Lue keskustelun säännöt.
Asperger- aikuiset: miten pärjäätte elämässä nyt?
09.06.2013 |
Itse olen nelikymppinen as- nainen, naimisissa, lapsi, ja vaativassa työssä. As näkyy elämässäni nykyään lähinnä siinä, että uusissa kontakteissa minun pitää selittää omat "piirteeni".
Työelämässä oma tiimini on sopeutunut ottamaan huomioon minun pikku vaikeuteni, esimerkiksi kokouksissa meillä on koulumeininki eli viitataan puheenvuorolle, koska en pysty seuraamaan vapaata juttelua pöydän eri puolilla osittain päällekkäin. Nyt kaikki puhuvat vuorollaan. Tämä toimii hyvin myös ei- asseille, selkeyttää ja jäsentää keskustelua.
En myöskään ole friikki vaikka en katso telkkaria, työkaverit tietävät etten pärjää päällekkäisten aistiärsytysten kanssa. (Liikkuva kuva, puhe, musiikki)
Assipiirteitäni myös hyödynnetään hyvin eri projekteissa, kaikki systemaattista järjestelyä ja analysointia vaativat hommat tulevat minulle koska olen niissä niin hyvä- minun aivoni toimivat niin.
Kaikenkaikkiaan olen onnellinen aikuinen, tiedän että aivoni ovat hiukan eri tavalla ohjelmoidut kuin muilla, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Osaan tunnistaa ne erilaisuudet joten en itse ahdistu, ja olen oppinut myös kertomaan heti kättelyssä muille että minulla on hiukan erityispiirteitä. (Ei siis tarvitse loukkantua jos en osaa löytää niitä empaattisia sanoja tai ruumiinkieltä tai jos jämähdän paasaamaan jostakin. )
Miten te muut aikuiset aspergerit?
Kommentit (18)
14 vastaa vielä aloittajan kysymykseen.
Minulla menee tavallaan oikein hyvin: olen parisuhteessa hyvän miehen kanssa, josta moni muukin haaveilee, olen alallani kansainvälistä huippua, asun ihanassa kodissa ja minulla on pari läheistä ystävää ja lapsi toivottavasti kohta tulossa. Olen elämäni aikana oppinut käyttäytymään ihmisten kanssa siten, että useimmiten (tosin yrityksestä huolimatta en ihan aina) onnistun olemaan loukkaamatta ketään ja saan jopa haastavia neuvotteluja vietyä läpi menestyksekkäästi. Muutamat ihmiset varmaankin kadehtivat minua. Mutta kukaan ei tiedä sitä työn ja vaivannäön määrää, joka on vaadittu ja edelleen vaaditaan siihen, että olen menestynyt näinkin hyvin. Joudun pientenkin asioiden eteen näkemään moninkertaisesti vaivaa onnistuakseni, muihin ihmisiin verrattuna. Minun elämässäni ei ole juuri ollenkaan sellaisia hetkiä, että ei tarvitsisi panostaa ja pyrkiä ylittämään itsensä, siis että voisi olla vain, rennosti ja vapaasti.
Onneksi mieheni kanssa on joitakin sellaisia hetkiä että voin rentoutua. Ja toki yksin ollessani, jos en tee mitään "tuottavaa", esim. kirjoita sähköpostia tmv. Mutta tällaista vapaa-aikaa on todella vähän, koska kaikki elämisen perusasiatkin vievät paljon aikaa ja edellyttävät pohdintaa. Kun miehelleni selvisi, kuinka suuri vaiva yksi ihan tavallinen lyhyt sähköpostikin minulle on, hän hämmästyi asiaa. Aivan kaikki tuottaa suurta vaivannäköä. Onneksi olen sinnikäs ja yritteliäs ja siksi pärjään elämässä näistä haasteista huolimatta. Se, että joudun aina näkemään huimasti vaivaa kaiken eteen, merkitsee myös että vaivannäkö ja yrittäminen on minulle normaalia, ja onnistun siksi joissakin sinnikkyyttä vaativissa tehtävissä normaali-ihmisiä paremmin, koska olen tottunut näkemään vaivaa. Moni minua kadehtiva ei silti aivan varmasti vaihtaisi osia kanssani, jos he ymmärtäisivät millaista elämäni oikeasti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Off topic, mutta: asperger-puolison vierellä olen oppinut ajattelemaan, että normaalius ja aspergerius sijaitsevat samalla janalla. Jokainen meistä on jollakin kohtaa sitä janaa. Itse olen normaalin puolella, mutta minulla on tavallista enemmän piirteitä, joita myös aspergereilla on. Puolisoni on vahvasti asperger, mutta niin älykäs ja löytänyt niin hyvin itselleen sopivat tavat toimia, että useimmat ulkopuoliset pitävät häntä normaalina. Koska hän on luovalla ja boheemilla alalla, hänen ei tarvitse selitellä mitään.
