Minkä verran kertoa kumppanille vaikeasta lapsuudesta?

Minä kerroin. Kipeitä asioita, joiden vuoksi käyn edelleen terapiassa nelikymppisenä. Ensin mies suuttui siitä, etten ollut kertonut heti (=alle puoli vuotta tuntemisemme jälkeen). Myöhemmin käytti kertomisiani lyömäaseena riitelymme yhteydessä (=eli minä olen se hullu koska käyn terapiassa ja koska olen ollut masentunut lapsesta saakka johtuen vanhempieni mielenterveysongelmista ja mitätöinnistä).

Oikeasti kukaan muu ei ikinä ole saninut minua hulluksi. Taustani huomioiden pärjään aivan erinomaisesti (tulotasoltani olen ylempää keskiluokkaa, asun omistusasunnossa Helsingin keskustassa jne.). Suuremmalla todennäköisyydellä minun olisi pitänyt kuolla jo aikapäiviä sitten rankan elämän seuraamuksiin.

Jatkossa tuskin enää kerron mitään. Jos nyt ylipäätään enää parisuhdetta edes yritän uskaltautua hankkimaan.

Kohtuus kaikessa. Toki omasta elämästä pitää voida puhua, mutta jos tulee pöytään sillä asenteella että no niin minulla oli tosi kauhea lapsuus joten automaattisesti tästä seuraa että kumppanin pitää hyvittää se jotenkin... ei kiitos. Minulla itselläni tosi rankka tausta, mutta tänä päivänä suhtaudun siihen niin, että olen itse työstänyt asiaa niin kauan ja vaivalla, että en edes jaksaisi pureksia samoja asioita toisen kanssa enää uudelleen vaan yrittää löytää jotain valoisaa sisältöä elämään ja jatkaa eteenpäin.

Ei nyt ekana kannata kaikkia traumojakataa toisen niskaan. Omassa suhteessa on juteltu 5vuoden aikana jonkin verran mutta tuskin vieläkään kaikkea. Poikaystävällä etenkin paljon kaikkea sattunut perheessä. En varmaan tiedä ku murtppsan. Kertoo sitten aina kun on valmis.

Traumoja kaataa