Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin puhua avoimesti nuoruuteni perheväkivallasta.
Aloittaja
17.07.2020 |
Uskon, että se tekisi minulle hyvää. Koen kuitenkin, että profiloituisin liikaa sen kautta. Koen myös, että se olisi väärin vanhempiani kohtaan. Mitä te ajattelette?
Lapsuudessani en tiennyt väkivallasta. Yläkouluikäisenä jouduin isäni rajusti pahoinpitelemäksi yllättävässä tilanteessa. Tämän jälkeen aloin tajuamaan, että vanhempieni välillä on väkivaltaa. Pelkäsin vuosikausia, että joku kuolee tai vammautuu.
Muutin nuorena pois kotoa. Äitini suoraan kysyi, että jos hänelle sattuisi “jotakin”, palaisinko hoitamaan sisaruksiani. Äitini oli alkanut vuodattamaan kokemuksiaan minulle yksipuolisesti jo kotona asuessani.
Olin pirteä ja puhelias tukioppilas, keskiarvoni oli yli 9. Vanhempani olivat sosiaalisia, töissä ihmisten parissa, eivätkä käyttäneet päihteitä. Vanhempani vähättelevät väkivaltaa, eivätkä vahvistaisi kertomustani. Nykyisin he ovat eronneet.
Olen käynyt pitkän terapian ja hyötynyt siitä. Olen töissäkäyvä ja onnellinen koululaisten äiti. Nykyisin alan itse olla oman tarinani kanssa melko sinut. Olen huomannut, että väkivalta ja pelkääminen on vaikuttanut elämässäni oikeastaan kaikkeen. Matkan varrelle on mahtunut monen laista, monen ikäisenä - esimerkiksi väkivaltaista koulukiusaamista, myrkyllisiä seurustelusuhteita, pitkä sairasloma, mielenterveysongelmia, köyhyyttä nuorena itseänistymisen vuoksi, haasteita opinnoissa ja monia muita taustani aiheuttamia ongelmia. Selviytyminen on vienyt puoli elämää. Koen, että aiheen vältteleminen kaventaa ihmissuhteitani, sekä arjessa että jopa työkavereiden kesken.
Tämä on nyt vähän ontuva vertaus, mutta yritän kuvata kokemustani edes jotenkin: harrastan jotain niin intohimoisesti, että olen käyttänyt siihen kirjaimellisesti puolet elämästäni. Millaista elämäni olisi, jos yrittäisin olla kertomatta harrastuksestani kenellekään? Uskoutuisin kertomalla harrastuksestani vain puolisolleni ja parille läheisimmälle ystävälle. Muussa elämässä tarvitsisin tukun valkoisia valheita ja hyötyisin ohuista ihmissuhteista.
En tiedä ketään, jonka elämäntarinaan lapsuuden perheväkivalta kuuluisi yhtä avoimesti kuin lapsuuden asuinpaikkakunta tai se lempiharrastus. Tilastojen mukaan lähes joka kahvipöytäkeskustelusta löytyy toinen saman tai pahemman kokenut, joka ei puhu aiheesta. Pelkään, että jos sanon olevani perheväkivaltaperheestä, muut saattavat helposti ajatella, että tarinani olisi jotenkin äärimäinen - juuri siksi, ettei siitä tavata puhua. Häpen sitäkin, kuinka isosti olen reagoinut tavallaan melko pieniin tapahtumiin. Toisaalta häpeän sitä, etten tajunnut pyytää viranomaisapua silloin kun se olisi ollut ajankohtaista.
Välttely ja häpeäminen on kuitenkin alkanut väsyttää. Tavallisen työpäivän tauolla esimerkiksi juteltiin nuoruuden kesätöistä. Itse tein yhden kesän raskaita ja aivan liian vastuullisia kokopäivätöitä pimeästi pientä taskurahaa ja asumista vastaan, etten joutuisi takaisin kotiin. Muotoilen sanani niin, ettei tämä selviä. Tällaisia arjen pieniä välttelytilanteita tulee eteeni päivittäin.
jatkuu kommentissa
Kommentit (27)
Noin raskailla aiheilla ei kannata tuttuja taakoittaa. Jokaisella on ne omatkin taakat kannettavina. Ajat oli silloin toiset, muutenkin älä ota äitisi tarinaa omaksesi. Hän voi itse haluta joko avatua tai sitten ei. Ei se ole sinun asiasi hänen yksityisasioita puhua muille. Kaikella on aikansa ja paikkansa, terapiat on tuollaisia käsittelyjä varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tuttu kertoi minulle lapsuutensa yksityisasiasta. Toivon ettei ehkä olisi, koska nyt se asia on hieman esteenä , en kehtaa ottaa yhteyttä, koin ettei se olisi kuulunut minulle.