Muistuttaisin lisäksi, että aspergeritkaan eivät ole pelkästään aspergereita. He ovat myös yksilöitä siinä missä neurologisesti tyypillisetkin. Heillä on paljon myös sellaisia piirteitä, jotka eivät millään tavalla liity aspergeriuteen. Kaikki heissä ei ole aspergeriuden ilmentymää.
Introvertille persoonallisuudelle on täysin normaalia väsyä ihmiskontakteista, oli hän asperger tai ei. Ei se tarkoita, ettei aspergeria olisi olemassa.
Meillä on töissä yksi asperger-tyyppi, ja siitä aiheutuu kyllä valtavasti ongelmia. Sinänsä kyseessä on ihan mukava nainen, mutta porukka joutuu olemaan koko ajan varpaillaan, koska minkäänlainen huumori tai vapaampi kommunikointi ei tule kyseeseen. Lisäksi on ollut vaikea oppia siihen, että toinen saattaa reagoida asioihin hyvinkin töykeän oloisesti. TIedämme tietysti, että hän ei tarkoita pahaa, mutta silti siitä tulee paha mieli koko porukalle.
En ole koskaan ajatellut, että asperger-henkilöt voisivat olla parisuhteessa. Miten se onnistuu, kun sanaton ja sanallinenkin viestintä ovat hakusessa? Suhteessa kuitenkin empatia ja tietynlainen connection ovat aika keskeisessä roolissa, aivan eri tavalla kuin työyhteisössä.
Minulla ja miehelläni on asberger ja myös toisella lapsistamme on asberger ja toinen on normaali. Olen hyvä tekemään ihmisten kanssa yhteistyötä, mutta lähempi tuttavuus ja ystävystyminen on vaikeaa. En osaa puhua niitänäitä. En osaa mielistellä, en teeskennellä. En kuitenkaan tahallani loukkaa ketään, vaan mietin mitä sanon. Työssäni ei pahemmin palavereita ole. Porukassa olen yleensä hiljaa ja kahden kesken puhun enempi. Olen hyvinkin empaattinen ja herkkä, mutta en osaa näyttää sitä. Parisuhteemme toimii nykyään ihan hyvin. Ollaan oltu yhdessä jo 14 vuotta. Meillä on tapana kirjoitella toisillemme kirjeitä, jos jokin asia painaa tai on jokin ongelma suhteessa. Sen jälkeen pystymme paremmin ratkomaan keskustellen ongelman. Varsinkin mieheni on kova halaamaan, tosin vain hänelle rakkaita ihmisiä. Hän on opettanut minutkin halaamaan. Meillä ei teeskennellä, eikä mielistellä. Ystäviä ei ole, joitain tuttuja vain. Mieheni on hyvin älykäs ja hän oppii asian kuin asian hyvin nopeasti. Oma älyni on normaali. Meillä on kaksi lasta ja toisella heistä on asberger ja toinen on normaali. Varsinkin mieheni ja as-lapsemme ajattelee kaiken järjellä ja eivät ota turhia riskejä. He haluavat hallita elämäänsä. Itselläni on vähän sama vika, mutta teen myös tunteella päätöksiä. Toisaalta olemme aika itsenäisä ja emme esim. osaa oikein olla mustasukkaisia ja siihen ei ole syytäkään. Emme ole riippuvaisia toisitamme ja haluamme välillä olla omassa rauhassa. Kuitenkin sitä läheisyyttä on paljon ja nauramme myös paljon yhdessä. Monella asbergerillä on huono itsetunto ja se vaikeuttaa kommunikointia entisestään. Meillä on mielestäni ihan hyvä itsetunto. Kyllähän monet meitä arvostelee vanhempina ja ovat huolissaan lapsistamme. Mielestäni kuitenkin turhaan.
