Kadun äitiyttä ;(

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:42"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:39"]

En ole edes ystävilleni puhunut näistä tunteista. Kaikki tuntuvat olevan niin onnellisia lapsineen. Mies on alkanut puhua toisesta lapsesta ja olen sanonut ehdottomasti ei. Mies mököttää aina tämän keskustelun päätteeksi. En halua enää seksiäkään miehen kanssa. 

Kiitos kun sain kertoa asiani tänne anonyymisti. Luen mielelläni muiden näkemyksiä asiasta, mutta en jaksa kuulla haukkumista :(

[/quote]

Miten isä osallistuu lapsen hoitoon? Onko hoitanut ja hoitaako ihan oma-aloitteisesti samalla tavalla kuin sinä?

[/quote]

Hoitaa kyllä oma-aloitteisesti ja on hyvin lapsirakas ja hyvä isä. Koen, että suurin vastuu on kuitenkin minulla. Jotenkin kaikkein vaikeimmat tilanteet aina jäävät minun huolekseni. Ja ajankäytöllisesti mies viettää vähemmän aikaa lapsen kanssa kuin minä. Mies luottaa, että huolehdin ja niinhän minä teenkin. Ilottomasti. Kun on pakko.

[/quote]

Eli hän hoitaa silloin kun huvittaa ja on kivaa? Sinä hoidat, kun lapsi sairastaa, kiukkuaa ja uhmailee?

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:50"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:42"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:39"]

En ole edes ystävilleni puhunut näistä tunteista. Kaikki tuntuvat olevan niin onnellisia lapsineen. Mies on alkanut puhua toisesta lapsesta ja olen sanonut ehdottomasti ei. Mies mököttää aina tämän keskustelun päätteeksi. En halua enää seksiäkään miehen kanssa. 

Kiitos kun sain kertoa asiani tänne anonyymisti. Luen mielelläni muiden näkemyksiä asiasta, mutta en jaksa kuulla haukkumista :(

[/quote]

Miten isä osallistuu lapsen hoitoon? Onko hoitanut ja hoitaako ihan oma-aloitteisesti samalla tavalla kuin sinä?

[/quote]

Hoitaa kyllä oma-aloitteisesti ja on hyvin lapsirakas ja hyvä isä. Koen, että suurin vastuu on kuitenkin minulla. Jotenkin kaikkein vaikeimmat tilanteet aina jäävät minun huolekseni. Ja ajankäytöllisesti mies viettää vähemmän aikaa lapsen kanssa kuin minä. Mies luottaa, että huolehdin ja niinhän minä teenkin. Ilottomasti. Kun on pakko.

[/quote]

Eli hän hoitaa silloin kun huvittaa ja on kivaa? Sinä hoidat, kun lapsi sairastaa, kiukkuaa ja uhmailee?

[/quote]

No ei ihan noinkaan. Siis mies osallistuu kyllä ja on hoitanut sairasta lasta ja kiukutteluja, mutta jos sitä kiukkua ja vaikkapa huutoa kestää miehen mielestä liian kauan(?) tai jotain, hän pakenee tilanteesta ja minun on sitten pakko hoitaa tilanne loppuun kun jonkunhan se on tehtävä. En tiedä miksi mies näin käyttäytyy. Ihan kuin pinna katkeaisi tietyssä pisteessä ja mulle jää se asian korjaaminen. En oikein osaa selittää tätä.

Vaikka laskin tuossa edellä leikkiä miehen asenteesta, niin onhan se selvää, että miehen täytyy tässä tilantessa ottaa enemmän hoitovastuuta. Millainen mies nauttii lasten hoitamisesta enemmän kuin puolisonsa mutta ei osallistu siihen enemmän, kun näkee puolisonsa kärsivän? Vaikutat hyvin kiltiltä ihmiseltä, joka asettaa mielellään omat tarpeensa taka-alalle. Saat olla varma, että ylitsesi kävellään juuri niin monta kertaa kuin sen sallit. Sinun täytyy itsesi ja lapsesi hyvinvoinnin takia opetella assertiivista eli jämäkkää viesintää (googlaa ja lainaa kirjastosta kirjoja aiheesta). Jos en olisi itse hankala ihminen, olisin tälläkin hetkellä sinun tilanteessasi. -19-

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:56"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:50"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:42"]

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 12:39"]

En ole edes ystävilleni puhunut näistä tunteista. Kaikki tuntuvat olevan niin onnellisia lapsineen. Mies on alkanut puhua toisesta lapsesta ja olen sanonut ehdottomasti ei. Mies mököttää aina tämän keskustelun päätteeksi. En halua enää seksiäkään miehen kanssa. 

