Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nujertava, sarkastisen ivallinen kasvatus
27.05.2013 |
Olen keski-ikäinen nainen, itsetunnoltani huono, olen arka ja epäluuloinen ihmisten vaikuttimista, aina pelkäämässä että munaan itseni. Syynä on isäni, jonka kasvatus alusta saakka, niin kauan kun muistan, on ollut nolaavaa ja ivallista. Ensimmäinen muisto lapsuudestani on kun olin noin 3-vuotias, enkä ymmärtänyt jotain asiaa (liittyy metalliin, ruostumiseen jne., ei tässä nyt tarkemmin siitä) ja isäni purki kiukkuaan minuun ivallisesti, miten tyhmä voin olla, kun en nyt tuota käsittänyt, että sehän ruostuu ja kyllä sinun täytyy nyt olla tarkempi ja kovat laskut ovat tulossa meille tuosta jne. Muistan, miten en tiennyt mitä on metalli, ruostuminen, enkä edes mikä on lasku. Kuuntelin vain kauhusta kankeana näitä vaikeita sanoja ja käsitteitä ja tiesin tehneeni jotain tyhmää ja kamalaa. Piilouduin usein sängyn alle.Kukaan ei koskaan selittänyt minulle mitään maailmasta, vaan kaikki olisi vain jotenkin pitänyt tietää itsestään. En koskaan uskaltanut kysyä mitään.
Isä teki hienoa uraa ja oli menestyvä mies. Hän puhui minulle aina kuin aikuiselle, vaikka olin pikkulapsi. En usein ymmärtänyt hänen puheistaan minulle puoliakaan. Ja sitä rataa mentiin koko lapsuuteni, koulu- ja opiskeluaikani aina tähän päivään saakka. Ymmärrykseni toki kasvoi, mutta aina jäin jostain kiinni. Edelleen saan tuntea olevani tyhmä tytär, joka aina joskus mokaa jossain, lausuu kuuluisan filosofin nimen hieman väärin tai ei muista yksityiskohtaa historiasta tai missä jotkut olympialaiset nyt olivatkaan 70-luvulla olleet jossa suomalainen Reijo Keijomaa sai pronssia.
Suhtaudun miehiin pelokkaasti ja aina ja joka paikassa pelkään munaavani itseni, jos en tiedä jotain, jatkuvasti pelkään unohtavani jotain, pelkään jättäväni jonkin laitteen päälle, pelkään, että tulee koko maailman tietoon, miten tyhmä olen.
Miten tällaisesta pääsee yli? Haluaisin olla vapaa, mutten ole, en osaa olla. Jokaista ratkaisuani mietin edelleen, miten kerron sen isälle.
Kommentit (40)
Terapiasta voisi olla sulle apua. En nyt osaa sanoa, millainen suuntaus olisi sulle paras, mutta kuulostaa siltä, että sun olisi hyvä päästä käymään läpi lapsuuttasi ja miettimään, miten tästä eteenpäin.
Oletko muuten lukenut Tove Janssonin muuminovellin Näkymätön lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia voisi olla hyvä. Yksi voisi olla ihan hyvä myös, eli etten ikinä enää olisi tekemisissä tuon ukkelin kanssa, kertakaikkiaan sanoutuisin irti, mutten siihenkään saa kerättyä tarpeeksi voimia. Näkymättömän lapsen tiedän, minähän se siinä :(
Vastaajalle 2: puolusta lapsiasi! Sanon tämän vakavasti. / ap
Kuulostaa tutulta, vaikka minua nujersi lähinnä äiti. En ajattele enää, että miten kerron äidille tai isälle, koska en kerro mitään.
En ole juuri tekemisissä äitini kanssa. Tein päätöksen pri vuotta sitten, etten tapaa äitiä enempää kuin on pakko (lapseni takia). Olen tyytyväinen päätökseeni, vaikka se oli vaikea ja välillä mietin, olinko liian jyrkkä. En ollut. Ystävänikin ovat sanoneet, että olen rennompi ja vapautuneempi sen jälkeen, kun en ole juuri tavannut äitiäni. Tunnen itseni itsenäisemmäksi lopulta. Olen käynyt mielessäni läpi vanhoja asioita. Siellä ne ovat, mutta etäisempinä nyt. Äitiäni tavatessani sama jatkui ja vanhat asiat olivat aina läsnä ja nousivat pintaan. Nyt ne eivät vaivaa läheskään niin paljoa.