Olen 40-vuotias aspergermies ja tällä hetkellä elämäntilanteeni ei ole hääppöinen, ei parisuhdetta eikä työtä. Olen tosin ollut suurimman osan elämästäni töissä ja seurustellut 3 kertaa (kerran pidempäänkin, 10 vuotta). Omia lapsia ei ole, enkä niitä kaipaakaan.
Olen keskimääräistä selvästi älykkäämpi, joka lienee ollut minun pelastukseni, muutoin olen siinä mielessä ongelmatapaus, että viihdyn turhan hyvin yksin eli olen erakkoluonteinen. Olen korkeasti koulutettu takana 3 akateemista tutkintoa (mm. yksi tohtorin tutkinto) kovien tieteiden alalta eli opiskelu on minulle ollut helppoa ja hauskaakin. Jo lukiossa keskiarvoni oli täysi 10.
Se, että on fiksu, on vähän kaksiteräinen miekka. Siitä on toki hyötyä, mutta on myös rasittavaa, että ympärillä on aina pyörinyt ihmisiä, joiden kanssa asiapohjainen ja looginen keskustelu ei ole oikein edennyt mihinkään suuntaan. Pettymys on ollut joskus nuorempana suunnaton, kun on havainnut johtavassa asemassa toimivia ihmisiä olevan todellisuudessa varsin tietämättömiä tyhjäpäitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mukavasti menee, kiitos kysymästä.
Olen aina ollut hyvä oppimaan ja mukautumaan, nuorena huomasin että tulen ihmisten kanssa toimeen kun matkin tiettyjä asioita heidän käytöksestä, tavallaan opettelin esimerkistä sen miten ihmisten kanssa ollaan.
Tätä tekniikkaa hyödyntäen pääsin noin 20-vuotiaana siitä piinaavasta erilaisuudentunteesta joka oli ollut voimakas siihen saakka. Haittapuolena oli oman itsen pienimuotoinen hukkaaminen, menin hämilleni ja paniikkiin jos jonkun kanssa kommunikointi ei sujunutkaan ja otin tavallaan omaksi syykseni sen etten ko. tilanteessa osannutkaan mukautua.
Nyt 3-kymppisenä olen hoksannut että asperger tai ei, myös minulla on oikeus "vetää" tilanteita oman tuuleni mukaan, aina ei tarvitse mennä toisen esimerkin mukaan. Tämä on ollut helpotus.
Nykyisessä parisuhteessa (10 v yhdessä) olen alusta asti saanut rehottaa vapaasti, kumppanin kanssa ei tarvitse pingottaa. Perhe-elämässä hankalaa on lasten meluaminen, varsinkin jos heillä kavereita mukana ja kaikki huutaa ja vielä joku video pyörii. Tällöin saatan ylireagoida, tuntuu että pää halkeaa siitä metelistä.
Töissä menee kivasti, minulla on yritys johdettavana ja kymmenisen alaista. Olen kuulemma hyvä ja kuunteleva esimies. Huomaan kyllä että voisin tiukemmin vetää omaa tai firman linjaa enkä aina kuunnella niin tarkasti. Asiakkaiden kanssa (kohtaan välillä, en kuitenkaan jatkuvasti) tulen juttuun, osaan aika nopeasti mukauttaa omaa rytmiä (puheen yms) toisen ihmisen mukaan ja olla eritavalla esim. rennon tai neuroottisen tai asiallisen tai veemäisen ihmisen seurassa, olenhan harjoitellut asiaa.
Vapaalla an halua olla paljon ihmisten kanssa koska se kysyy energiaa. Kieppaan kommunikointiin liittyvät asiat (tunneilmaisut) tavallaan ylimääräisen kierroksen järjen kautta ja se on rasittavaa. Esim juhlien jälkeen voin olla ihan loppu kaikesta vuorovaikuttamisesta ja maata päivän sohvalla keräämässä itseäni.
Huonosti pärjään.
Olen kolmekymppinen as-nainen, lapsen ja miehen olen jotenkin onnistunut saamaan, mutta koulutus on ylioppilas ja työ se kaikkein huonoiten palkattu paskaduuni, en kerro mikä ettei kukaan tunnista.
