Lue keskustelun säännöt.
Nujertava, sarkastisen ivallinen kasvatus
27.05.2013 |
Olen keski-ikäinen nainen, itsetunnoltani huono, olen arka ja epäluuloinen ihmisten vaikuttimista, aina pelkäämässä että munaan itseni. Syynä on isäni, jonka kasvatus alusta saakka, niin kauan kun muistan, on ollut nolaavaa ja ivallista. Ensimmäinen muisto lapsuudestani on kun olin noin 3-vuotias, enkä ymmärtänyt jotain asiaa (liittyy metalliin, ruostumiseen jne., ei tässä nyt tarkemmin siitä) ja isäni purki kiukkuaan minuun ivallisesti, miten tyhmä voin olla, kun en nyt tuota käsittänyt, että sehän ruostuu ja kyllä sinun täytyy nyt olla tarkempi ja kovat laskut ovat tulossa meille tuosta jne. Muistan, miten en tiennyt mitä on metalli, ruostuminen, enkä edes mikä on lasku. Kuuntelin vain kauhusta kankeana näitä vaikeita sanoja ja käsitteitä ja tiesin tehneeni jotain tyhmää ja kamalaa. Piilouduin usein sängyn alle.Kukaan ei koskaan selittänyt minulle mitään maailmasta, vaan kaikki olisi vain jotenkin pitänyt tietää itsestään. En koskaan uskaltanut kysyä mitään.
Isä teki hienoa uraa ja oli menestyvä mies. Hän puhui minulle aina kuin aikuiselle, vaikka olin pikkulapsi. En usein ymmärtänyt hänen puheistaan minulle puoliakaan. Ja sitä rataa mentiin koko lapsuuteni, koulu- ja opiskeluaikani aina tähän päivään saakka. Ymmärrykseni toki kasvoi, mutta aina jäin jostain kiinni. Edelleen saan tuntea olevani tyhmä tytär, joka aina joskus mokaa jossain, lausuu kuuluisan filosofin nimen hieman väärin tai ei muista yksityiskohtaa historiasta tai missä jotkut olympialaiset nyt olivatkaan 70-luvulla olleet jossa suomalainen Reijo Keijomaa sai pronssia.
Suhtaudun miehiin pelokkaasti ja aina ja joka paikassa pelkään munaavani itseni, jos en tiedä jotain, jatkuvasti pelkään unohtavani jotain, pelkään jättäväni jonkin laitteen päälle, pelkään, että tulee koko maailman tietoon, miten tyhmä olen.
Miten tällaisesta pääsee yli? Haluaisin olla vapaa, mutten ole, en osaa olla. Jokaista ratkaisuani mietin edelleen, miten kerron sen isälle.
Kommentit (40)
Minun äitini joutui kokemaan vähän samanlaista isältään, eikä äitinsäkään kuulemma puolustanut tytärtään. Äitini on syntynyt sodan aikana, jolloin haukkuminen ja mitätöinti oli varmaan sen ajan keino pitää lapsi nöyränä ja kilttinä... Äitini on kärsinyt huonommuudentunteista pitkään, mutta pikkuhiljaa on vapautunut, ehkä parhaiten sitten kun anoppi kuoli ja muutkin ydinperheeseen kuulumattomat ihmiset lähtivät maatilalta. Kun hän sai lapsia, kasvatti heitä lempeämmällä tyylillä ja menestyi työssään maatalon emntänä. Pieni maatalo kasvoi ja kohentui äitini ansiosta, toki isäkin teki paljon töitä, mutta äiti oli se varsinainen voimanpesä. Nyt kun hän on jo yli 70-v, hän on jo ollut ehkä 10v siinä tilanteessa ettei välitä yhtään mitä muut ajattelevat.
Varmasti terapia voisi tehdä hyvää, minulla ei ole siitä kokemusta joten en voi suositella mitään. Varmaan myös ihan elämässä menestyminen auttaa ja se että alat viihtyä nahoissasi, huomaat että olet hyvä jossain ja uskallat olla oma itsesi.
Siunausta sinulle. Jumalan läheisyys parantaa myös, Taivaan isän rakkaus ja huolenpito on sellaista mitä ei kukaan ihminen voi antaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli myös tuollainen kasvatus, nujertajana tosin äiti. Hän myös nautti siitä, kun me lapset oltiin ihan pieniä, että sekoitti meidän logiikkaamme oudoilla väitteillä. Esimerkiksi väitti että sukat menee rikki jos tippuu lattialle, joten niitä ei saa pudottaa. Sitä luotti äitiin, ja oli suuri hämmennys kun oma kokemus ja se mitä äiti sanoi olivat ristiriidassa keskenään. Myös äiti väitti, että jos syö makeaa illalla, hiiret tulevat järsimään takapuolta - monet yöt pelkäsin kauhuissani että hiiret tulee heti kun nukahdan. Tai että mustalaiset tulee ja vie jos on tuhma.