No et sinä sillä mainettasi ainakaan paranna, vaikka voit luulla niin. Jätä ne lapsuuteen, ellei ole aivan tuore juttu, kyllähän noita tarinoita on joka toisella. Vähän lapsellinen kuva tulee, tai olo ettet ole pystynyt käsittelemään ja menemään eteenpäin vielä.
Kyllä meitä on muitakin ap. Mulla julmaa ja usein toistuvaa väkivaltaa koko lapsuus ja nuoruus, luonnehäiriöinen isä.
En kerro asiasta kellekään sillä ne pari kertaa mitä erehdyin kertomaan, johti mun ulos sulkemiseen joukosta tai ryhmästä. Esim perhekerhossa kävi näin, kertomisen jälkeen mut suljettiin ulos.
Lisäksi usein asiasta syytetään lasta, siis jos olen sanonut vaikka että en ole väleissä vanhempien kanssa, niin heti on asiasta syytetty minua (mitä olet tehnyt että pilasit välit/olit varmaan vaikea lapsi/olet varmaan hankala ihminen).
En ole saanut mitään apua tai terapiaa koska mulla ei ole masennusta tms mt-diagnoosia. Ihan rikki olen kyllä, ja traumataustainen, mutta koska pärjään ja käyn töissä niin en ole oikeutettu kelan tukemaan terapian.
En kehtaa myöskään pilata vanhempieni mainetta, vaikka tajuan kyllä että en ole mitään velkaa niille ja heidän kuuluisi kantaa häpeää, ei minun.
Vaikeita asioita ap. Itse painin samojen asioiden kanssa.
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Siis lisään että toki voit puhua, mutta tokkopa reaktioina tulee muuta kuin kiusallista hiljaisuutta. Ani harva on mikään terapeutti tai valmistautunut olemaan sellainen tutuille rankoissakin asioissa, ellei nyt ihan läheinen ystävä ole, silloinkin aika ja paikka pitää valita huolella.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Täysin väärä ohje. Traumaattista lpsuusajan väkivaltaa kokeneelle on erittäin tärkeä tulla kuulluksi ja pitää saada puhua tapahtuneesta. Kaikki eivät saa terapiaa, joten sitten se pitää hoitaa jollain muulla tapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kanssa rajun perheväkivallan uhri. Ymmärrän halusi puhua asiasta. Pääosin ihmisillä on hyvät välit vanhempiinsa ja jos ei ole tekemisissä vanhempiensa kanssa sitä, ei ymmärretä. Mä oon välttänyt aiheesta puhumista vieraiden tai tuttujen kanssa, läheisille ystäville oon kertonut ja heidän kanssaan asiasta on voinut puhua. Jotenkin musta tuntuu, että se mitä oon kokenut on niin kaukaista muille ja myös niin karmeaa, että harva sitä ymmärtäisi. En ole uskaltanut kertoa, mutta en myöskään jaksaisi ihmisten kauhistumista tai ymmärtämättömyyttä. Itseäni suojellakseni hyvin harvalle olen asiasta puhunut. Perhesuhdeasiat olen oppinut kiertämään, että isovanhemmat asuvat niin kaukana/ovat niin sairaita, etteivät voi hoitaa lapsenlapsia. Tosiasiassa isovanhemmat eivät väkivaltaisuuden takia ikinä voi hoitaa lapsiamme.
Mun mielestä et ole mitään velkaa vanhemmillesi, että sinun pitäisi suojella heitä. He ovat tehneet väärin sua pahoinpidellessä. Voit asiasta puhua, jos haluat. Miettisin asiaa ainoastaan sinun kannaltasi, haluatko ja uskallatko ja mitä mahdollisia reaktioita muilta voi tulla (ja voiko ne satuttaa sinua).
Todella outoja vastauksia, joissa sanotaan, että perheväkivallasta ei saisi puhua. Asia on näköjään todella yleisesti vieläkin tabu.
Sinulla oli ap tuolla ihanaa kuvailua siitä miten puhuminen kevensi oloasi ja tuntui jopa yllättävän luontevalta.