Elämäni suurin tragedia on aina ollut yksinäisyys. Olen hirveän seurankipeä ja kaipaisin kauheasti ystäviä mutta en kerta kaikkiaan osaa tutustua ihmisiin. Tuntuu että minun ja muiden välillä on aina lasiseinä; vaikka kuinka yritän parhaani niin en koskaan vain pääse kenenkään kanssa pinnallista jutustelua pidemmälle.
En ole myöskään onnistunut löytämään mitään omaa alaa, mistä kadehdin muita aspergereja. Lukiossa pärjäsin suht hyvin kun siellä riitti tiedon ulkoa opiskelu mutta sen jälkeen kaikki opiskeluyritykset ovat kaatuneet täydelliseen mielikuvituksen puutteeseen. Se etten saa töitä taas tuskin voi johtua aspergerista koska en pääse edes haastatteluihin, taitaa aina vaan olla parempia hakijoita tarjolla kuin kolmekymppinen jolla ei ole työkokemusta muusta kuin siitä vihoviimeisestä paskaduunista.
Parisuhteessa menee huonosti. Minulla on ollut 17-vuotiaasta asti aina max. kuukauden etsimisaikoja lukuunottamatta joku, sillä tätä sydäntäsärkevää yksinäisyyttä torjuakseni etsin aina nettitreffipalstalta jonkun joka minut kelpuutti. En tiedä alkaako tämä nyt kostautua vai johtuuko se minun aspergeristani tai masennuksestani, mutta pysymme yhdessä vain lapsen takia, ja minä tietysti siksi että olen mieluummin huonossa suhteessa kuin yksin.
Haluaisin vain niin kovasti olla normaali! Tulevaisuus pelotttaa, sillä ainoat asiat mitä siltä voin odottaa ovat miehen häipyminen jonain päivänä ja lapsen kasvaminen isoksi, elikkä se pelkäämäni yhä täydellisempään yksinäisyyteen joutuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 08:47"]
Ihan mukavasti menee, kiitos kysymästä.
Olen aina ollut hyvä oppimaan ja mukautumaan, nuorena huomasin että tulen ihmisten kanssa toimeen kun matkin tiettyjä asioita heidän käytöksestä, tavallaan opettelin esimerkistä sen miten ihmisten kanssa ollaan.
Tätä tekniikkaa hyödyntäen pääsin noin 20-vuotiaana siitä piinaavasta erilaisuudentunteesta joka oli ollut voimakas siihen saakka. Haittapuolena oli oman itsen pienimuotoinen hukkaaminen, menin hämilleni ja paniikkiin jos jonkun kanssa kommunikointi ei sujunutkaan ja otin tavallaan omaksi syykseni sen etten ko. tilanteessa osannutkaan mukautua.
Nyt 3-kymppisenä olen hoksannut että asperger tai ei, myös minulla on oikeus "vetää" tilanteita oman tuuleni mukaan, aina ei tarvitse mennä toisen esimerkin mukaan. Tämä on ollut helpotus.
Nykyisessä parisuhteessa (10 v yhdessä) olen alusta asti saanut rehottaa vapaasti, kumppanin kanssa ei tarvitse pingottaa. Perhe-elämässä hankalaa on lasten meluaminen, varsinkin jos heillä kavereita mukana ja kaikki huutaa ja vielä joku video pyörii. Tällöin saatan ylireagoida, tuntuu että pää halkeaa siitä metelistä.
Töissä menee kivasti, minulla on yritys johdettavana ja kymmenisen alaista. Olen kuulemma hyvä ja kuunteleva esimies. Huomaan kyllä että voisin tiukemmin vetää omaa tai firman linjaa enkä aina kuunnella niin tarkasti. Asiakkaiden kanssa (kohtaan välillä, en kuitenkaan jatkuvasti) tulen juttuun, osaan aika nopeasti mukauttaa omaa rytmiä (puheen yms) toisen ihmisen mukaan ja olla eritavalla esim. rennon tai neuroottisen tai asiallisen tai veemäisen ihmisen seurassa, olenhan harjoitellut asiaa.
