Te, joiden vanhemmat haukkuneet ja vähätelleet teitä lapsuudessanne: Onko vanhempanne ikinä pyytäneet anteeksi käytöstään?

Minua on jäänyt vaivaamaan se, että nuoruudessa/lapsuudessa minua ei ikinä kannustettu asioissa, joista olisin itse ollut innostunut. Nöitä asioita on ollut paljon eivätkä ne ole olleet millään tavalla kalliita/mahdottomia unelmia. Ainoastaan vanhempani toiveiden mukaisten asioiden toteuttamisesta sain kiitosta. Valitettavasti emme olleet ihmisinä samanlaisia ja koen koko minuuteni tulleen lytätyksi (=musiikkimaku, vaatetus, harrastukset, toiveet tulevaisuuden suhteen).
Onko vanhempanne ikinä pyytänyt anteeksi sitä, että eivät ymmärtäneet kasvattavansa itsestään erillistä persoonaa, joka olisi (kenen tahansa lapsen kanssa samalla tavalla) kaivanneet hyväksyntää omalle persoonalleen? Omassa tapauksessani taustalla on isäni totaalinen hylkäys sekä äitiäni että minua kohtaan ja olen miettinyt, pitääkö äitini minua ehkä vain negatiivisena muistona suhteesta, joka ei ikinä johtanut hänen toiveensa mukaiseen lopputulokseen. Eli olenko äidilleni vain muistutus hänen kusipäänä pitämästään isästäni ja samasta syystä hän jollakin tavalla haluasi kieltää koko olemassaoloni?

Äiti ei ikinä ole pyytänyt anteeksi mitään kasvatuksessaan. Monta kertaa olen todistanut sitä, kuinka hän on esim. kummilastensa suhteen miettinyt pitkäänkin sitä, mikä mahtaisi olla mieluinen lahja. Itse en ole koskaan elämäni aikana saanut syntymäpäivälahjaksi tai joululahjaksi mitään sellaista, jota olisi toivonut. Jopa kummilastensa lapset tuntuvat saavan enemmän huomiota kuin minä, joka kuitenkin olen hänen biologinen lapsensa,

Esimerkki: lapsena en ollut lainkaan kiinnostunut piirtämisestä tai klassisesta musiikista. Sain lahjaksi mm. piirustuslehtiöitä, värikyniä, musiikkileirejä sekä hienon pianon. Olisin toivonut lahjaksi urheiluvälineitä kuten uusia lenkkareita, hevostietokirjoja yms.
Ihan pienenä (=alle kouluikäisenä) toivoin lahjaksi pehmoeläimiä mutta sain lahjaksi nukkeja. Äitini on kertonut minulle siitä, että hän olisi lapsena halunnut saada syntymäpäivälahjaksi mahdollisimman realistiselta näyttävän nuken ja siksi ajatelleensa, että minä ilahtuisin sellaisesta.

En edelleenkään ymmärrä, mitä äitini on minusta ajatellut. Näen vuosittain, kuinka hän onnittelee kummilapsiaan näiden ollessa jo nelikymppisiä. Äitini muistaa heitä postikorteilla ja erilaisilla lahjoilla, lisäksi muistaa myös kummilastensa lapsenlapsia. Minulle äitini ei välttämättä lähetä edes tekstiviestiä syntymäpäivinäni.

Mitä pitäisi ajatella? Pitäisikö minun vain ajatella olleeni vääränlainen lapsi? En ole koskaan ollut hankala, en ole käyttäytynyt huonosti enkä ole pistänyt elämääni "ranttaliksi". Teen töitä alalla, joka ei ole ollut äidilleni mieleinein mutta kuitenkin teen työtä alalla, joka on yleisesti ottaen ihan yhteiskunnallisesti arvostettu.