Luotan siihen, että osaat kyllä vaistomaisesti valita keskustelukumppaniksi sellaisia ihmisiä, jotka eivät koe keskustelua kohtuuttomaksi taakaksi. Moni olisi oikeasti iloinen luottamuksenosoituksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvästikin tarvitset apua päästäksesi yli vaikeasta lapsuudesta. Aloittaisin varaamalla ajan omasta terveyskeskuksesta. Voit päästä psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotoille tai psykoterapiaan. Jos se vaikka jotain maksaakin, niin hyöty on moninkertainen, kun saat taakan harteiltasi.
Jos olet työelämässä, voit esimerkiksi saada terapiaa työkyvyn ylläpitämiseksi. Omavastuu ei kaada taloutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Täysin väärä ohje. Traumaattista lpsuusajan väkivaltaa kokeneelle on erittäin tärkeä tulla kuulluksi ja pitää saada puhua tapahtuneesta. Kaikki eivät saa terapiaa, joten sitten se pitää hoitaa jollain muulla tapaa.
Juuri näin. Etsi tunnustellen oikeat henkilöt joille puhua, mielellään sekä terapeutti että luotettu ystävä, jos mahdollista. Olen myös perheväkivallan uhri ja saanut keskusteluapua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Sinun tarinasi pitääkin tulla nähdyksi ja validoiduksi, vasta sitten voi parantuminen alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ihanat vanhemmat ja oli onnellinen lapsuus.
Kaverilla on ankeampi lapsuus takana. Onnellisesta taustastani huolimatta ymmärrän kaverini kokemuksia ja niiden vaikutuksia hyvin (siinä määrin kuin samaa kokemattoman on mahdollista). Olen jutellut kaverin vanhempien kanssa muutaman kerran, ja ovat sen verran karmeita, että on selvää, että siinä on lapset traumatisoituneet.
Itse en lähtisi pyytämättä kunnolla vuodattamaan ja kaatamaan rankkoja lapsuuden kokemuksia läheisten ja kavereiden päälle, sitä varten toivoisin joskus pääseväni terapiaan asioiden syvällisempään käsittelyyn.
Mutta sellaiset arkipäivän kevyehköt keskustilanteet ovat vaikeita. Esim. Ihmiset alkaa helposti utelemaan ja jopa tivaamaan miksen näe lapsuuden perhettäni juhannuksena tai jouluna, miksi en kutsu sitä ja sitä henkilöä häihini, miten te niin harvoin soittelette toisillenne jne. Ja kun neutraalin lyhyesti pudotat rehellisen vastauksen, tyyliin: äitini oli epävakaa alkoholisti, ei ne sitä jotenkin osanneetkaan odottaa, vaan järkyttyvät ja homma menee tosi vaikeeks. Sitten saan taas hävetä, kun olen ns. tunnelmanlatistaja ja ilonpilaaja.
Mikä siinä on niin vaikeaa ihmisille? Älkööt kysykö jos ei kestä rehellistä vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan myös ap:n mainitseman puolustuspuhe ilmiön. Heti kun menee vähäänkään sanomaan mitää ikävää omista vanhemmistaan pakko pitää joku puolustuspuhe "oli niitä onnellisiakin hetkiä aika paljon, jopa enemmän", mikä toisaalta pitää täysin paikkansa. Varmaan ihmisten muodostama ensivaikutelma vanhemmistani kauhistuttaa, etenkin jos läheisempi ihminen joka joskus ehkä tekemisissä vanhempieni kanssa. Yritänkin välttää sitä, että menisin kertomaan ikävistä puolista ensin. Tosin silti pelkään, että suhtautuminem muuttuisi kohtuuttoman negatiiviseksi.
Enne kaikkea luulisin itselläni puolustuspuhe tarpeen kumpuavan kuitenkin siitä, kun vanhemmille kulissien ylläpitäminen ja hyvän naaman näyttäminen oli äärimmäisen tärkeää. Itse haluaisin luopua moisesta kulissielämästä ei vain menneiden perheasioiden suhteen vaan kaikenlaisten tabujen suhteen. Mutta taidan olla liian miellyttämishaluinen ollakseni tällainen (tyhmän)rohkea tabujen rikkoja.
T:14
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Täysin väärä ohje. Traumaattista lpsuusajan väkivaltaa kokeneelle on erittäin tärkeä tulla kuulluksi ja pitää saada puhua tapahtuneesta. Kaikki eivät saa terapiaa, joten sitten se pitää hoitaa jollain muulla tapaa.