Vapaalla an halua olla paljon ihmisten kanssa koska se kysyy energiaa. Kieppaan kommunikointiin liittyvät asiat (tunneilmaisut) tavallaan ylimääräisen kierroksen järjen kautta ja se on rasittavaa. Esim juhlien jälkeen voin olla ihan loppu kaikesta vuorovaikuttamisesta ja maata päivän sohvalla keräämässä itseäni.
[/quote]Minusta tuo loppu on ihan normaalia että haluaa olla itsekseen esim työ on jo semmoinen että tapaa ihmisiä paljon, joutuu välillä edustamaan jne. ei halua tavata kun oman perheen ja perheen sisälläkin olla vaan yksin mikäli mahdollista.
En ole diagnosoitu, mutta mielestäni omaan aspergerpiirteitä. Työasiat sujuu mukavasti, minulla on työ jota suoritan enimmäkseen yksin, välillä yhteistyössä. Olisi rasittavaa toimia koko ajan tiimissä, siksi pidän tästä työstä. Aikuisiällä en ole juurikaan saanut hyviä ystäviä ja seurustelukumppanin löytäminen on myös vaikeaa. Olen myös enemmän omissa oloissani viihtyvä, koska en viihdy sellaisten ihmisten seurassa, jotka pitävät minua erikoisena/omituisena. Aistin kyllä muista ihmisistä sen, milloin minua katsotaan kieroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asperger-diagnoosia ehdotettiin ensimmäisen kerran lapsena, mutta kriteerit eivät kuulemma täyttyneet. Seuraavan kerran n.22-vuotiaana ja se diagnoosi läntättiin sitten papereihin. Sen jälkeen toiset asiantuntijat ovat kommentoineet, etteivät pidä sitä oikeana. Mutta siellä kai se edelleen on.
Sosiaaliset taitoni olivat aika huonot vielä muutamia vuosia sitten, mutta nykyään tunnen itse olevani sosiaalisesti taitavampi kuin suuri osa ihmisistä. Ainakin saan suuni auki, osaan olla kohtelias ja huomioida muut ihmiset jne. Saatan ehkä vaikuttaa jollakin tavalla liian verkkaiselta ja 'viattomalta' joidenkin ihmisten silmissä, mikä aiheuttaa aliarviointia. Tämä johtuu ehkä osittain siitä, että en jaksa esittää mitään enkä 'pelata' ihmisten kanssa. Olen myös taipuvainen jatkuvaan surumielisyyteen ja huolehtimiseen, mikä toimii sekin hidasteena. Kun olin teini-ikäinen, sain nipun vääriä diagnooseja, moraalitonta pakkohoitoa ja lääkityksiä, jotka mahdollisesti laukaisivat elinikäisen kroonisen sairauden, joka vaikuttaa niin henkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen. Yhteiskunnallinen päähänpotkiminen on jatkunut hivenen sen jälkeenkin.
Parisuhteita tai seksikokemuksia ei ole ollut, koska heräsin noihin asioihin melko myöhään ja tultuani yli 20-vuotiaaksi päättelin ettei naisilla ja miehillä ole kovinkaan paljoa yhteistä. Jos olisin superkomea ja supliikki sonni, voisin ehkä tuudittautua illuusioon erilaisesta maailmasta, mutta en ole sellainen. Herkkä ja analyyttinen luonteeni sekä eläimellisen heittäytymisen osaamattomuus on siis aiheuttanut sinkkuutta.
Koen masennusta ja tyhjyyden tunnetta yksinäisyyden, ikävien muistojen, pienituloisuuden, terveysongelmien ja tekemisen puutteen vuoksi. Koska olen hyvin taipuvainen synkkyyteen ja yleiseen pahaan oloon, tarvitsisin tasapainokseni luonnostaan pirteitä ja spontaaneja, hyvinvoivia ihmisiä, muutoin olen aina vaarassa jäädä vellomaan omien ajatusten suohon ja negatiivisuuteen. Tuollainen valonpilkahdus realisoituu minulle eläväisemmin ehkä yhden kerran joka kesä, kun eräs sukulaiseni tulee käymään.
