettua tekemään ihan mitä tahansa: mene ulos kävelylle, neulo,leivo, lue,hoida eläimiä jos mahdollista jne. Kunhan alkaa tehdä jotain, aina tämä ei kyllä onnistu todellakaan. Sit vaan istun vaikka lattialla ja itken, kuuntelen musiikkia, jos jaksan sitäkään.
Olen monesti ollut jo vähällä poistua oma-aloitteisesti synkimmillä hetkillä, mut sitten vaikka kuulen radiosta jonkun hauskan/koskettavan biisin, ja haluankin elää edes vähän eteenpäin edes. Tai joku muu pikkujuttu piristää, tuntematon sanoo kivan kommentin mulle tai saa itse tehdä piene palveluksen muille. Pakko vaan oppia nauttimaan niistä ihan pienimmistäkin jutuista klisesisesti, koska muuta vaihtoehtoa ei oikein vaan ole. Ei kannata aina miettiä, onko jossain nyt varmasti järkeä tai hyötyä, itsekin sorrun tähän ja sit ei huvita tehdäkään mitään, koska ei ole järkeä:p Mieti, mikä sua huvittaa just nyt ja tee sit ja jos ei huvita mikään, niin älä sit tee mitään. Ehkä myöhemmin sit huvittaakin.
Noh en mä sitä, että elämässä olisi välttämättä jotain järkeä tai merkitystä muillekaan, tai olisi mullekaan ollut terveenä. Mutta silloin pystyi kumminkin osallistumaan ja oli aika kivaakin aika suuren osan aikaa. Jos a) ei ole merkitystä/järkeä ja b) ei ole mukavaa tai edes oikein siedettävää, niin...? En ymmärrä mitä tälle pitäisi tehdä. Vähän sama jos olisi työ, josta ei saa palkkaa, ja josta ei pidä. Eihän sellaista viitsi tehdä. Ainakin toisen kohdan pitäisi täyttyä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Ihminen sopeutuu. Toivottavasti saat tarvitsemaasi apua ja hoitoa.
Tunnen poikani ikäisen cp-vammaisen nuoren naisen, joka on ollut pyörätuolissa koko elämänsä. Hän ei puhu, mutta kommunikoi BLISS-symbolein ja tietokoneella käyttäen otsahiirtä. Pää on ainoa, jonka liikkeitä hän pystyy hieman hallitsemaan. CP-vamman lisäksi on muita sairauksia, kuten parantumaton suolistosairaus.
Jos olet sairastunut vasta aikuisena, sopeutuminen vie oman aikansa ja tunteet menevät laidasta laitaan.
Kaikki eivät varmasti sopeudu ollenkaan vaan poistavat itsensä tai ovat vaan onnettomia koko loppuelämänsä. Tämäkin kannattaa ottaa huomioon. Jotenkin tuntuu näkymättömältä, kun olen usein tuota kuullut, että ihminen sopeutuu. En ole huomannut, että olisin sopeutunut ollenkaan tai jos olenkin ulkoisesti sopeutunut, niin en vaan tykkää tästä elämästä enää.
Se onkin mielenkiintoista, että lapsesta asti vammaisilla se on välttämätön osa identiteettiä, eikä heillä ole kokemusta terveenä elämisestä ollenkaan. Ap
On raskasta menettää paljon, kuten sinä olet menettänyt. Ihmiset reagoivat kriiseihin eri tavalla ja joillekin mukautuminen on vaikeampaa kuin toisille. Resilenssiä on kenellä enemmän, kenellä vain vähän. En tiedä, miten paljon siihen itse pystyy vaikuttaman.
Leila Koo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Ihminen sopeutuu. Toivottavasti saat tarvitsemaasi apua ja hoitoa.