Juuri näin. Etsi tunnustellen oikeat henkilöt joille puhua, mielellään sekä terapeutti että luotettu ystävä, jos mahdollista. Olen myös perheväkivallan uhri ja saanut keskusteluapua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Sinun tarinasi pitääkin tulla nähdyksi ja validoiduksi, vasta sitten voi parantuminen alkaa.
Juurihan niin minä sanoin, että AISALLISESSA paikassa ja sellaiselle henkilölle joka on terapeutti ja valmistautunut käsittelemään sitä! Mutta jossain lasten urheilukisoissa jollekkin puolitutulle? Joka ei ole varautunut alkamaan jotain tunnin vatvontaa jonkun puolituntemattoman äidin ja isän yksityisasioista....kuulostaa todella oudolta. Hän nimenomaan tarvitsee AMMATTIauttajaa, eikä huudella näitä ympäriinsä vieraille ihmisille luullen sieltä saavansa jotain sympatiaa ja ammattimaisia ohjeita. Hänhän kysyy: voiko alkaa AVOIMESTI puhumaan kaikille asioistaan, ja vastasin: ei kannata, koska se on totta.
"täysin väärä ohje"?? No, antaa nyt henkilön sitten alkaa kaupan kassalle huutamaan että apuaaa! ja "kun minä lapsi olin niin setä rais kas..." jne. Mitenköhän käynee? Saa porttikiellon. Ja vähintäänkin xxxxx maineen kylällään.
En missään vaiheessa sanonutkaan ettei kenellekkään saa näistä asioista puhua, vaan tietyissä olosuhteissa.
Vierailija kirjoitti:
Itse en lähtisi pyytämättä kunnolla vuodattamaan ja kaatamaan rankkoja lapsuuden kokemuksia läheisten ja kavereiden päälle, sitä varten toivoisin joskus pääseväni terapiaan asioiden syvällisempään käsittelyyn.
Mutta sellaiset arkipäivän kevyehköt keskustilanteet ovat vaikeita. Esim. Ihmiset alkaa helposti utelemaan ja jopa tivaamaan miksen näe lapsuuden perhettäni juhannuksena tai jouluna, miksi en kutsu sitä ja sitä henkilöä häihini, miten te niin harvoin soittelette toisillenne jne. Ja kun neutraalin lyhyesti pudotat rehellisen vastauksen, tyyliin: äitini oli epävakaa alkoholisti, ei ne sitä jotenkin osanneetkaan odottaa, vaan järkyttyvät ja homma menee tosi vaikeeks. Sitten saan taas hävetä, kun olen ns. tunnelmanlatistaja ja ilonpilaaja.
Mikä siinä on niin vaikeaa ihmisille? Älkööt kysykö jos ei kestä rehellistä vastausta.
Minulla on samanlaisia kokemuksia. Koitan olla ensin kertomatta ja sitten kun joudun vähän avaamaan, niin tulee lisäkysymyksiä ja kun kerron edes kevyemmän version tapahtumista, niin ihmiset luonnollisesti järkyttyvät. Siksi olenkin tarkkana mitä ja kenelle sanon japysäytän yleensä keskustelun etenemisen tiettyyn suuntaan. Se nimittäin voi rikkoa lisää, jos avautuu väärälle taholle. Nykyään onneksi ei enää ole oikeastaan edes tarvetta kertoa, kun olen tarinani jo käynyt läpi terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Täysin väärä ohje. Traumaattista lpsuusajan väkivaltaa kokeneelle on erittäin tärkeä tulla kuulluksi ja pitää saada puhua tapahtuneesta. Kaikki eivät saa terapiaa, joten sitten se pitää hoitaa jollain muulla tapaa.
Juuri näin. Etsi tunnustellen oikeat henkilöt joille puhua, mielellään sekä terapeutti että luotettu ystävä, jos mahdollista. Olen myös perheväkivallan uhri ja saanut keskusteluapua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Sinun tarinasi pitääkin tulla nähdyksi ja validoiduksi, vasta sitten voi parantuminen alkaa.