Asun suomalaisittain suurehkossa kaupungissa, mutta muidenkin ihmisten ahkeraksi tunnustama yritykseni löytää vapaaehtoistöitä ei ole tuottanut tulosta, puhumattakaan palkatusta työstä. Erilaisiin tutkintokoulutuksiin vuosien varrella hakiessa onni ei ole käynyt, osittain motivaatiosyistäkin. Nyt ihan viime päivinä olen huomannut ettei aikuisella ole juurikaan toivoa työllistyä aikuiskoulutuksen kautta, koska kaikkeen vaaditaan jo valmiiksi sen alan työpaikka- ja kokemus, johon ollaan kouluttautumassa. Olen hakenut vapaaehtoiseksi myös ulkomaille. En aio jättää uutta (tai sitten vanhaa) kotikaupunkiani jonkun opistopakertamisen vuoksi, ainakaan vielä, jos sellainen mahdollisuus tulee; silloin olisin huomattavasti kauempana tärkeistä ihmisistä ja elämänlaatu kärsisi muutenkin aika paljon. Jos elämäni käy jostain sietämättömäksi nykyisessä olomuodossaan, jonkinlainen ulkomaille 'karkaaminen' tuntuu vielä lohduttavalta vaihtoehdolta.
Joka tapauksessa jaksan elämää näinkin. Toivoisin vain saavani vähän lisätoimintaa, sillä tiedän potentiaalini menevän hukkaan enemmän tai vähemmän. Esim.neljä tuntia arkipäivä olisi hyvä ja ettei tarvitsisi jännittää toimeentuloa, tuli se mistä tuutista tahansa.
Olen harrastellut ja touhuillut erilaisia juttuja sen verran, että opintopistemäärien sun muiden perusteella voisin ottaa vastaan jonkun valtion viran, johon pääsyvaatimuksena olisi ylempi korkeakoulutus, muttei minkäänlaisia todellisia osaamisvaatimuksia (näitähän ilmeisesti riittää). Olen melko hyvä esim.kuvataiteessa, ja oppinut kommunikoimaan kymmenellä kielellä (virallisia opintosuorituksia kuudessatoista) ja saanut vähän palkintojakin. Suunnittelen lisäksi kirjailijan uraa. Pidän pieneläimistä erittäin paljon ja omaan jyrsijälemmikkejä.
Elämääni kaipaan eniten; rakkautta, ystävyyttä ja sisäistä rauhaa. Muu statushömppä on ihan kiva lisä ja olen ihan tyytyväinen siihen, että jaksan yrittää sen verran kuin jaksan.
-Mies 28v-
Olen keski-ikäinen as-mies. Menee ihan vitun hyvin. On vaimo ja peruskoulun päättänyt lapsi, omakotitalo, kesämökki ja pari sijoitusasuntoa. Vaimo on komea ja fiksu, poika löytää vielä varamsti paikkansa maailmassa. Kulut ei alunperin menneetkovin hyvin, jätin lukion kesken ja menin oppisopimukseen rakennusalalle. Myöhemmin kävin myös amkin, mutta en sitten jaksanut tehdä niitä hommia kuin pari vuotta, se oli niin tylsää paperinpyöritystä ja joutui soittelemaan puhelimella ihan liikaa. Mulla on hyvä työpaikka, mutta luulen kyllä, että kohta ryhdyn hoitamaan omia kohteita kokopäiväisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiitos kysymästä. Välillä hyvin, välillä huonommin. Olen kolmen lapsen äiti, naimisissa ja on vakituinen työ, amk-sekä yo-tutkinto. Lukuunottamatta tilanteita, joissa tutustun uusiin ihmisiin, väittäisin, ettei assiutta edes huomaa. Enkä kerro siitä, ajatelkoot, että vähän outo, ihan sama. Ihan tavallista elämää elän.
[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 10:16"]
Menee ihan vitun hyvin.
[/quote]
Asiaa! Piristi päivää tämä kommentti, eikä kyseessä nyt ole sarkasmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. En ole koskaan tehnyt töitä, lukuunottamatta koulu- ja opiskeluaikaisia työharjoitteluja. En ole koskaan seurustellut. Pelkään kuolevani neitsyenä. Minulla ei ole ainuttakaan ystävää tai kaveria. Välillä tuntuu yksinäiseltä. Peruskoulun lisäksi olen suorittanut vuoden mittaisen valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen.
millassii horoskooppeja teillä on?