Mutta tosiaan pahempaa oli vielä tuo että vaikka oiln lapsi ja lapselle on luonnollista ettei tiedä ja osaa kaikkea, sain aina vähintään äänensävyin ja elein osoitetut torut "tyhmyydestäni" kun en osannut ja tiennyt kaikkea. Usein ihan sanoinkin: "iso ämmä etkä tuommoista osaa!" (muistan olleeni "iso ämmä" jo nelivuotiaana äidin puheissa). Tai "hmh, tuo nyt on ihan itsestäänselvää, mitäs tyhmiä kyselet". Enpä sitten kauaa viitsinyt kysellä, ja yritin peittää tietämättömyyteni kaikin keinoin. Oli tunne, että äiti ei edes rakastaisi minua, jos oikeasti näkisi millainen tietämätön tyhmyri olen, joten parasta peittää sisäinen todellisuus! Nyt aikuisena tiedän kyllä että äiti rakasti ja olisi rakastsanut vaikka olisin ollut aidosti oma itseni, mutta lapsi ottaa niin vakavasti tuollaiset vähättelevät eleet jotka hänelle ei olleet mitään.
Minulla ei onneksi ole kauheasti aikuisuuteen vaikuttanut tuo. Kouluiässä olin vielä mokia pelkäävä perfektionisti, mutta olen onneksi luonnostani sen verran laiska että jossain yliopisto-opintojen aikoina aloin laistaa. Mokailin ihan vapautuneesti jo, esim. valmistauduin huonosti tentteihin ja esityksiin ajoittain enkä enää saanut lapsen hylkäämisahdistusta siitä että olin "huono" ja epäonnistuin. Kun tarpeeksi mokaili vähän kuin tahallaan, sitä totesi että ei minun tarvitse välittää siitä mitä muut minusta ajattelee, että en enää ole kenestäkään riippuvainen kuten aikoinaan äidistä.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:00"]
Suosittelen, että miettisit hieman, ennen kun lauot kärkeviä mielipiteitäsi. Tuntuu, että sinulla on kauheasti mielipiteitä, muttei oikein mitään, mille ne perustaa. Parista yksittäisestä tapauksesta ei pitäisi mennä rakentamaan kovin kattavaa synteesiä ja sitten sen perusteella tylyttää muita ihmisiä.
[/quote]
Ja sinähän taas tunnet minut ja tiedät menneisyyteni saati sen, että mitä kaikkea ja millaisia ihmisiä lähelläni on.
Tiedän kyllä miten terapiaan pääsee ja mitä se maksaa. On tullut käytyä.
Lähipiiristä löytyy myös mielenterveysongelmaa joka lähtöön, selkeästi päävikaista sakkia xD
Kaikkia kuitenkin yhdistää se, että joko asian tiedostaa ja alkaa tekemään asioille jotain. Tai sitten ei. Jää vain märehtimään omaa surkeuttaan ja käyttää tekosyynä sitä traumaa tai sairauttaan kaikkeen epämiellyttävään. Se on raskasta kaikille osapuolille, myös sille märehtijälle itselleen.
Tuli mieleen että onkohan jotain vertaistukiryhmää lapsesta asti lannistetuille? Jotain tyyliin "narsistivanhemman lapset" tms?
Itse olen käynyt parisuhdeleirillä mieheni kanssa, ja vaikkei meillä mitään suurempia ongelmia olekaan, niin vertaistuki ja muiden kanssa keskustelu antoi todella paljon. Jotenkin jo se, että kuuli muilla olevan ihan samanlaisia ongelmia, auttoi, sekä se että kuulimme uusia ideoita niiden ratkaisuun.
-23
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:29"]
Näitä riittää, jotka aina syyttävät kasvatusta ja kotiolojaan siitä mitä tänäpäivänä ovat. Kasvakaa aikuisiksi, järki on siksi annettu, että sitä käytetään, eikä vanhoja märehditä.
[/quote]
No, sehän on ihan tieteellinen fakta, että kotiolot ja suhde vanhempiin vaikuttavat ihan hirveästi ihmisen loppuelämään. Sitä faktaa on aika vaikea kaataa, vaikka kirjoittaisi kuinka perustelemattoman sarkastisen kommentin jollekin keskustelupalstalle.