Voisitko kokeilla terapiaa? Uskon, että se auttaisi. itse en pääse, mikä on vahinko.
5: kohtalotoverini, voimia sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi. / ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä riittää, jotka aina syyttävät kasvatusta ja kotiolojaan siitä mitä tänäpäivänä ovat. Kasvakaa aikuisiksi, järki on siksi annettu, että sitä käytetään, eikä vanhoja märehditä.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:29"]
Näitä riittää, jotka aina syyttävät kasvatusta ja kotiolojaan siitä mitä tänäpäivänä ovat. Kasvakaa aikuisiksi, järki on siksi annettu, että sitä käytetään, eikä vanhoja märehditä.
[/quote]
No, sehän on ihan tieteellinen fakta, että kotiolot ja suhde vanhempiin vaikuttavat ihan hirveästi ihmisen loppuelämään. Sitä faktaa on aika vaikea kaataa, vaikka kirjoittaisi kuinka perustelemattoman sarkastisen kommentin jollekin keskustelupalstalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän samaa kokemusta, paitsi että kritiikki ja nujertaminen liittyi aina ulkonäkööni. Esim jos olin onnellinen ja nauroin jollekin, niin heti isä sanoi kuinka lihavalta näytän. Aina kun olin iloinen, hän sanoi kuinka ruma, lihava ja typerännäköinen olen. Aikuisiällä myös muut miehet ovat huomautelleet ulkonäöstäni. Pelkään koko ajan, että jos tuon itseäni esiin tai uskallan nauraa vapautuneesti joku pilkkaa minua.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:29"]
Näitä riittää, jotka aina syyttävät kasvatusta ja kotiolojaan siitä mitä tänäpäivänä ovat. Kasvakaa aikuisiksi, järki on siksi annettu, että sitä käytetään, eikä vanhoja märehditä.
[/quote]
No, sehän on ihan tieteellinen fakta, että kotiolot ja suhde vanhempiin vaikuttavat ihan hirveästi ihmisen loppuelämään. Sitä faktaa on aika vaikea kaataa, vaikka kirjoittaisi kuinka perustelemattoman sarkastisen kommentin jollekin keskustelupalstalle.
[/quote]
No toki on fakta, mutta totta on myöskin se, että kun huomaa, että esim. elämä on vaikeutunut jonkun trauman takia, niin siihen pitäisi hakea apua eikä vain jäädä märehtimään sitä ja käyttää sitä tekosyynä.
Minulla oli aikoinaan ystävä, joka kiukutteli, raivosi ja kohteli kaikkia ihmisiä lähellään huonosti ja selitti käytöksensä aina sillä, että kun oli alkoholisti-isän lapsi, niin häntä pitää ymmärtää.
Pitää myös ymmärtää, että aikuisena on vastuussa omista teoistaan ja sanomisistaan ja hakeutua sitten sinne terapiaan ja käsitellä ne traumat siten, että ne eivät enää ohjaa sitä käytöstä sellaiseksi, kuin ei itsekään sen haluaisi olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:37"]
Mulla vähän samaa kokemusta, paitsi että kritiikki ja nujertaminen liittyi aina ulkonäkööni. Esim jos olin onnellinen ja nauroin jollekin, niin heti isä sanoi kuinka lihavalta näytän. Aina kun olin iloinen, hän sanoi kuinka ruma, lihava ja typerännäköinen olen. Aikuisiällä myös muut miehet ovat huomautelleet ulkonäöstäni. Pelkään koko ajan, että jos tuon itseäni esiin tai uskallan nauraa vapautuneesti joku pilkkaa minua.
