Kadun äitiyttä ;(

Tästä aiheesta voisi joku hyvä toimittaja tehdä jutun! Tuli vain mieleen. Äitimyytin purkamista! Aloittajalle toivon tsemppiä. Olet hyvin rohkea kun toit tunteesi esiin.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 14:36"]

Kenties hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus joka on jäänyt päälle kun äitiys on ollut pettymys ja noidankehä on valmis.

[/quote]

Ei kai tässä yritetä taas selittää pois sitä, että moni oikeasti katuu vanhemmuutta? Äitimyyttiin kuuluu nimittäin erittäin vahvasti se ajatus, että naisen täytyy olla masentunut tai muuten mieleltään sairas, jos äitiys aiheuttaa ensisijaisesti negatiivisia tunteita. Voi olla, että aloittaja onkin masentunut, mutta kyllä kai sitä masentuukin, kun tietää joutuvansa vielä vuosia elämään itselleen epämieluisassa roolissa ja elämäntilanteessa.

Anteeksi ap, ei tarvitse vastata (taisitkin jo lähteä), mutta olitko ennen lasta taipuvainen onnellisuuteen ja iloisuuteen? Vai oletko temperamentiltasi ahdistuva/masentuva/surkeuteen taipuvainen?

Ajan takaa sitä, että on tilanteita, joissa lähes kuka tahansa uupuisi ja ehkäpä myös masentuisi, mutta sinun tilanteesi ei kyllä ole sellainen. Sitten on toisaalta ihmisiä, jotka eivät ole koskaan onnellisia eivätkä tyytyväisiä, ja taas ihmisiä, jotka ovat onnellisia lähes tilanteesta riippumatta.

Äitimyyttien purkamista kannatan kyllä ja toivottavasti jokainen harkitsee lastenhankintaa tarkkaan, nykyään kun se on onneksi mahdollista.

Ymmärrän ap täysin, mikset tahdo ystävillesi aiheesta puhua. Se vastaanotto lienisi niin jäinen että hyvä etteivät olisi sinua mielisairaalaan kiikuttamassa jälkeenpäin, kun kehtasit sanoa mitä ajattelet äitiydestä...

t. eräs, joka myönsi nauttivansa päivällisestä ilman vauvaa ja sai pahastuneita kyselyitä siitä, eikö imetys olisi tärkeämpää

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 15:33"] [quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 14:36"] Kenties hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus joka on jäänyt päälle kun äitiys on ollut pettymys ja noidankehä on valmis.

[/quote]Ei kai tässä yritetä taas selittää pois sitä, että moni oikeasti katuu vanhemmuutta? Äitimyyttiin kuuluu nimittäin erittäin vahvasti se ajatus, että naisen täytyy olla masentunut tai muuten mieleltään sairas, jos äitiys aiheuttaa ensisijaisesti negatiivisia tunteita. Voi olla, että aloittaja onkin masentunut, mutta kyllä kai sitä masentuukin, kun tietää joutuvansa vielä vuosia elämään itselleen epämieluisassa roolissa ja elämäntilanteessa.[/quote]

Jep. On kaksi eri asiaa:

* Kokea äitiys itselleen huonoksi valinnaksi koska on masentunut

* Masentua koska kokee äitiyden itselleen huonoksi valinnaksi.

Ensin mainitussa kannattaa hoitaa masennus pois, niin äitiyskin voi alkaa tuntua hyvältä. Toisessa taas ei masennusta "pysty" juurikaan hoitamaan, koska syy=äitiys ei ihan niin vain olekaan peruttavissa. 

Se että joku on masentunut siis ei välttämättä tarkoita sitä, että henkilö olisi sopiva äidiksi kunhan vain masennus saadaan pois. Sama asia esim. työuupumuksessakin - on aika turha yrittää  hoitaa masennusta jos se johtuu huonoista työoloista. Jos taas työn kokeminen raskaaksi johtuu taustalla olevasta masennuksesta, voi työuupuskin helpottaa kun masennuksen hoitaa pois.

Syy ja seuraus - pitäisi hoitaa syytä, ei seurausta.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:42"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:39"]

En ole edes ystävilleni puhunut näistä tunteista. Kaikki tuntuvat olevan niin onnellisia lapsineen. Mies on alkanut puhua toisesta lapsesta ja olen sanonut ehdottomasti ei. Mies mököttää aina tämän keskustelun päätteeksi. En halua enää seksiäkään miehen kanssa. 

Kiitos kun sain kertoa asiani tänne anonyymisti. Luen mielelläni muiden näkemyksiä asiasta, mutta en jaksa kuulla haukkumista :(

[/quote]

Miten isä osallistuu lapsen hoitoon? Onko hoitanut ja hoitaako ihan oma-aloitteisesti samalla tavalla kuin sinä?

[/quote]

Hoitaa kyllä oma-aloitteisesti ja on hyvin lapsirakas ja hyvä isä. Koen, että suurin vastuu on kuitenkin minulla. Jotenkin kaikkein vaikeimmat tilanteet aina jäävät minun huolekseni. Ja ajankäytöllisesti mies viettää vähemmän aikaa lapsen kanssa kuin minä. Mies luottaa, että huolehdin ja niinhän minä teenkin. Ilottomasti. Kun on pakko.

[/quote]

Eikö olisi aika lailla tiukan keskustelun paikka. Kerro ihan rehellisesti näistä tuntemuksista. Järkyttyy varmasti, mutta sittenpähän tietää mikä on tilanne.

Jos on hyvä mies, niin sitten järjestelette asiat uusiksi niin, että hän viettää enemmän aikaa lapsenne kanssa.

Jos alkaa haukkumaan itsekkääksi/muuten käyttäytyy epäasiallisesti, niin onkin jo hankalempi tilanne. Jokaisessa parisuhteessa pitäisi ottaa ne kumppanin ajatukset ja voimavarat huomioon ja ottaa toiselta taakkaa itselleen, kun toisen voimavarat alkavat loppua.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 11:33"]

Ei sitä kestä kuin vajaat parikymmentä vuotta.

[/quote]

Väärin. Sitä kestää loppuelämän. Omat lapseni ovat 19, 21,23 vuotiaita aikuisia, mutta tuen heitä silti ajallisesti, henkisesti ja rahallisesti.

Itse myös kadun, että tein lapsia vaikka he nyt aikuisia jo ovatkin. Heistä saa kokoajan olla huolissaan. On sairauksia, onnettomuuksia, työttömyyttä, parisuhteen katkeamisia, taloudellisia vaikeuksia jne. Kaikki tämä on raskaana kivenä äidin hartioilla. Lapset ovat aina lapsia, vaikka ikää tulisi kuinka paljon. Huolehtimista ei voi lopettaa koskaan, tunteitaan ei pysty salpaamaan. Heidän pärjäämisestään huolehdin vielä kahdeksankymppisenä mummonakin vanhainkodissa. Näin olen käytännössä nähnyt käyvän.

En ymmärrä mikä mielenhäiriö oli lapsia hankkia. Heille olen kyllä evästänyt, että lapsia ei sitten kannata tehdä, heistä kun ei ole kuin harmia ja huolta. Se on vain kylmä totuus!

Rehellistä puhetta. Lisää kiitos.