Juurihan niin minä sanoin, että AISALLISESSA paikassa ja sellaiselle henkilölle joka on terapeutti ja valmistautunut käsittelemään sitä! Mutta jossain lasten urheilukisoissa jollekkin puolitutulle? Joka ei ole varautunut alkamaan jotain tunnin vatvontaa jonkun puolituntemattoman äidin ja isän yksityisasioista....kuulostaa todella oudolta. Hän nimenomaan tarvitsee AMMATTIauttajaa, eikä huudella näitä ympäriinsä vieraille ihmisille luullen sieltä saavansa jotain sympatiaa ja ammattimaisia ohjeita. Hänhän kysyy: voiko alkaa AVOIMESTI puhumaan kaikille asioistaan, ja vastasin: ei kannata, koska se on totta.
"täysin väärä ohje"?? No, antaa nyt henkilön sitten alkaa kaupan kassalle huutamaan että apuaaa! ja "kun minä lapsi olin niin setä rais kas..." jne. Mitenköhän käynee? Saa porttikiellon. Ja vähintäänkin xxxxx maineen kylällään.
En missään vaiheessa sanonutkaan ettei kenellekkään saa näistä asioista puhua, vaan tietyissä olosuhteissa.
Ei tarvitse hermostua, voi puhua asiansa myös rauhallisesti :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että haet vieläkin jotain apua....etkö osaa päästää irti ja vaihtaa levyä? Elämässä on muutakin. Itse kokenut vanhempien väkivaltaa sivusta( ei itseeni kohdistuvaa), mutta ei se ole elämääni tässä iässä määräävä tekijä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Unohda ja ala elää elämääsi nyt ja tässä. Teet itsestäsi narrin puhumalla tuntemattomille omista asioistasi.ei ketään kiinnosta.
Täysin väärä ohje. Traumaattista lpsuusajan väkivaltaa kokeneelle on erittäin tärkeä tulla kuulluksi ja pitää saada puhua tapahtuneesta. Kaikki eivät saa terapiaa, joten sitten se pitää hoitaa jollain muulla tapaa.
Juuri näin. Etsi tunnustellen oikeat henkilöt joille puhua, mielellään sekä terapeutti että luotettu ystävä, jos mahdollista. Olen myös perheväkivallan uhri ja saanut keskusteluapua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Sinun tarinasi pitääkin tulla nähdyksi ja validoiduksi, vasta sitten voi parantuminen alkaa.
Juurihan niin minä sanoin, että AISALLISESSA paikassa ja sellaiselle henkilölle joka on terapeutti ja valmistautunut käsittelemään sitä! Mutta jossain lasten urheilukisoissa jollekkin puolitutulle? Joka ei ole varautunut alkamaan jotain tunnin vatvontaa jonkun puolituntemattoman äidin ja isän yksityisasioista....kuulostaa todella oudolta. Hän nimenomaan tarvitsee AMMATTIauttajaa, eikä huudella näitä ympäriinsä vieraille ihmisille luullen sieltä saavansa jotain sympatiaa ja ammattimaisia ohjeita. Hänhän kysyy: voiko alkaa AVOIMESTI puhumaan kaikille asioistaan, ja vastasin: ei kannata, koska se on totta.
"täysin väärä ohje"?? No, antaa nyt henkilön sitten alkaa kaupan kassalle huutamaan että apuaaa! ja "kun minä lapsi olin niin setä rais kas..." jne. Mitenköhän käynee? Saa porttikiellon. Ja vähintäänkin xxxxx maineen kylällään.
En missään vaiheessa sanonutkaan ettei kenellekkään saa näistä asioista puhua, vaan tietyissä olosuhteissa.
Ei tarvitse hermostua, voi puhua asiansa myös rauhallisesti :)
Jos luet vielä ajatuksella tuon ”täysin väärä ohje”-kommentin kirjoittajan tekstin, huomaat, että hän tarttui siihen kohtaan kirjoitustasi, jossa käytännössä sanot ettei asiasta tulisi puhua. Tämä kohta ei siis ollut hyvä neuvo, koska ihmisen tulee saada puhua näistä asioista, jotta ne eivät vaikuttaisi elämään haitallisesti. Toinen asia sitten taas on, että kenelle puhua ja missä tilanteessa ja se on tosiaan tärkeää, että valitsee henkilön ja tilanteen huolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en lähtisi pyytämättä kunnolla vuodattamaan ja kaatamaan rankkoja lapsuuden kokemuksia läheisten ja kavereiden päälle, sitä varten toivoisin joskus pääseväni terapiaan asioiden syvällisempään käsittelyyn.