[/quote]
Tietenkin se vaikuttaa. Mutta sille, mikä se lapsuus on ollut, ei vain voi enää mitään, niin se ei anna mitään, että rypee siinä tai katkerana vertaa itseään muihin, joilla on ollut parempi lapsuus. Jokaisenhan pitää koettaa tehdä elämästään mahdollisimman hyvä tästä eteenpäin. Siis ajatella, että olen nyt tässä näiden traumojen ja ongelmien kanssa, miten näistä lähtökohdista valitsen tästä eteenpäin parhaat vaihtoehdot. Tuskin se paras vaihtoehto loppuelämälle, on luetella, mitä kaikkia vääryyksiä on menneisyydessään kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sama meillä, paitsi isä ei ollut menestyvä. Olin itse aika heikko matematiikassa ja isä aina jaksoi toitottaa, miten hän oli todella hyvä matematiikassa. No aikuisiällä löysin hänen todistuksensa ja huonommin pärjäsi kuin minä.
En ryve enkä märehdi, mutta tiedostan kyllä oman arkuuteni miesten seurassa, pelkään miesten arvostelua ja reagoin siihen melko voimakkaasti. Miessuhteiden luominen on ollut hankalaa, mutta olenpahan nyt naimisissa ja on omia lapsia. Ainakin sen tiedän, miten ei pidä kasvattaa lapsia.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:18"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:29"]
Näitä riittää, jotka aina syyttävät kasvatusta ja kotiolojaan siitä mitä tänäpäivänä ovat. Kasvakaa aikuisiksi, järki on siksi annettu, että sitä käytetään, eikä vanhoja märehditä.
[/quote]
No, sehän on ihan tieteellinen fakta, että kotiolot ja suhde vanhempiin vaikuttavat ihan hirveästi ihmisen loppuelämään. Sitä faktaa on aika vaikea kaataa, vaikka kirjoittaisi kuinka perustelemattoman sarkastisen kommentin jollekin keskustelupalstalle.
[/quote]
Tietenkin se vaikuttaa. Mutta sille, mikä se lapsuus on ollut, ei vain voi enää mitään, niin se ei anna mitään, että rypee siinä tai katkerana vertaa itseään muihin, joilla on ollut parempi lapsuus. Jokaisenhan pitää koettaa tehdä elämästään mahdollisimman hyvä tästä eteenpäin. Siis ajatella, että olen nyt tässä näiden traumojen ja ongelmien kanssa, miten näistä lähtökohdista valitsen tästä eteenpäin parhaat vaihtoehdot. Tuskin se paras vaihtoehto loppuelämälle, on luetella, mitä kaikkia vääryyksiä on menneisyydessään kokenut.
[/quote]
Traumatisoituneella ihmisellä traumojen kanssa elämine on prosessi, jossa on ihan helvetisti eri vaihteita. Mä voisin kirjoittaa omasta elämästäni sankaritarinan joo, jossa kerron miten selätin traumani kovalla työllä ja armottaman tuskan sietämisellä ja sillä että otin vastuun elämästäni. Ja arvaa mitä, siihen sankaritarinaan on kuulunut rypemistä, katkeruutta, vääryyksien luettelemista, positiivisuuteen hurahtamista, meditaatiota, rentoutumista, liikuntahulluutta ja sata muuta asiaa, positiivista ja negatiivista. Se minkä kuvan sä minusta saisit, riippuisi tasan siitä missä kohtaa historiassani kohtaamisesi kanssani sattuisi sijaitsemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:37"]
Mulla vähän samaa kokemusta, paitsi että kritiikki ja nujertaminen liittyi aina ulkonäkööni. Esim jos olin onnellinen ja nauroin jollekin, niin heti isä sanoi kuinka lihavalta näytän. Aina kun olin iloinen, hän sanoi kuinka ruma, lihava ja typerännäköinen olen. Aikuisiällä myös muut miehet ovat huomautelleet ulkonäöstäni. Pelkään koko ajan, että jos tuon itseäni esiin tai uskallan nauraa vapautuneesti joku pilkkaa minua.
[/quote]
Vielä kyselisin, että ono muilla vastaavia kokemuksia kuin mitä itse tuossa kuvailin, ja mikä on auttanut pääsemään yli tuosta tunteesta?
Varmaan kuvaavaa ihmisille, jotka asuvat nettipalstalla, että aina kun joku puhuu omasta vastuusta, tulee liuta miinuspeukkuja.
Olen myös omat traumani elänyt, erilaiset vaiheet siinä. Edelleenkin kärsin ongelmista, jotka ovat peruja lapsuudestani, mutta en jää märehtimään niitä tai miettimään millaiseksi elämäni olisi tullut, jos minulla olisi ollut toisenlaiset vanhemmat.
