olen katkera paska!

Adoptiota olen miettinyt tai itseasiassa sijaislapsen ottamista. Siinä voisi ollakin joku järki. Jostain syystä kaipuu nähdä minkä näköinen ja luonteinen olisi ihan minun ja mieheni geeneistä syntynyt tyttö on kuitenkin aika kova. Olen silti ihan vakavissani miettinyt tuota sijaisperheksi ryhtymistä tytölle/tytöille. Ehkä se voisi viedä pahimman tuskan pois ja samalla auttaisi apua tarvitsevia tyttöjä. 

ap

[quote author="Vierailija" time="02.06.2013 klo 09:29"]

17; kuinka kaunis ja 80-lukulainen ajatus, että pojat ja tytöt ovat aivan samanlaisia. Eiköhän viiden poikalapsen äiti kuitenkin voi aivan perustellusti olla asiasta eri mieltä. Montakos poikaa ja tyttöä sulla on? Veikkaan ettei yhtäkään.

[/quote]

Minulla on sekä poikia ja tyttöjä eivätkä he tietenkään ole samanlaisia. Kaikilla on katsos erilainen luonne. Ei asiaa voi "verrata" edes poikien välillä.

Kyllä se niin on, että elämämme olisi täysin erilaista jos meillä olisi esim 5 tyttöä. Siitä on ihan turha kenenkään väittää vastaan. Yksi tyttö poikakatraassa tuskin taas muuttaisi mitään. Tai yksi poika tyttökatraassa. 

ap

Ymmärrän tunteitasi, mutta sinun kannattaa löytää positiivisia asioita siitä elämästä, mitä nyt elät. Ilmeisesti muita ongelmia ei niin hirveästi ole, jos tämä on suurin huolenaiheesi?

Jos pääset eroon katkeruudestasi, niin jonain päivänä sinusta tulee mukava anoppi monelle miniälle. Ja joku lapsistasi saa varmaankin joskus tytön. :)

Tää Oli ku mun suusta,paitsi et mul 3 poikaa. En osaa auttaa oon iteki viel sekasin. Esim itken salaa ku ystävät saa tyttöjä. Pojat 9,6,ja kolme vee. Ei auttanu työhön paluu eikä puhumine terapeutil. Kävin kaksi kertaa ja lopetin ku olo paheni ku jouduin ajateleen asiaa enempi. Voimia sulle,toivottavasti sä saat apua terapiasta tms.

Sun elämästäsi on vastuussa sinä itse, ei kukaan muu. Kukaan muu ei voi katkeruuttasi poistaa kuin sinä itse teraputin avustuksella. Älä luule, että se yksin onnistuu, tarvitset apua. Olen kotoisin perheestä jossa vanhemmat olivat katkeria, ilkeitä, kostonhimoisia. Menin myös naimisiin samanlaisen ihmisen kanssa. Lähes koko elämäni olen yrittänyt selviytyä näistä katkerista ihmisistä, jotka eivät ota vastuuta itsestään ja levittävät ympärilleen pelkkää pahaa, syyttelevät muita omasta pahasta olostaann, eivät kykene tuntemaan myötätuntoa, ainoastaan itsesääliä omasta kurjasta kohtalostaan. Katkeruus on todellakin vaarallinen sairaus, vaarallisempi kuin syörä, syöpä tuhoaa vain sen kenessä se kasvaa- ja siitäkin usein nykyään toipuu, katkeruus pilaa läheistenkin elämää ja vaurioittaa lapsia erittäin vakavasti. Hienoa että olet tajunnut kuinka sairas olet. Toivottavasti nyt myös haet apua itsellesi. Seuraavaksi tulet muuten katkeroitumaan siitä, etteivät poikasi voi/halua olla kanssasi tekemisissä. Sillä jos he haluavat voida hyvin, se on mahdotonta.  Voin pahoin kun luen tekstiäsi.

Minäkin olen pelkkien poikien äiti ja lohduttaudun sillä, että mulla on kummilapsina tyttöjä ja ajatuksella, että sitten joskus mulla on miniöitä.