Kiitos kun sain kertoa asiani tänne anonyymisti. Luen mielelläni muiden näkemyksiä asiasta, mutta en jaksa kuulla haukkumista :(

[/quote]

Miten isä osallistuu lapsen hoitoon? Onko hoitanut ja hoitaako ihan oma-aloitteisesti samalla tavalla kuin sinä?

[/quote]

Hoitaa kyllä oma-aloitteisesti ja on hyvin lapsirakas ja hyvä isä. Koen, että suurin vastuu on kuitenkin minulla. Jotenkin kaikkein vaikeimmat tilanteet aina jäävät minun huolekseni. Ja ajankäytöllisesti mies viettää vähemmän aikaa lapsen kanssa kuin minä. Mies luottaa, että huolehdin ja niinhän minä teenkin. Ilottomasti. Kun on pakko.

[/quote]

Eli hän hoitaa silloin kun huvittaa ja on kivaa? Sinä hoidat, kun lapsi sairastaa, kiukkuaa ja uhmailee?

[/quote]

No ei ihan noinkaan. Siis mies osallistuu kyllä ja on hoitanut sairasta lasta ja kiukutteluja, mutta jos sitä kiukkua ja vaikkapa huutoa kestää miehen mielestä liian kauan(?) tai jotain, hän pakenee tilanteesta ja minun on sitten pakko hoitaa tilanne loppuun kun jonkunhan se on tehtävä. En tiedä miksi mies näin käyttäytyy. Ihan kuin pinna katkeaisi tietyssä pisteessä ja mulle jää se asian korjaaminen. En oikein osaa selittää tätä.

[/quote]

Mutta tuo on juuri sitä vastuunpakoilua (ja hoitamista niin kauan kuin huvittaa), että ei hoida tilannetta loppuun asti, vaan lähtee pois. Hän on täysivastuullinen vanhempi eikä mikään äidin apuri. Lapsi on varmaan jo oppinut, että isän kärsivällisyys loppuu aiemmin kuin hänen, isää ei siis tarvitse totella. Kyllä sen nyt ymmärtää, että itsekultakin pinna palaa joskus eikä jaska, mutta jos tilanteet menee näin aina, että kyllä äiti hoitaa. Mitäs jos sinä et jaksa tilannetta loppuun, mitä sitten tehdään?

Onko isä ollut yksin lapsen kanssa vuorokauden ympäri useampia päiviä, esimerkiksi sinun ollessa matkalla, työmatkalla tms?

Teidän kannattaisi kyllä ehdottomasti keskustella miehesi kanssa, ap. Oletko kertonut hänelle, että sinusta tuntuu siltä, että joudut kantamaan suuremman vastuun lapsesta ja että hän ei hoida hankalia tilanteita loppuun asti. Se ei kuulosta reilulta sinua kohtaan ja asettaa sinulle aivan liikaa paineita. Miksi sinun pitäisi aina jaksaa ja pystyä? Kyllä isän on lastensa kanssa pärjättävä vaikeissakin tilanteissa, sitähän se vanhemmuus on. Ei vanhempi voi olla vaan kivoina hetkinä, vaan sitä on oltava vaikeinakin hetkinä.

Oletko käynyt missään lomalla tms lapsen syntymän jälkeen? Jos vaikka lähtisit ystäviesi kanssa risteilylle, hotelliin tms. Mies saisi sillä aikaa pärjätä lapsen kanssa ja sinä saisit vaihtelua.

Mies on tunteellisempi kuin minä. Ehkäpä juuri siksi ne tilanteet jäävät minulle, koska en reagoi niihin niin voimakkaasti.

Minua ei kiinnosta yhtään lapsen hoitaminen. Mutta kuten sanoin, teen sen koska niin kuuluu tehdä. En ole mielestäni liian kiltti. Mutta väärän valinnan olen kyllä tehnyt ja loppuelämän joudun tämän asian kanssa elämään.