Tunnen poikani ikäisen cp-vammaisen nuoren naisen, joka on ollut pyörätuolissa koko elämänsä. Hän ei puhu, mutta kommunikoi BLISS-symbolein ja tietokoneella käyttäen otsahiirtä. Pää on ainoa, jonka liikkeitä hän pystyy hieman hallitsemaan. CP-vamman lisäksi on muita sairauksia, kuten parantumaton suolistosairaus.
Jos olet sairastunut vasta aikuisena, sopeutuminen vie oman aikansa ja tunteet menevät laidasta laitaan.
Kaikki eivät varmasti sopeudu ollenkaan vaan poistavat itsensä tai ovat vaan onnettomia koko loppuelämänsä. Tämäkin kannattaa ottaa huomioon. Jotenkin tuntuu näkymättömältä, kun olen usein tuota kuullut, että ihminen sopeutuu. En ole huomannut, että olisin sopeutunut ollenkaan tai jos olenkin ulkoisesti sopeutunut, niin en vaan tykkää tästä elämästä enää.
Se onkin mielenkiintoista, että lapsesta asti vammaisilla se on välttämätön osa identiteettiä, eikä heillä ole kokemusta terveenä elämisestä ollenkaan. ApOn raskasta menettää paljon, kuten sinä olet menettänyt. Ihmiset reagoivat kriiseihin eri tavalla ja joillekin mukautuminen on vaikeampaa kuin toisille. Resilenssiä on kenellä enemmän, kenellä vain vähän. En tiedä, miten paljon siihen itse pystyy vaikuttaman.
Kyllä mulla on aika paljon resilienssiä. Ei ollut mikään elämäni ensimmäinen koettelemus vaan se mikä katkaisi kamelin selän. Kaikilla aikaisemmilla kokemuksilla on kuitenkin joku mahdollinen loppu ollut, mutta tähän ei auta mikään. Aikakaan ei oikein auta sairauteen, joka vaan pahenee ajan kuluessa 😂 Ap
Sit nämä sairaiden vertaistukiryhmät ainakin mulla pahensi vaan oloani, ei todellakaan auttanut yhtään! Aion jatkossakin kyllä kärsiä ihan yksinäni, parmepi sekin kuin lynkattavana tuollaisissa. Meno oli samanlaista kui nyleensä kaikessa ryhmätoiminnassa: yksi huomionhakuinen, kovaäänine osallistuja purki siellä sairauttaan kovaan ääneen dramatisoiden ja muut hymistelivät ympärillä. Kun itse sanoin jossain vaiheess aolevani työtön(ja sairauskin sitä todellakin edesauttanut ettei työllisty niin helposti), minua katsottiin ja kohdeltiin kuin halpaa makkaraa sen jälkeen.
Sain myös "neuvon"opiskella "mitä tahansa," että työllistyisin. Juu, kouluihin vaan niin vaan mennäänkin ja ihan kuin se opiskelu ei olisi stressaavaa, rahallinen riski ja raskasta myös sairauden kanssa! Ja enpä ole itse keksinytkään vileä vaihtoehtoa, että voisinpa ehkä opsikellakin vielä lisää tutkintoja, jos olisikin naps vaan niin helppoa kaikki siinäkin.
Itse moni siellä kehuskeli miten kova työntekijä onkaan, vaika on sairaus. No eivät ymmärtäneet ilmeisesti sitä, että sairauksia on eri voimakkuuksilla ja oireilla ihmisillä ja miten onnekkaita ovat, jos ivat päässet töihin jonnein sairaudestaan huolimatta ja/tai saaneet pitää työnsä mm. sairauslomista huolimatta, jos sellasia nyt heillä yli-ihmisillä olikaan ollut. Vähän ohis, mutt aina nuo vertaisryhmätkään ei ole se paras paikka hakea tukea ja apua, ei ollut ainakaan itselleni, päin vastoin. Eniten tukea olen saanut muutamalta empatiakykyä omaavilta ystäviltäni, mutta toki hekään ei kaikkea ymmärää eikä niskaan voi ja kannata kaikkea kaataa.
up