Minäkin aina luulin, että musta tulee tyttäjen äiti. Näin itseni nimenomaan tyttölasten äitinä. Olen minäkin edelleen jossain määrin katkera siitä, etten saanut tyttöjä ja siitä, etten voi saada enempää lapsia ylipäätään, olen kateellinen salaa tyttölasten äideille. Mutta elämä ei ole reilua ja maailmassa on isompiakin vääryyksiä kuin se, että on sattunut saamaan poikalapsia.

Eipä se katkeruus katoa sillä, että tunteensa kieltää. Jos katkeruus syö sua ap noin paljon, terapia voi olla ihan hyvä ratkaisu. Kallista se toki on eikä katkeruuden vuoksi siihen varmaankaan yhteiskunnan tukea saa. Mutta voi olla helpottavaa keskustella jonkun kanssa asiasta ja yrittää nähdä katkeruutensa taakse, mitä sieltä löytyy?

Terapia on sellainen prosessi, joka useinkin aluksi vain voimistaa niitä negatiivisiksi mieltämiämme tunteita, mutta se on välivaihe, joka on välttämätön.

Voi tekisi mieli sanoa muutama kirosana!! Lapset ovat lahjoja, heitä ei tuosta vain saada, jokainen on aarre josta kasvaa sitä hienompi ihminen mitä enemmän saa osakseen rakkautta ja hyväksyntää! Jos lapsistaan pitää hyvää huolta, ei tällaiselle kitinälle jää edes aikaa saati ajatusta. Lapset tarkoitus ei ole olla äidilleen mikään symboli, tyydyke tai hyödyke. Lapsi on lahja josta kannattaisi olla kiitollinen. varokaa vain ettei elämä rupea antamaan samalla mitalla takaisin ja vie teiltä teidän lapsianne, tavalla tai toisella. Ei ole tervettä katkeroitua lapsen sukupuolesta, tuollaisen takana on varmasti isompia mielenterveyden ongelmia.

Hullua. Miten sukupuoli voi olla jollekin näin tärkeä asia? Yritä nyt keksiä jotain muuta ajateltavaa, mene vaikka jumppaan.

Katkeruudessa on se ongelma, että mitä enemmän kadehtii toisten hyviä asioita, sen epätodennäköisemmin niitä itselleen koskaan saa. katkera mieli karkoittaa kaiken mahdollisuuden hyvään, tarpeeksi katkera keskittyy olemaan katkera eikä edes huomaa omia tilaisuuksiaan.

Minäkin olen huomannut että olen muuttumassa katkeraksi. Suloisia tyttöjä minulla on kaksin kappalein, mutta muut asiat katkeroittaa. Eniten taloudelliset, olen tehnyt typeriä valintoja työelämän suhteen vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin. Tässä sitä sitten ollaan, surkeassa pätkätyökierteessä.

Mua itseä harmittaa tämä katkeruus, se on turhinta mitä voi olla ja toivoisin jotain vinkkiä miten siitä pääsisi eroon. Kun minulla siis ei ole mitään oikeita taloudellisia huolia, mies hyvätuloinen ym. Kaikki mahdollisuudet ja ainekset olla onnellinen löytyy mutta silti se aina tulee mieleen. Harmittaa kun vaikka ei ole sitä omakotitaloa järven rannalla. Ihan hullua olla tällaisesta katkera, tajuan sen itsekin!

Tämä on kyllä todella todella syövyttävä tunne. En tiedä kirjoitinko jo aikaisemmin, mutta minä en ole aikaisemmin elämässäni ollut kateellinen tai katkera kenellekään tai mistään. Vaikka olen kokenut elämässä kovia, niin katkeruteen en ole ollut taipuvainen. Tämä tytär asia nyt kylläkin syö ja lujaa sisältä. En todellakaan tiedä mitä tälle tekisin. Tiedän, että jos vain yhden tyttären olisin saanut, niin raskas kivi olisi vierähtänyt hartioiltani ja arvostus poikiani kohtaan olisi varmasti noussut ihan huimasti. Lisäksi minä en olisi enää kadehtinut ketään! Mutta nyt vaivun välillä eptoivoon katsoessani poikieni rymyämistä, tai sitä kun he touhuavat isänsä kanssa. Olen jo nyt kovin ulkopuolinen, vaikka lapset ovat pieniä. Entä kun he kasvavat? Olisin niin kovasti halunnut nähdä miltä tyttäreni olisi näyttänyt, millainen hän olisi ollut ja millainen suhde meille olisi tullut.