[/quote]
En osaa sanoa mitään lohduttavaa, joten saanko vain sanoa, vaikkei tämä lohdutakaan yhtään, että voi hirveää mitä jouduit kuuntelemaan. Mikä sinun ja minun isältäni oikein puuttuu, kun pitää kohdella omia tyttöjään näin? Kaikesta huolimatta kaikkea hyvää elämääsi. / ap
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:39"]
Pitää myös ymmärtää, että aikuisena on vastuussa omista teoistaan ja sanomisistaan ja hakeutua sitten sinne terapiaan ja käsitellä ne traumat siten, että ne eivät enää ohjaa sitä käytöstä sellaiseksi, kuin ei itsekään sen haluaisi olevan.
[/quote]
Tässä on vain se ongelma, että helppo sanoa mutta ei läheskään yhtä helppoa toteuttaa käytännössä. Nimimerkillä terapiassa ollut. Jos terapia olisi jonkin automaattinen parannus, niin mikäs siinä sitten, kaikki ihmiset 18-vuotiaana terapiaan ja kohta mielenterveysongelmat ja traumat olisivat historiaa. Valitettavasti ei vielä nykypsykologian keinoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:41"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:37"]
Mulla vähän samaa kokemusta, paitsi että kritiikki ja nujertaminen liittyi aina ulkonäkööni. Esim jos olin onnellinen ja nauroin jollekin, niin heti isä sanoi kuinka lihavalta näytän. Aina kun olin iloinen, hän sanoi kuinka ruma, lihava ja typerännäköinen olen. Aikuisiällä myös muut miehet ovat huomautelleet ulkonäöstäni. Pelkään koko ajan, että jos tuon itseäni esiin tai uskallan nauraa vapautuneesti joku pilkkaa minua.
[/quote]
En osaa sanoa mitään lohduttavaa, joten saanko vain sanoa, vaikkei tämä lohdutakaan yhtään, että voi hirveää mitä jouduit kuuntelemaan. Mikä sinun ja minun isältäni oikein puuttuu, kun pitää kohdella omia tyttöjään näin? Kaikesta huolimatta kaikkea hyvää elämääsi. / ap
[/quote]
Kiitos sinulle. Olet hyvin empaattinen ihminen. Minäkin toivon kaikkea hyvää sinulle. Kyllä me selviämme ja vähitellen vapautamme itsemme. Vahvuutta.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:39"]
No toki on fakta, mutta totta on myöskin se, että kun huomaa, että esim. elämä on vaikeutunut jonkun trauman takia, niin siihen pitäisi hakea apua eikä vain jäädä märehtimään sitä ja käyttää sitä tekosyynä.
[/quote]
Tekosyynä mille? Että on onneton, kun isäsuhde on edelleen pelkää arvostelua ja ivaamista? Viimeksi tänään puhelimessa. Isäni on kuitenkin vanha, heikentynyt ja sairas, joten katson velvollisuudekseni olla hänen kanssaan tekemisissä loppuun saakka. Mille etsin tekosyytä mielestäsi? Olen onnistunut elämässäni ulkoisesti ihan hyvin, on hyvä ammatti, omistusasunto, talous turvattu jne. / ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossain vaiheessa pitää irtautua lapsen osasta ja aikuisena ottaa itsestä vastuu, niin kuin 11 sanoi. Itsellä riitti sen tajuaminen, että on aika jättää taakse se, miten minua kotona kohdeltiin. Niin kauan, kun siinä rypee, sitä samalla estää itseään toipumasta siinä.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:43"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:39"]
Pitää myös ymmärtää, että aikuisena on vastuussa omista teoistaan ja sanomisistaan ja hakeutua sitten sinne terapiaan ja käsitellä ne traumat siten, että ne eivät enää ohjaa sitä käytöstä sellaiseksi, kuin ei itsekään sen haluaisi olevan.
[/quote]
Tässä on vain se ongelma, että helppo sanoa mutta ei läheskään yhtä helppoa toteuttaa käytännössä. Nimimerkillä terapiassa ollut. Jos terapia olisi jonkin automaattinen parannus, niin mikäs siinä sitten, kaikki ihmiset 18-vuotiaana terapiaan ja kohta mielenterveysongelmat ja traumat olisivat historiaa. Valitettavasti ei vielä nykypsykologian keinoin.
[/quote]
Tiedostaminen auttaa jo pitkälle.