Minulla on suunnilleen samanikäinen lapsi, ja vaikka olen aina halunnut äidiksi ja poikani on parasta, mitä elämässäni on tapahtunut, olen välillä väsynyt ja kyllästynyt koko touhuun. Uhmaikäinen ja huonouninen lapsi vie aivan valtavat määrät voimavaroja, kuten myös vuorotyön ja päiväkotirumban yhteensovittaminen. Ja tämä siitä huolimatta, että mieheni osallistuu lapsenhoitoon tasaveroisesti, työnantaja on ymmärtäväinen ja tukiverkot kunnossa.

Mitä kaipaat ajasta ennen lasta? Matkustelua, aikatauluttomuutta, ravintolapäivällisiä, yleistä vapautta? Lapsen kasvaessa yhä useampia näistä asioista voi esitellä elämään koko ajan enemmän. Yritä löytää asioita, joiden tekemisestä nautitte yhdessä. Ihailen sitä, että vaikka valintasi nyt tuntuukin väärältä, annat lapselle hoivaa ja rakkautta. Sille pohjalle on hyvä rakentaa. Lapsi kasvaa ja itsenäistyy häkellyttävän nopeasti, ja vaikkei elämästä enää koskaan tule samanlaista kuin ennen häntä, voi siitä varmasti nauttia taas, vaikkakin eri tavalla.

Ap, uskon että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Kuten joku jo aiemmin ehdotti, anna miehellesi "päävastuu" (vierastan tätä termiä jos lapsen vanhemmat ovat yhdessä) lapsenhoidosta ja muista pitää huolta itsestäsikin. Jos tuntuu todella rankalta, suosittelen ammattiauttajan puoleen kääntymistä; ehkä alitajunnassasi on jotain, mikä vaikeuttaa äitiydestä nauttimista.

Minua kummastuttaa ap se, ettet ole puhunut ystäviesi kanssa tästä tilanteesta. Etkö tosiaan?  Minun kaveripiirissäni on ihan normaalia kertoa äitiyden negatiivisista tunteista ja kaikesta mitä sinä olet tähän kirjoittanut. On vaikea uskoa, että kukaan äitikaverisi tuomitsisi sinut siitä, että olet ihan tavallinen äiti.

Taitaa olla ap niin, että vaadit itseltäsi ihan liikaa.  Sellaiseen uupuu, ettei salli itselleen mitään negatiivisia tunteita. Ja siitä tule vihaiseksi. Ja se viha näkyy siinä ettei enää löydä iloa lapsesta ja yhteyttä lapseen.

Sinuna miettisin, kenen määrittelemää äitiyttä oikein yrität toteuttaa. Ei äitiys ole sitä, että täytetään ulkoapäin tulevia paineita. Se on muutenkin riittävän rankkaa, jos siinä miettii vielä kovasti sitä, millainen pitäisi olla että kelpaisi kaikille, niin eihän sitä kenenkään pää kestä.

Jep, tämä kuulostaa siltä, että tarvitset ns. 'omaa aikaa'.  Uskoisin että se auttaa jaksamaan sitten taas sitä arkirutiinia.  Kokemuksesta voin sanoa, että itselläni mies tekee juuri sen mitä pyydän hänet tekemään, yhden kerran siis... seuraavalla kerralla pitää pyytää uudestaan.  Koska kuitenkin tykkäät lapsestasi ja miehesi osallistuu hoitamiseen, perusta on kunnossa.  Sinun pitää saada joku piristysruiske, ehkä tosiaan esim. risteily tai joku kylpyläreissu kavereiden kanssa.  Kokeile!  Tsemppiä.

En minä osaa selittää mitään konkreettista mitä kaipaan. Se on vain sellainen syvä tunne. Kaipaan itseäni. Sitä oikeaa minää. Kaipaan sitä mitä olin ennen lapsen saamista. Ei tähän auta lomat tai vapaa-ajat. Minusta ei tule enää lapsetonta ja sitä minä kadun. 

Päätän osaltani keskustelun tähän. En yleensä retostele paljon perhe-elämääni kenellekään ja en osaa tätä tunnetta avata tämän paremmin. 

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 11:52"]

Oli suunniteltu raskaus. Lapsi täyttää pian kolme vuotta. Mies oli innokkaampi perustamaan perheen ja nyt kadun, että suostuin tähän. 

[/quote]

Tuo 0-3v on ollut raskain vaihe, uskoisin tunteidesi muuttuvan ajan myötä. 