Täällä on vastausksia hyvin laidasta laitaan. Tiedän, että jos olisin itsekin tyttäreni saanut, niin luultavasti täällä vauhkoaisin ensimmäisenä siitä kuinka kiittämätöntä on valittaa lapsen sukupuolesta jne. Mutta ei tätä tunnetta voi tajuta jos sitä ei ole itse kokenut. 

Sitä psykoterapiaa olen miettiyt ja varmaan toteutankin jossain vaiheessa kun siihen vaan saan jostain rahaa...

ap

Tää aihe on tabu. Ei tästä saa puhua...olen yrittänyt parille ystävälle avautua mutta sain vihat päälleni vain. No löysin sitten elämääni muuta sisältöä kun palasin työhön ja sitten myöhemmin takaisin opiskelemaan,aloin käydä salilla ja laihdutin itseni normaalikokoiseksi. Tällä hetkellä ajatus omasta tyttärestä tuntuu todella oudolta jopa. En haikaile asiaa enää yhtään vaan näin on hyvä. Luulen että siä kotona on liian pienet piirit ja alkaa liikaa ajatella kaikkia asioita. Kaikkea hyvää sinulle,toivottavasti säkin unohdat haaveesi ajan kanssa. Ne lapset on niin vähän aikaa pieniä ja muutavat jo pian pois kotoakin. Terkuin kolmen pojan onnellinen äiti!

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 14:31"]

Tää aihe on tabu. Ei tästä saa puhua...olen yrittänyt parille ystävälle avautua mutta sain vihat päälleni vain. No löysin sitten elämääni muuta sisältöä kun palasin työhön ja sitten myöhemmin takaisin opiskelemaan,aloin käydä salilla ja laihdutin itseni normaalikokoiseksi. Tällä hetkellä ajatus omasta tyttärestä tuntuu todella oudolta jopa. En haikaile asiaa enää yhtään vaan näin on hyvä. Luulen että siä kotona on liian pienet piirit ja alkaa liikaa ajatella kaikkia asioita. Kaikkea hyvää sinulle,toivottavasti säkin unohdat haaveesi ajan kanssa. Ne lapset on niin vähän aikaa pieniä ja muutavat jo pian pois kotoakin. Terkuin kolmen pojan onnellinen äiti!

[/quote]

Kiitos tästä. Taidatkin olla ensimmäinen joka luo minulle edes vähän toivoa päästä tästä ylitse!

ap

Hain tämän viestin jos tulisi vielä mielipiteitä. En ole ap mutta ajatukset vähän samanlaisia. Tosin minulla 2 tyttöä ja lapsia ei enää tule ja olsin kovasti halunnut sen pojan ja mies myöskin. En oikeen pääse yli tästä koska ihailen aina vaaleansinisiä vauvan vaatteita ja ystävien pieniä poikia jotka niin suloisia ja ihania pienien autojensa kanssa...huoh :(

Ihan uteliaisuudesta kysyn, että miltä sinusta tuntui kun sait tietää että viides lapsesi on jälleen poika? Romahditko? Masennuitko? Pystyitkö iloitsemaan viidennestä lapsestasi, vaikka poika olikin?

Siis sinulla on VIISI lasta, etkä tajua, miten olet onnekas! Minun molemmat poikani ovat hoitojen ja tuhansien eurojen ja kivun ja säryn kautta saadut, ja on niitäkin, jotka eivät saa edes yhtä ainutta!

Huoh.

Terapiasta suosittelisin sinulle nlp:tä, joka on ratkaisukeskeistä terapiaa. Siis sellaista, joka tähtää ajattelun muuttamiseen ja ongelmien ratkaisemiseen, ei niiden vatvomiseen.

Lopeta se ciiderin kittaaminen, niin alkaa näyttää valoisammalta.

Miksi olet noin katkera siitä, että sulla on vain poikia? Mä olen onnellinen, että mulle on siunaantunut kolme poikaa. Luojan kiitos, en ole saanut tyttöjä! :) Haluaisin vielä yhden lapsen, mutta en uskalla, kun pelkään, että jos onkin tyttö.

up