Ihan ok. Ammattikoulun kävin, ja olen tällä hetkellä duunarityössä (en koulutustani vastaavassa). Ystäviä on muutama, mutta tapaamme melko harvakseltaan. Viihdyn todella hyvin yksin, pääsääntöisesti sosiaalisuus ja muut ihmiset väsyttävät, enkä myöskään jaksaisi parisuhdetta tai lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Huonosti pärjään.
Olen kolmekymppinen as-nainen, lapsen ja miehen olen jotenkin onnistunut saamaan, mutta koulutus on ylioppilas ja työ se kaikkein huonoiten palkattu paskaduuni, en kerro mikä ettei kukaan tunnista.
Elämäni suurin tragedia on aina ollut yksinäisyys. Olen hirveän seurankipeä ja kaipaisin kauheasti ystäviä mutta en kerta kaikkiaan osaa tutustua ihmisiin. Tuntuu että minun ja muiden välillä on aina lasiseinä; vaikka kuinka yritän parhaani niin en koskaan vain pääse kenenkään kanssa pinnallista jutustelua pidemmälle.En ole myöskään onnistunut löytämään mitään omaa alaa, mistä kadehdin muita aspergereja. Lukiossa pärjäsin suht hyvin kun siellä riitti tiedon ulkoa opiskelu mutta sen jälkeen kaikki opiskeluyritykset ovat kaatuneet täydelliseen mielikuvituksen puutteeseen. Se etten saa töitä taas tuskin voi johtua aspergerista koska en pääse edes haastatteluihin, taitaa aina vaan olla parempia hakijoita ta
Yritä silti nauttia nykyisestä elämänvaiheesta. Minäkin olen vain ylioppilas. Olen opiskellut, mutten
ollut siinä työssä kauan. Valitsin väärän alan, koska joku tuttava väitti sen sopivan minulle. Ei sopinut.
Olin pienipalkkaisessa työssä vuosikausia. Kun olin nuori, tästä oireyhtymästä ei puhuttu.
Useimmat huomasivat, että olen erilainen ja pitivät minua outona. Toki tajusin itsekin, että olen
erilainen. En ole ollut tutkimuksissa tämän johdosta. Nyt kun olen lukenut as-ihmisistä, oloni on jotenkin
helpompi. En ole yksin tämän kanssa, mutta voimakas yksinäisyyden tunne on varjostanut elämääni.
[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 09:39"]
Minusta tuo loppu on ihan normaalia että haluaa olla itsekseen esim työ on jo semmoinen että tapaa ihmisiä paljon, joutuu välillä edustamaan jne. ei halua tavata kun oman perheen ja perheen sisälläkin olla vaan yksin mikäli mahdollista.
[/quote]
En ole tuo kirjoittaja, jonka tekstiä kommentoit, mutta se teksti voisi olla minun kirjoittamani. Haluaisin huomauttaa, että on todella ärsyttävää kun ihmiset sanovat että se tai tämä asperger-piirre tai niistä seuraava kuormitus on "ihan normaalia". Voitte olla varmoja, että jos henkilöllä on diagnosoitu asperger, niin hänen elämänsä ei ole normaalia vaan paljon tavallista rankempaa. Tietenkin jokainen varmaan väsyy sosiaalisuudesta jonkin verran, mutta itselleni esim. 4 tuntia sosiaalista toimintaa merkitsee sitä, että joudun nukkumaan sen jälkeen useamman tunnin päiväunet ja illalla en pysty tekemään enää yhtään mitään järkevää vaikka olisin hereilläkin.
Moni asperger-ihmisten kohtaama vastoinkäyminen voi kuulostaa normaalilta elämältä, mutta ne ovat kuitenkin kuormittavuudeltaan ja vakavuudeltaan aivan muuta kuin normaalilla tasolla. Olkaa siis ihmiset kilttejä älkääkä vähätelkö as-ihmisten todellisuutta väittämällä kokemuksiamme normaaleiksi tai tavanomaisiksi. Ette voi tietää asioiden todellista laitaa, ja ihminen ei välttämättä ole lähellekään normaali vaikka ulospäin vaikuttaisi siltä sen pari tuntia kun olette hänen kanssaan tekemisissä.