Kun minulla oli 2,5-vuotias ja 1-vuotias, luulin myös äitiyden olleen hirveä virhe. Lapset oli saatu hoidoilla, joten olin heitä todella tietoisesti halunnut ja syyllisyys oli siksi sitäkin kamalampi tunne. 

Nyt lapset ovat 11v ja 9,5v ja jo vuosia tämä on ollut sitä parasta aikaa elämässä. Kun ei enää ole niin kiinni lapsissa voi vauva-aikaakin ajatella jo kaipauksella. Silloin oli vain aina väsynyt.

Vaikka pienikin lapsi on omalla tavallaan ihana, en koskaan oppinut pitämään mm. hiekkalaatikon reunalla istumisesta... nyt nautin kovasti keskusteluista näiden isompien lasten kanssa ja siitä, että voi tehdä asioita joista itsekin oikeasti nautin.

Toivottavasti tämä yhtään lohduttaisi sinua. Ole omalla tavallasi äiti, niin kyllä se siitä <3

Plazan vapaaehtoisesti lapsettomien palstalta löydät ihmisiä, jotka ajattelevat aivan samoin kuin sinä. Ainoana erona vain se, että he eivät ole hankkineet lapsia. Tunnistan kuvauksestasi monta vapaaehtoisesti lapsettomille tyypillistä piirrettä kuten tuon, että ei olisi äidin roolissa oma itsensä. Toivotan sinulle kauheasti tsemppiä. Muista, että nykyisin äidillä saa olla muutakin elämää: ryhdy aktiivisesti hakemaan iloanaiheita sellaisista asioista, joista todella pidät ja jotka ovat sinulle tärkeitä (ystävyyssuhteet, harrastukset, työ jne.)

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 16:30"] [quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 11:33"]Ei sitä kestä kuin vajaat parikymmentä vuotta.[/quote]Väärin. Sitä kestää loppuelämän. Omat lapseni ovat 19, 21,23 vuotiaita aikuisia, mutta tuen heitä silti ajallisesti, henkisesti ja rahallisesti.Itse myös kadun, että tein lapsia vaikka he nyt aikuisia jo ovatkin. Heistä saa kokoajan olla huolissaan. On sairauksia, onnettomuuksia, työttömyyttä, parisuhteen katkeamisia, taloudellisia vaikeuksia jne. Kaikki tämä on raskaana kivenä äidin hartioilla. Lapset ovat aina lapsia, vaikka ikää tulisi kuinka paljon. Huolehtimista ei voi lopettaa koskaan, tunteitaan ei pysty salpaamaan. Heidän pärjäämisestään huolehdin vielä kahdeksankymppisenä mummonakin vanhainkodissa. Näin olen käytännössä nähnyt käyvän.En ymmärrä mikä mielenhäiriö oli lapsia hankkia. Heille olen kyllä evästänyt, että lapsia ei sitten kannata tehdä, heistä kun ei ole kuin harmia ja huolta. Se on vain kylmä totuus![/quote]
Kuulostat sellaiselta äidiltä, joka on todella ihanasti tukenut lastensa itsetunnon kehitystä. Kyllä tekee kutaa kuulla alinomaa äidiltään, että on tuottanut akalle vain harmia ja huolta. Aikuinen ihminen vastaa itse itsestään eikä täysi-ikäinen voi syyttää vaikeuksistaan vanhempiaan, mutta tosiasia on, että jotkut saavat kotoaan paremmat eväät kuin toiset (= enemmän rakkautta ja kannustusta).

Hei! Ymmärrän hyvin enkä todellakaan kivitä! Kaikkea vielä! Itse len jäänyt omasta halustani lapsettomaksi, koska minulla on hyvin vahva aavistus, että kokisin samoin. Mutta voimia kovasti, hyviäkin hetkiä ON tulossa! Ja lapsen kasvaessa moni asia helpottuu.

Hienoa, että joissakin maissa mm. Saksa on perheverotus. Ei tarvitse äitien heti ravata töihin, voi valita osa-aikatyön (400 € minijob) ja niitä on tarjolla ylettömästi. Taloudellisestikin Saksassa koulutettu perhe pärjää erittäin hyvin toisen puolisonkin palkalla.

Mutta Suomessahan kyylätään ettei tämä ole tasa-arvoista :). Siinäpä kyyläätte ja väsytte.