Kaikilla ihmisllä on kuitenkin ristinsä kannettavana.
Eikä tietenkään terapia aina edes auta, mutta pointti on lähinnä siinä, että kun edes yrittää, niin oman elämän lisäksi helpottuu myös lähipiirin elämä. Onhan se raskasta niillekin, jotka ovat niitä läheisiä, jos toinen oikeuttaa milloin mitäkin traumoihinsa perustuen eikä sitten edes osoita mitään halua päästä eteenpäin.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:47"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:39"]
No toki on fakta, mutta totta on myöskin se, että kun huomaa, että esim. elämä on vaikeutunut jonkun trauman takia, niin siihen pitäisi hakea apua eikä vain jäädä märehtimään sitä ja käyttää sitä tekosyynä.
[/quote]
Tekosyynä mille? Että on onneton, kun isäsuhde on edelleen pelkää arvostelua ja ivaamista? Viimeksi tänään puhelimessa. Isäni on kuitenkin vanha, heikentynyt ja sairas, joten katson velvollisuudekseni olla hänen kanssaan tekemisissä loppuun saakka. Mille etsin tekosyytä mielestäsi? Olen onnistunut elämässäni ulkoisesti ihan hyvin, on hyvä ammatti, omistusasunto, talous turvattu jne. / ap
[/quote]
En osoittanut sanoja suoraan saati pelkästään sinulle vaan ihan yleisenä pohdintana, että usein, kun niitä traumoja pohditaan ja pohditaan, niin sitä käytetään tekosyynä milloin millekin. Sinä käytät sitä sille, että pelkäät.
Toisaalta olet selkeästi tiedostanut asian, olet päässyt kuitenkin eteenpäinkin elämässä etkä ole jäänyt rypemään itsesääliisi.
Se on hienoa ja myös parasta, ihminen, joka on satuttanut noin pahasti ei todellakaan ansaitse sitä, että vielä vuosia aiheuttamiensa haavojen kautta edelleen on kontrollissa.
En kuitenkaan halua mitään suurta välienselvittelyä nyt enää hänen kanssaan. Hän on todella vanha ja sairas mies jo, eikä tämä nyt ole minusta oikein enää fiksu tilaisuus selvittää näitä asioita. Olen miettinyt, pitäisikö minun liueta elämään omaa elämääni, eikä olla niin velvollisuudentuntoinen. Isäni on hyvin katkera, kun veljeni ei pidä häneen juurikaan yhteyttä, vaan huitelee vain maailmalla. Minä olen se tytär, joka huolehtii ja joka tukee ja auttaa. Silti saan kaiken loan niskaani. Ei hän varmaan edes huomaa sitä, se on niin urautunut juttu jo, että elää jo omaa elämäänsä.
Mitä siis tehdä? Liueta näkyvistä veljeni tavoin ja jättää vanha äreä herra oman onnensa nojaan, oman sarkasminsa pariin? Mutta kun en pysty, säälin liikaa kaikesta huolimatta.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:49"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:43"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:39"]
Pitää myös ymmärtää, että aikuisena on vastuussa omista teoistaan ja sanomisistaan ja hakeutua sitten sinne terapiaan ja käsitellä ne traumat siten, että ne eivät enää ohjaa sitä käytöstä sellaiseksi, kuin ei itsekään sen haluaisi olevan.
[/quote]
Tässä on vain se ongelma, että helppo sanoa mutta ei läheskään yhtä helppoa toteuttaa käytännössä. Nimimerkillä terapiassa ollut. Jos terapia olisi jonkin automaattinen parannus, niin mikäs siinä sitten, kaikki ihmiset 18-vuotiaana terapiaan ja kohta mielenterveysongelmat ja traumat olisivat historiaa. Valitettavasti ei vielä nykypsykologian keinoin.
[/quote]
Tiedostaminen auttaa jo pitkälle.
