Yksinäisyys

Vaikea kuvailla mitä se on pahimmillaan.

Kun on aina yksin, niin sitä vaipuu aivan omaan maailmaansa. Sitä alkaa ostamaan kaupassa mahdollisimman vähän jotta sais tulla huomenna tai jopa illalla uudestaan. Kaupassa toivoo katsekontaktia toisilta. Miettikää elämää jossa kukaan ei ”näe” sua. Kukaan ei tunne sua. Joka puolella sä näet vain tuntemattomia. Jos sua ärsyttää tai ilahduttaa jokin asia niin kenelle sä sen kerrot? Kaikki ilot ja surut jää itselle.

Ei ole ihmistä keneen tuollanen elämä ei vaikuttaisi.

Olisi kiva joskus vaan soittaa jollekin, jutella mistä vain. Ei ole ketään, kenelle soittaa, äidin kuoleman jälkeen.

Yksinäisyys yksinäisen joskus ottaa hahmon ihmisen...

Musertavalta. Kuin en olisi edes elossa. Olen täysin eri ihminen kuin mitä olin lapsena kun vielä oli kavereita. Se henkilö on kuin muisto vain.

En ole yksin, mutta yksinäiseltä tuntuu, kun ei ole naista rinnallani. Haaveilen aina itseni uneen.

Tämä on enemmän kaipuuden tunne, kuin kipua.

Maxwelll kirjoitti:

Vaikea kuvailla mitä se on pahimmillaan.

Kun on aina yksin, niin sitä vaipuu aivan omaan maailmaansa. Sitä alkaa ostamaan kaupassa mahdollisimman vähän jotta sais tulla huomenna tai jopa illalla uudestaan. Kaupassa toivoo katsekontaktia toisilta. Miettikää elämää jossa kukaan ei ”näe” sua. Kukaan ei tunne sua. Joka puolella sä näet vain tuntemattomia. Jos sua ärsyttää tai ilahduttaa jokin asia niin kenelle sä sen kerrot? Kaikki ilot ja surut jää itselle.

Ei ole ihmistä keneen tuollanen elämä ei vaikuttaisi.

Juuri näin. Karkotan kai ihmisiä kun kaikki jotka edes katsoo hyväksyvän oloisesti on minulle potentiaalisia sydänystäviä.. Kuvittelin esim yhdessä tilaisuudessa että tyyppi jonka kanssa vitsailin muutaman tunnin olisi joku ystävä mutta kun tilaisuus loppui oli hän kuin ei tuntisikaan minua. En ymmärrä ihmisiä ollenkaan.

Plus maailma ja muut ihmiset tuntuu tosi uhkaavilta kun kukaan ei ole minun puolellani vaan kaikki on oman ja läheistensä puolella.

Miten te jo vastanneet saisitte jaettua yhteystietonne? Teillä olisi heti neljän hengen porukka kasassa ja koko loppuelämä aikaa tutustua, kaverusta ja ystävystyä. Whatsapp-ryhmä pystyyn ja puhelut käyntiin.

Tunnen tuskanne. Olen sen itsekin läpikäynyt. Älkää luovuttako vielä, teitä varten on joku tuolla jossain

Vierailija kirjoitti:

Plus maailma ja muut ihmiset tuntuu tosi uhkaavilta kun kukaan ei ole minun puolellani vaan kaikki on oman ja läheistensä puolella.

Tähän fiilikseen voi päästä kun kuvittelee että huomenna herätessä kaikki ympärilläsi olevat ihmiset olisivat kuin eivät tuntisikaan sinua (monen jännärin teema) vaan katsoisivat vain ohi, kiinnostumatta.

Jotenkin tuntuu välillä että elämä menee hukkaan ei voi jakaa sitä kenenkään ystävän tms. kanssa vaikka pitäisihän sitä itsekin pystyä kokemaan asioita. En tiedä miksi se kuitenkin tuntuu siltä..

Paskalta

50

Mä oon saanut kauheen hitaasti ja kauheella työllä ja tuurilla muutaman ystävän, mutta mua pelottaa että menetän ne. Muutenkin pelkään edelleen ihan hirveesti sitä tilannetta, että ei vaan oo ketään ja se on sellanen pysyvä tila, koska siitä on ihan hirveen vaikea päästä pois. Mutta joka tapauksessa oon todella kiitollinen siitä, että mun tilanne on parempi kuin mitä se vuosia oli. Kyllä mua silti jotenkin hävettää asia edelleen. En mä esim mitään synttäreitä pystyisi

järjestää, kun pelkään että yks tai kaks tulis paikalle.

Yks asia on sitten se, että oon vuosia miettinyt tosi paljon mikä mussa on vikana ja välillä vertaillut itseäni muihin, joille tää asia tuntuu olevan tosi helppoa. Itsetunto on aika matalalla.

