Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin puhua avoimesti nuoruuteni perheväkivallasta.
Aloittaja
17.07.2020 |
Uskon, että se tekisi minulle hyvää. Koen kuitenkin, että profiloituisin liikaa sen kautta. Koen myös, että se olisi väärin vanhempiani kohtaan. Mitä te ajattelette?
Lapsuudessani en tiennyt väkivallasta. Yläkouluikäisenä jouduin isäni rajusti pahoinpitelemäksi yllättävässä tilanteessa. Tämän jälkeen aloin tajuamaan, että vanhempieni välillä on väkivaltaa. Pelkäsin vuosikausia, että joku kuolee tai vammautuu.
Muutin nuorena pois kotoa. Äitini suoraan kysyi, että jos hänelle sattuisi “jotakin”, palaisinko hoitamaan sisaruksiani. Äitini oli alkanut vuodattamaan kokemuksiaan minulle yksipuolisesti jo kotona asuessani.
Olin pirteä ja puhelias tukioppilas, keskiarvoni oli yli 9. Vanhempani olivat sosiaalisia, töissä ihmisten parissa, eivätkä käyttäneet päihteitä. Vanhempani vähättelevät väkivaltaa, eivätkä vahvistaisi kertomustani. Nykyisin he ovat eronneet.
Olen käynyt pitkän terapian ja hyötynyt siitä. Olen töissäkäyvä ja onnellinen koululaisten äiti. Nykyisin alan itse olla oman tarinani kanssa melko sinut. Olen huomannut, että väkivalta ja pelkääminen on vaikuttanut elämässäni oikeastaan kaikkeen. Matkan varrelle on mahtunut monen laista, monen ikäisenä - esimerkiksi väkivaltaista koulukiusaamista, myrkyllisiä seurustelusuhteita, pitkä sairasloma, mielenterveysongelmia, köyhyyttä nuorena itseänistymisen vuoksi, haasteita opinnoissa ja monia muita taustani aiheuttamia ongelmia. Selviytyminen on vienyt puoli elämää. Koen, että aiheen vältteleminen kaventaa ihmissuhteitani, sekä arjessa että jopa työkavereiden kesken.
Tämä on nyt vähän ontuva vertaus, mutta yritän kuvata kokemustani edes jotenkin: harrastan jotain niin intohimoisesti, että olen käyttänyt siihen kirjaimellisesti puolet elämästäni. Millaista elämäni olisi, jos yrittäisin olla kertomatta harrastuksestani kenellekään? Uskoutuisin kertomalla harrastuksestani vain puolisolleni ja parille läheisimmälle ystävälle. Muussa elämässä tarvitsisin tukun valkoisia valheita ja hyötyisin ohuista ihmissuhteista.
En tiedä ketään, jonka elämäntarinaan lapsuuden perheväkivalta kuuluisi yhtä avoimesti kuin lapsuuden asuinpaikkakunta tai se lempiharrastus. Tilastojen mukaan lähes joka kahvipöytäkeskustelusta löytyy toinen saman tai pahemman kokenut, joka ei puhu aiheesta. Pelkään, että jos sanon olevani perheväkivaltaperheestä, muut saattavat helposti ajatella, että tarinani olisi jotenkin äärimäinen - juuri siksi, ettei siitä tavata puhua. Häpen sitäkin, kuinka isosti olen reagoinut tavallaan melko pieniin tapahtumiin. Toisaalta häpeän sitä, etten tajunnut pyytää viranomaisapua silloin kun se olisi ollut ajankohtaista.
Välttely ja häpeäminen on kuitenkin alkanut väsyttää. Tavallisen työpäivän tauolla esimerkiksi juteltiin nuoruuden kesätöistä. Itse tein yhden kesän raskaita ja aivan liian vastuullisia kokopäivätöitä pimeästi pientä taskurahaa ja asumista vastaan, etten joutuisi takaisin kotiin. Muotoilen sanani niin, ettei tämä selviä. Tällaisia arjen pieniä välttelytilanteita tulee eteeni päivittäin.
jatkuu kommentissa
Kommentit (27)
Aloittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Täysin väärä ohje. Traumaattista lpsuusajan väkivaltaa kokeneelle on erittäin tärkeä tulla kuulluksi ja pitää saada puhua tapahtuneesta. Kaikki eivät saa terapiaa, joten sitten se pitää hoitaa jollain muulla tapaa.