[/quote]
Joo, mutta vain mielen kanssa. Mulla ei esim. oman ongelmani kanssa brakaa mieli vaan keho, joka ei enää kestä eikä jaksa sitä, että normaalielämän tilanteet aiheuttavat jatkuvasti "taistele tai pakene" -reaktion. Jonain päivänä tulee seinä vastaan, ei pysty enää tsemppaamaan vaan uppoaa valtavaan keholliseen väsymyksen tunteeseen. Mieli haluaa tehdä asioita, mutta keho ei kykene. Noh, tämä on äärimmäistä ja tietysti turhaa edes yrittää selittää ihmisille joilla ei ole asiasta kokemusta. Mutta joskus tämä simsalambim-asenne vain ärsyttää. Moni ihminen haluaa päästää traumoistaan eroon ihan tosissaan ja on valmis tekemään asian eteen paljon, mutta kun ei se aina ole niin yksinkertaista ja helppoa ja vain halusta kiinni.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:39"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:29"]
Näitä riittää, jotka aina syyttävät kasvatusta ja kotiolojaan siitä mitä tänäpäivänä ovat. Kasvakaa aikuisiksi, järki on siksi annettu, että sitä käytetään, eikä vanhoja märehditä.
[/quote]
No, sehän on ihan tieteellinen fakta, että kotiolot ja suhde vanhempiin vaikuttavat ihan hirveästi ihmisen loppuelämään. Sitä faktaa on aika vaikea kaataa, vaikka kirjoittaisi kuinka perustelemattoman sarkastisen kommentin jollekin keskustelupalstalle.
[/quote]
No toki on fakta, mutta totta on myöskin se, että kun huomaa, että esim. elämä on vaikeutunut jonkun trauman takia, niin siihen pitäisi hakea apua eikä vain jäädä märehtimään sitä ja käyttää sitä tekosyynä.
Minulla oli aikoinaan ystävä, joka kiukutteli, raivosi ja kohteli kaikkia ihmisiä lähellään huonosti ja selitti käytöksensä aina sillä, että kun oli alkoholisti-isän lapsi, niin häntä pitää ymmärtää.
Pitää myös ymmärtää, että aikuisena on vastuussa omista teoistaan ja sanomisistaan ja hakeutua sitten sinne terapiaan ja käsitellä ne traumat siten, että ne eivät enää ohjaa sitä käytöstä sellaiseksi, kuin ei itsekään sen haluaisi olevan.
[/quote]
Voi kun elämä olisikin noin yksinkertaista! Puretaan nyt kuitenkin vähän tuota sun viestiäsi. Aikuinen ihminen on tietenkin vastuussa omista teoistaan, mutta ei se aioiden tiedostaminen ole mitään sellaista toimintaa, että sitä voisi järjellä ohjata. Ei siitäkään tietenkään haittaa ole, mutta ei se tiedostaminen ole sellaista, mitä voi vain päättää.
Terapiaan hakeutumisesta... tiedätkö sä, miten terapiaa saa ja mitä se maksaa? Kyllä, siihen voi saada julkista tukea Kelalta, mutta ei sitä mitenkään automaattisesti saa. Terapian pitää olla selkeästi johonkin vaivaan (esim. masennuksen hoitoon) tarkoitettu ja sillä pitää olla tavoite, esim. työ- tai opiskelukyvyn palauttaminen. Se, että elämä tuntuu olevan lukossa, ei riitä Kelalle syyksi. Ihminen voi myös Kelan mukaan olla liian sairas (ts. terapialla ei Kelan silmissä ole kuntouttavaa vaikutusta) saadakseen korvauksen.
Harvalla ihmisellä on varaa pitkäkestoiseen terapiaan. Muutama neuvontakäynti ei ole kaikille tarpeeksi.
Terapiakaan ei ole mikään avain onneen. Jo sopivan terapeutin löytäminen voi viedä tosi paljon aikaa.
Suosittelen, että miettisit hieman, ennen kun lauot kärkeviä mielipiteitäsi. Tuntuu, että sinulla on kauheasti mielipiteitä, muttei oikein mitään, mille ne perustaa. Parista yksittäisestä tapauksesta ei pitäisi mennä rakentamaan kovin kattavaa synteesiä ja sitten sen perusteella tylyttää muita ihmisiä.
Alue: Aihe vapaa
Mun mies kasvattaa lapsia samalla tavalla. Kaikki pitäis ymmärtää jo syntymästä saakka...