Vierailija kirjoitti:

Maxwelll kirjoitti:

Vaikea kuvailla mitä se on pahimmillaan.

Kun on aina yksin, niin sitä vaipuu aivan omaan maailmaansa. Sitä alkaa ostamaan kaupassa mahdollisimman vähän jotta sais tulla huomenna tai jopa illalla uudestaan. Kaupassa toivoo katsekontaktia toisilta. Miettikää elämää jossa kukaan ei ”näe” sua. Kukaan ei tunne sua. Joka puolella sä näet vain tuntemattomia. Jos sua ärsyttää tai ilahduttaa jokin asia niin kenelle sä sen kerrot? Kaikki ilot ja surut jää itselle.

Ei ole ihmistä keneen tuollanen elämä ei vaikuttaisi.

Juuri näin. Karkotan kai ihmisiä kun kaikki jotka edes katsoo hyväksyvän oloisesti on minulle potentiaalisia sydänystäviä.. Kuvittelin esim yhdessä tilaisuudessa että tyyppi jonka kanssa vitsailin muutaman tunnin olisi joku ystävä mutta kun tilaisuus loppui oli hän kuin ei tuntisikaan minua. En ymmärrä ihmisiä ollenkaan.

Siis mullekin on käynyt useamman kerran niin, että jossain tapaamani ihminen, jonka kanssa on mielestäni synkannyt hyvin (ei niin että kuvittelisin että ollaan sydänystäviä, mutta edes tuttuja tai kavereita), ollaan esimerkiksi samalla kurssilla tai työpaikassa, ignooraa myöhemmin kun sillä on niitä oikeita kavereita ympärillä tai niiden kanssa menoa.

Muistan esimerkiksi yhdeltä kansalaisopiston kurssilta, kun juttelin koko parituntisen yhden toisen tytön kanssa, mutta seuraavalla kerralla kun sen kaveri olikin päässyt mukaan tunnille, se oli kuin ei tuntisikaan eikä todellakaan tullut edes samaan pöytään, vaikka ne olisi sellaisia monen pöydän rykelmiä johon olisi hyvin mahtunut se ja sen kaveri myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maxwelll kirjoitti:

Vaikea kuvailla mitä se on pahimmillaan.

Kun on aina yksin, niin sitä vaipuu aivan omaan maailmaansa. Sitä alkaa ostamaan kaupassa mahdollisimman vähän jotta sais tulla huomenna tai jopa illalla uudestaan. Kaupassa toivoo katsekontaktia toisilta. Miettikää elämää jossa kukaan ei ”näe” sua. Kukaan ei tunne sua. Joka puolella sä näet vain tuntemattomia. Jos sua ärsyttää tai ilahduttaa jokin asia niin kenelle sä sen kerrot? Kaikki ilot ja surut jää itselle.

Ei ole ihmistä keneen tuollanen elämä ei vaikuttaisi.

Juuri näin. Karkotan kai ihmisiä kun kaikki jotka edes katsoo hyväksyvän oloisesti on minulle potentiaalisia sydänystäviä.. Kuvittelin esim yhdessä tilaisuudessa että tyyppi jonka kanssa vitsailin muutaman tunnin olisi joku ystävä mutta kun tilaisuus loppui oli hän kuin ei tuntisikaan minua. En ymmärrä ihmisiä ollenkaan.

Siis mullekin on käynyt useamman kerran niin, että jossain tapaamani ihminen, jonka kanssa on mielestäni synkannyt hyvin (ei niin että kuvittelisin että ollaan sydänystäviä, mutta edes tuttuja tai kavereita), ollaan esimerkiksi samalla kurssilla tai työpaikassa, ignooraa myöhemmin kun sillä on niitä oikeita kavereita ympärillä tai niiden kanssa menoa.

Muistan esimerkiksi yhdeltä kansalaisopiston kurssilta, kun juttelin koko parituntisen yhden toisen tytön kanssa, mutta seuraavalla kerralla kun sen kaveri olikin päässyt mukaan tunnille, se oli kuin ei tuntisikaan eikä todellakaan tullut edes samaan pöytään, vaikka ne olisi sellaisia monen pöydän rykelmiä johon olisi hyvin mahtunut se ja sen kaveri myös.

Joo, tuo sydänystävä ehkä sellainen pohjimmainen haave mutta realistisesti toki ihan kaverikin olisi ok, mutta minulle käy myös hyvin usein niin että luulen olevani läheisempi jonkun kanssa kuin olenkaan. Ihan eräässä pienessä oikeuskäsittelyssä yhden piti määritellä suhteensa minuun ja sanoi että olen tuttu kun luulin että ollaan vähän läheisempiä..

Vierailija kirjoitti:

Miten te jo vastanneet saisitte jaettua yhteystietonne? Teillä olisi heti neljän hengen porukka kasassa ja koko loppuelämä aikaa tutustua, kaverusta ja ystävystyä. Whatsapp-ryhmä pystyyn ja puhelut käyntiin.