Mutta sellaiset arkipäivän kevyehköt keskustilanteet ovat vaikeita. Esim. Ihmiset alkaa helposti utelemaan ja jopa tivaamaan miksen näe lapsuuden perhettäni juhannuksena tai jouluna, miksi en kutsu sitä ja sitä henkilöä häihini, miten te niin harvoin soittelette toisillenne jne. Ja kun neutraalin lyhyesti pudotat rehellisen vastauksen, tyyliin: äitini oli epävakaa alkoholisti, ei ne sitä jotenkin osanneetkaan odottaa, vaan järkyttyvät ja homma menee tosi vaikeeks. Sitten saan taas hävetä, kun olen ns. tunnelmanlatistaja ja ilonpilaaja.
Mikä siinä on niin vaikeaa ihmisille? Älkööt kysykö jos ei kestä rehellistä vastausta.
Minulla on samanlaisia kokemuksia. Koitan olla ensin kertomatta ja sitten kun joudun vähän avaamaan, niin tulee lisäkysymyksiä ja kun kerron edes kevyemmän version tapahtumista, niin ihmiset luonnollisesti järkyttyvät. Siksi olenkin tarkkana mitä ja kenelle sanon japysäytän yleensä keskustelun etenemisen tiettyyn suuntaan. Se nimittäin voi rikkoa lisää, jos avautuu väärälle taholle. Nykyään onneksi ei enää ole oikeastaan edes tarvetta kertoa, kun olen tarinani jo käynyt läpi terapiassa.
14, 17 - kiitos kommenteista! Tämä on juuri se mitä yritän kuvata: oma tausta tulee arkielämässä ja ihan tavallisissa kohtaamisissa vastaan, halusi tai ei. Itsekin roikun käsijarrussa todella voimakkaasti suojellakseni keskustelukumppaneita ja sensuroin itseäni aktiivisesti - niin voimakkaasti, että se väsyttää.
jatkuu aloituksesta
Tällä viikolla kerroin vapaa-ajalla eräälle tuttavapariskunnalle, että olen perheväkivaltaperheestä. Keskustelu tuli eteen lasten urheilukisoissa - lapset eivät kuulleet. Olemme kyläilleet, mutta emme ole sellaisia sydänystävyksiä, joille tavataan uskoutua elämänkriiseistä. Heidän perheensä on muuttamassa. He kysyivät muun muassa, ikävöinkö lapsuudenkotiani, taloa tai tunnelmaa. Olisin voinut valita hyvin osaamani kiertotien. Valitsin tällä kertaa tahallani toisin: puhuin suoraan ja lyhyesti. En esittänyt asiaani masentuneesti, vaan puhuin siitä kuin maanantai-aamusta, kun nyt puheeksi tuli. Sain monta lisäkysymystä aiheesta. Se tuntui kivalta. Vaikka olin itse valmis ohittamaan aiheen aika nopeasti, he selkeästi jarruttivat asiani äärelle. Kysymyksiin oli helppoa vastata, enkä mennyt yksityiskohtiin. Ilmeistä ja eleistä jäi sellainen vaikutelma, että asian kuuleminen oli toiselle helpompaa kuin toiselle.
Jälkikäteen jäin miettimään, mitä he ajattelevat minusta nyt - ei siksi, mitä olen kokenut, vaan siksi että otin perheväkivallan puheeksi tuosta noin vain julkisella paikalla. Jäin myös miettimään sitä, miltä heistä tuntui, kun he joutuivat kohtaamaan tällaisen asian yllättävässä tilanteessa. Häpesin hieman itseäni ja sitä että olin rikkonut normin. Häpesin myös sitä, etten pitänyt puolustuspuhetta vanhemmilleni. Perheväkivaltaperhe kun voi tarkoittaa oikeastaan aivan mitä tahansa. Keskustelu oli kuitenkin hyvä ja olin vapautuneella tuulella vielä pari päivää sen jälkeen.
Koen, että hyötyisin eniten itse, jos voisin puhua perheväkivallasta yhtenä osana elämää. Se olisi minulle helpointa. Ainainen välttely ja salailu aiheuttaa häpeää ja vie voimia sekin.
Vaikka en ensisijaisesti ajattelekaan vanhempieni parasta tässä asiassa, rakastan heitä. Pelkään hieman sitä, että vanhempani joutuvat aiheettoman someraivon tai tuttaviensa halveksumisen kohteeksi. Vanhempani eivät ilahtuisi, jos tietäisivät kuinka avoin olen jo nyt. Minulla on paljon aidosti onnellisia ja hyviä muistoja lapsuudestani ja heistä molemmista. Mitä te ajattelette?