Huh, tämän ketjun luettuani kasvoi epävarmuus hankkia lapsia. En ole koskaan potenut vauvakuumetta ja pienestä pitäen ajattelin ettei minusta tule äitiä. Lähestyn kolmeakymmentä, elän vakaassa parisuhteessa ja olin jo taipumassa asian puolelle, en mielestäni edes niin ympäristön sosiaalisen paineen vuoksi vaan sillä perusteella miten suurin osa vanhemmista tuntuu kertovan lasten olevan kaikkien uhrauksien "arvoisia". Tässä kuitenkin mietin miten äitiys sopisi luonteelleni, ja pelkään etten pystyisi siihen. Minulla on lyhyt pinna, kaipaan todella paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta. En jaksa lässyttää pikkulapsille tai olla erityisen  hellivä ja paapova. Muiden pienet lapset eivät herätä minussa juuri mitään tuntemuksia. Enimmäkseen negatiivisia kun sitä huutoa ja kiukuttelua kuulee. Pelkään että olo olisi lopulta kuin tämän ketjun aloittaneella, jotenkin itsensä tietoisesti "pettänyt", surullinen ja jopa vihainen.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 14:21"]

Minulla on lyhyt pinna, kaipaan todella paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta. En jaksa lässyttää pikkulapsille tai olla erityisen  hellivä ja paapova. Muiden pienet lapset eivät herätä minussa juuri mitään tuntemuksia. Enimmäkseen negatiivisia kun sitä huutoa ja kiukuttelua kuulee.

[/quote]

Velalta kuulostat. Älä hanki lapsia, jos tuntuu, että ilmankin pärjäät. Siinä ei nimittäin ole kysymys vain sinun vaan myös toisen, huomattavasti haavoittuvamman ihmisen elämästä.

Äitejä on erilaisia. Pitää vain löytää oma tapansa. Ap:lla helpottaa, kun lapsi kasvaa eli olette menossa parempaan suuntaan. Pyydä miehesi ottamaan isompi vastuu joksikin aikaa ja sekin voi helpottaa.

Minustakin tuntui tuolta ajoittain ja kaduinkin. Sekin kuuluu äitiyteen ja on onneksi ohimenevää.

Se on kyllä sinänsä hassua kun en ole mikään paatoksellinen vela tai lapsettomuuden sanansaattaja. (Velauteen tunnutaan aina liittävän ajatus siitä että se on 100% varma valinta ja velat on aina tienneet etteivät halua koskaan lapsia.) Luulen että elämä voisi olla ihan tyydyttävä kumminkin päin. Toisaalta jos asiat on ihan hyvin eikä kaipuu lastensaantiin ole mitenkään hillitön, niin ehkä sitä voi vaan päättää olla tekemättä niitä lapsia.

42

Kumma ettei kukaan ole ehdottanut masennusta? "Olen kuin kuori, en tunne iloa, teen asioita mekaanisesti..." Kuulostaa minusta masennukselta. Kenties hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus joka on jäänyt päälle kun äitiys on ollut pettymys ja noidankehä on valmis.

Kyllä minäkin usein kaipaan lapsetonta aikaa. Aika epärealistista, kun toinen lapsi tuloillaan... Minua kyllä helpottaa paljon se että saan paljon omaa aikaa, niitä ravintolalounaita japäivällisiä kavereiden kesken, leffailtoja ja viikonloppureissuja. Mieheni mahdollistaa tämän. Ja mitä enemmän TEEN lapsen kanssa jotain, sitä enemmän nautin hänen seurastaan. Jos olemme vain kotona, elämänpiiri supistuu ihan liikaa enkä jaksa ja koen olevani vanki. On ollut hienoa kun olen tajunnut että lapsi ei ole "vaan lapsi" vaan oma persoonansa, jonka kanssa voi jutella ja tehdä juttuja. Tämä on varmaan muille ihan sanomatta selvää mutta itse alan vasta tajuta kunnolla että tämäkin on ihmissuhde siinä missä joku muukin. Lopulta kuitenkin "vain" ihmissuhde. Se on jotenkin helpottanut taakkaani äitinä. Haluan tehdä töitä tämän ihmissuhteen eteen, se ei ole itsestäänselvyys. Me ollaan erillisiä ihmisiä ja jonain päivänä minä olen todnäk se joka kaipaa läheisyyttä lapseen kipeästi mutta teiniä tai aikuista lasta ei nyt jaksa niin kovasti enää kiinnostaa. Hämmentävä mutta myös vapauttava ajatus.

T. Toinen ei niin täydellinen äiti