Ei se niin toimi. Harvoin minulla synkkaa toisen yksinäisen kanssa, jos koskaan. Somessa en muutenkaan halua olla. Ihmiseen tutustun vain livenä, jos olen tutustuakseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maxwelll kirjoitti:

Vaikea kuvailla mitä se on pahimmillaan.

Kun on aina yksin, niin sitä vaipuu aivan omaan maailmaansa. Sitä alkaa ostamaan kaupassa mahdollisimman vähän jotta sais tulla huomenna tai jopa illalla uudestaan. Kaupassa toivoo katsekontaktia toisilta. Miettikää elämää jossa kukaan ei ”näe” sua. Kukaan ei tunne sua. Joka puolella sä näet vain tuntemattomia. Jos sua ärsyttää tai ilahduttaa jokin asia niin kenelle sä sen kerrot? Kaikki ilot ja surut jää itselle.

Ei ole ihmistä keneen tuollanen elämä ei vaikuttaisi.

Juuri näin. Karkotan kai ihmisiä kun kaikki jotka edes katsoo hyväksyvän oloisesti on minulle potentiaalisia sydänystäviä.. Kuvittelin esim yhdessä tilaisuudessa että tyyppi jonka kanssa vitsailin muutaman tunnin olisi joku ystävä mutta kun tilaisuus loppui oli hän kuin ei tuntisikaan minua. En ymmärrä ihmisiä ollenkaan.

Siis mullekin on käynyt useamman kerran niin, että jossain tapaamani ihminen, jonka kanssa on mielestäni synkannyt hyvin (ei niin että kuvittelisin että ollaan sydänystäviä, mutta edes tuttuja tai kavereita), ollaan esimerkiksi samalla kurssilla tai työpaikassa, ignooraa myöhemmin kun sillä on niitä oikeita kavereita ympärillä tai niiden kanssa menoa.

Muistan esimerkiksi yhdeltä kansalaisopiston kurssilta, kun juttelin koko parituntisen yhden toisen tytön kanssa, mutta seuraavalla kerralla kun sen kaveri olikin päässyt mukaan tunnille, se oli kuin ei tuntisikaan eikä todellakaan tullut edes samaan pöytään, vaikka ne olisi sellaisia monen pöydän rykelmiä johon olisi hyvin mahtunut se ja sen kaveri myös.

Joo, tuo sydänystävä ehkä sellainen pohjimmainen haave mutta realistisesti toki ihan kaverikin olisi ok, mutta minulle käy myös hyvin usein niin että luulen olevani läheisempi jonkun kanssa kuin olenkaan. Ihan eräässä pienessä oikeuskäsittelyssä yhden piti määritellä suhteensa minuun ja sanoi että olen tuttu kun luulin että ollaan vähän läheisempiä..

Nyt myös tuli mieleen että näin on ollut aina, kun olin lapsi niin noudin jonkin aidan yli karanneen pallon koska luokan suosituin tyttö sanoi että jos noudan olen hänen paras ystävänsä..

Mikähän siinäkin on, kun olin vuosia yksinäinen, siis todella yksinäinen ja ymmärsin silloin toisia yksinäisiä ja pystyin samaistumaan heihin. Halusin keskustella yksinäisyydestä ja toivoin siitä pääseväni.

Nyt en ole tuntenut yksinäisyyttä vuosiin ja en tunne mitään näitä viestejä lukiessani eikä koko tämä aihe kiinnosta minua. Liittyyköhän tämä jollain tavoin siihen miksi yksinäisyydestä oli niin vaikea päästä pois. Yksinäiset eivät vain oikeasti kiinnosta ei-yksinäisiä, eivätkä he pysty samaistumaan yksinäisen ongelmiin. Sanahelinää kyllä kuulee heiltä joskus.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinäkin on, kun olin vuosia yksinäinen, siis todella yksinäinen ja ymmärsin silloin toisia yksinäisiä ja pystyin samaistumaan heihin. Halusin keskustella yksinäisyydestä ja toivoin siitä pääseväni.

Nyt en ole tuntenut yksinäisyyttä vuosiin ja en tunne mitään näitä viestejä lukiessani eikä koko tämä aihe kiinnosta minua. Liittyyköhän tämä jollain tavoin siihen miksi yksinäisyydestä oli niin vaikea päästä pois. Yksinäiset eivät vain oikeasti kiinnosta ei-yksinäisiä, eivätkä he pysty samaistumaan yksinäisen ongelmiin. Sanahelinää kyllä kuulee heiltä joskus.

Miten sitten pääsit pois yksinäisyydestä?

Yksinäisyys rakastaa ei edes lähimmäisillä ole mukamas aikaa soitellaan sitten niitä pakkopulla puheluita ja synttäri korttiin rakas jopa joku sanoi että on ikävä muuta en voi sanoa kuin että teeskenteliät