Juuri näin. Etsi tunnustellen oikeat henkilöt joille puhua, mielellään sekä terapeutti että luotettu ystävä, jos mahdollista. Olen myös perheväkivallan uhri ja saanut keskusteluapua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Sinun tarinasi pitääkin tulla nähdyksi ja validoiduksi, vasta sitten voi parantuminen alkaa.
Juurihan niin minä sanoin, että AISALLISESSA paikassa ja sellaiselle henkilölle joka on terapeutti ja valmistautunut käsittelemään sitä! Mutta jossain lasten urheilukisoissa jollekkin puolitutulle? Joka ei ole varautunut alkamaan jotain tunnin vatvontaa jonkun puolituntemattoman äidin ja isän yksityisasioista....kuulostaa todella oudolta. Hän nimenomaan tarvitsee AMMATTIauttajaa, eikä huudella näitä ympäriinsä vieraille ihmisille luullen sieltä saavansa jotain sympatiaa ja ammattimaisia ohjeita. Hänhän kysyy: voiko alkaa AVOIMESTI puhumaan kaikille asioistaan, ja vastasin: ei kannata, koska se on totta.
"täysin väärä ohje"?? No, antaa nyt henkilön sitten alkaa kaupan kassalle huutamaan että apuaaa! ja "kun minä lapsi olin niin setä rais kas..." jne. Mitenköhän käynee? Saa porttikiellon. Ja vähintäänkin xxxxx maineen kylällään.
En missään vaiheessa sanonutkaan ettei kenellekkään saa näistä asioista puhua, vaan tietyissä olosuhteissa.
16 - Keskusteluni kentän laidalla kesti muutaman minuutin. Se oli paljon maltillisempi kuin tämä avaukseni. Ymmärrät varmasti, että myös avaustekstini on nettikelpoiseksi sensuroitu versio tapahtumista.
Olen jo käynyt terapiassa ja tiedän kuinka sinne voisi hakeutua uudelleen. Minulla on hyviä ystäviä, joille voin puhua rohkeasti.
En juuri nyt etsi mahdollisuutta "terapoida" itseäni. Etsin tapaa olla olemassa omana itsenäni, ihan tavallisessa aikuisen ihmisen arjessa.
Tämä on aidosti hyvä kysymys, koska ihan normaalissa keskustelussa tulee helposti esiin langanpätkiä, joita seuraamalla ollaan vaarallisilla vesillä ts. avaudutaan potentiaalisesti liikaa. Esim. kysymykset koskien vanhempien näkemistä yms., niistä helposti kohotellaan kulmia, jos esim. ei ole sukulaisia ja / tai ystäviä elämässä oman vaikean taustan takia. Tottakai voi aina väistellä kysymyksiä ja johdatella keskustelua eri suuntaan, mutta se voi olla vaikeaa ja raskasta. Siksi uusien ystävyyksien muodostaminen tuntuu liian vaikealta ja olenkin antanut olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet saanut käsitellä terapiassa vaikeaa taustaasi ja koet jo olevasi sen kanssa selkeämmillä vesillä. Suurin osa ihmisistä ei ole saanut apua lapsuuden ja nuoruuden traumoihin, joten avautumisesi voi olla heille hyvin ahdistavaa. Nousee omat vaikeat kokemukset mieleen.
Ammattilaiset osaavat suojata itsensä ja saavat työnohjausta.
Vertaistukiryhmiä ei taida olla, mutta Alkoholistien aikuiset lapset -tukiryhmissä voi puhua luottamuksellisesti. Riittää, kun on toimimattomasta, häiriintyneestä perheestä. Kaikkien tausta ryhmissä ei ole lasinen lapsuus, vaan se voi olla vanhemman mielisairaus, uskonnollinen ahdasmielisyys tms.
Olet käynyt jo verovaroin terapiassa- eikö se ala jo tehoamaan.
Miksi kirjoitat, että aloituksesi tälle palstalle olisi "leimaava"? Tämähän on anonyymi palsta.
Voi varmaan ihmisille jutella, mutta kannattaa toki miettiä, kuinka luotettavia ne ihmiset ovat. Jotkuthan voivat ainoastaan juoruilla eteenpäin asioita eli ei siis kaikkiin voi luottaa lainkaan.
Itse en voi luottaa edes omaan äitiini, sillä hän soittaa ja kertoo asiani välittömästi eteenpäin, jos kerron joitain liian "herkullisia" ja helposti nälvittäviä juttuja, joilla äitini ilmeisesti saa itse huomiota siltä toiselta, jolle juoruaa. Siksipä en äitiini luotakaan enää.
16 - Keskusteluni kentän laidalla kesti muutaman minuutin. Se oli paljon maltillisempi kuin tämä avaukseni. Ymmärrät varmasti, että myös avaustekstini on nettikelpoiseksi sensuroitu versio tapahtumista.
Olen jo käynyt terapiassa ja tiedän kuinka sinne voisi hakeutua uudelleen. Minulla on hyviä ystäviä, joille voin puhua rohkeasti.
En juuri nyt etsi mahdollisuutta "terapoida" itseäni. Etsin tapaa olla olemassa omana itsenäni, ihan tavallisessa aikuisen ihmisen arjessa. [/quote]
Tämä on aidosti hyvä kysymys, koska ihan normaalissa keskustelussa tulee helposti esiin langanpätkiä, joita seuraamalla ollaan vaarallisilla vesillä ts. avaudutaan potentiaalisesti liikaa. Esim. kysymykset koskien vanhempien näkemistä yms., niistä helposti kohotellaan kulmia, jos esim. ei ole sukulaisia ja / tai ystäviä elämässä oman vaikean taustan takia. Tottakai voi aina väistellä kysymyksiä ja johdatella keskustelua eri suuntaan, mutta se voi olla vaikeaa ja raskasta. Siksi uusien ystävyyksien muodostaminen tuntuu liian vaikealta ja olenkin antanut olla.[/quote]
Ou nou! Älä luovuta. Tai siis, ymmärrän täysin jos nyt just ei jaksa tutustua uusiin ihmisiin. On ihan tosi ok levätä ja kerätä voimia. Kaikki me tarvitaan toisiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja kirjoitti:
16 - Keskusteluni kentän laidalla kesti muutaman minuutin. Se oli paljon maltillisempi kuin tämä avaukseni. Ymmärrät varmasti, että myös avaustekstini on nettikelpoiseksi sensuroitu versio tapahtumista.
Olen jo käynyt terapiassa ja tiedän kuinka sinne voisi hakeutua uudelleen. Minulla on hyviä ystäviä, joille voin puhua rohkeasti.
En juuri nyt etsi mahdollisuutta "terapoida" itseäni. Etsin tapaa olla olemassa omana itsenäni, ihan tavallisessa aikuisen ihmisen arjessa.
Tämä on aidosti hyvä kysymys, koska ihan normaalissa keskustelussa tulee helposti esiin langanpätkiä, joita seuraamalla ollaan vaarallisilla vesillä ts. avaudutaan potentiaalisesti liikaa. Esim. kysymykset koskien vanhempien näkemistä yms., niistä helposti kohotellaan kulmia, jos esim. ei ole sukulaisia ja / tai ystäviä elämässä oman vaikean taustan takia. Tottakai voi aina väistellä kysymyksiä ja johdatella keskustelua eri suuntaan, mutta se voi olla vaikeaa ja raskasta. Siksi uusien ystävyyksien muodostaminen tuntuu liian vaikealta ja olenkin antanut olla.
Ou nou! Älä luovuta. Tai siis, ymmärrän täysin jos nyt just ei jaksa tutustua uusiin ihmisiin. On ihan tosi ok levätä ja kerätä voimia. Kaikki me tarvitaan toisiamme.
Kiitos :) On vaan tosi vaikea löytää sellaisia ihmisiä, jotka olisivat jo käyneet syvällisesti läpi omia traumojaan. Se on niin surullista miten paljon on rikkinäisiä ihmisiä, jotka tuota työtä eivät ole uskaltaneet tai osanneet tehdä. Moni on jäänyt jumiin samoihin asetelmiin elämässään ja kärsimys jatkuu.
16 - Keskusteluni kentän laidalla kesti muutaman minuutin. Se oli paljon maltillisempi kuin tämä avaukseni. Ymmärrät varmasti, että myös avaustekstini on nettikelpoiseksi sensuroitu versio tapahtumista.
Olen jo käynyt terapiassa ja tiedän kuinka sinne voisi hakeutua uudelleen. Minulla on hyviä ystäviä, joille voin puhua rohkeasti.
En juuri nyt etsi mahdollisuutta "terapoida" itseäni. Etsin tapaa olla olemassa omana itsenäni, ihan tavallisessa aikuisen ihmisen arjessa.