Minulla on vain tämä yksi elämä, siinä on vain yksi lapsuus, joka on mennyt ja jolle en voi mitään. Olen opetellut ja opettelen elämään niiden asioiden kanssa, jotka ovat sen seurausta, mutta se ei ole mikään syy olla tavoittelematta parempaa elämää. Minä voin itse vaikuttaa siihen, että huomenna on parempi päivä kuin tänään. Aina en jaksa ja suon sen itselleni, mutta jatkan sitten taas, kun jaksan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:38"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:37"]
Mulla vähän samaa kokemusta, paitsi että kritiikki ja nujertaminen liittyi aina ulkonäkööni. Esim jos olin onnellinen ja nauroin jollekin, niin heti isä sanoi kuinka lihavalta näytän. Aina kun olin iloinen, hän sanoi kuinka ruma, lihava ja typerännäköinen olen. Aikuisiällä myös muut miehet ovat huomautelleet ulkonäöstäni. Pelkään koko ajan, että jos tuon itseäni esiin tai uskallan nauraa vapautuneesti joku pilkkaa minua.
[/quote]
Vielä kyselisin, että ono muilla vastaavia kokemuksia kuin mitä itse tuossa kuvailin, ja mikä on auttanut pääsemään yli tuosta tunteesta?
[/quote]
Meillä oli sama. Äitini kommentoi todella usein jotain ulkonäöstäni, ja aina jotain kriittistä tai ilkeää, ei koskaan hyvää. Milloin oli ryhti huono ja käskettiin istua tai seisoa suorassa, milloin nauroin rumasti niin että ikenet näkyy tai posket pullistuu rumasti, milloin taas olin suorastaan vammaisen näköinen jos esim. yksin läksyjä tehdessäni olin suu auki kun pohdin jotain tms. Ja teininä kritiikki sen kun kiihtyi. Äiti esimerkiksi sanoi etten ikinä saa miestä, koska olen ruma, enkä vain ruma vaan jotenkin sottaisen ja epämääräisen ja kummallisen näköinen. Minua myös kiusattiin koulussa, joten ei ollut kauhean kiva kuulla sitä samaa kotonakin.
Olen keskustellut äitini kanssa aikuisena (uskalsin ottaa puheeksi vasta kolmekymppisenä tämän) tästä, ja hän ei ollenkaan tunnu tiedostavan loukkauksiaan. Hän ei edes muista sanoneensa niitä pahimpia tölväisyjä tai näykkineensä ulkomuotoani kommenteillaan PÄIVITTÄIN, muistaa vain että saattoipa hän vaikka ryhdistä joskus sanoa mutta omaksi parhaakseni vaan ettei tule selkä kipeäksi tai kyttyräselkää. Hänen mielestään muistan suorastaan väärin jos väitän että hän on sillä tavalla ulkonäköäni haukkunut. Äitini ei ole koskaan ollut mikään järjen jättiläinen, joten uskon kyllä että hän on voinut oikeasti tiedostamattaan laukoa nuo juttunsa, ilman ilkeitä aikeita. Onpa vaan puhunut mitä mieleen on juolahtanut ilman mitään filttereitä.
Minulla on myös vielä nyt nelikymppisenäkin, taakkana valtava ja ahdistava itsetarkkailu. Pelkään näyttäväni tyhmältä, olevani omituisessa asennossa, puhuvani oudolla äänellä. Nauraa en oikein uskalla ihmisten läsnä ollessa koska tuntuu että näytän tosi tyhmältä, "vammaiselta" kuten äiti sanoi. Olen joskus miettinyt että jos saisi minkä tahansa toiveen toteutettua taikaiskusta, niin minä en ottaisi rahaa enkä valtaa, vaan sen että pääsisin eroon jatkuvasta helvetillisestä, kriittisestä itsetietoisuudesta omaa ulkoista olemusta kohtaan. Jos voisi vain keskittyä ihmisiin ja asioihin, eikä aina vaan siihen että näytänkö tyhmältä, kuulostinko tyhmältä kun puhuin?
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:23"]Ainakin sen tiedän, miten ei pidä kasvattaa lapsia.
[/quote]
Tämä on hyvä lause! Minä olen joka päivä ylpeä itsestäni siitä, että en kohtele omia lapsiani samalla tavalla kuin minua kohdeltiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun vanhemmat ovat läsnä elämässä aikuisenakin, lapsuuden ongelmat eivät ole välttämättä lainkaan vanhojen märehtimistä. Se sama siis voi jatkua vielä aikuisenakin ja sen kanssa pitää tulla jotenkin toimeen. Jonkin voi olla pakko muuttua.
Lapsuuttaan voi olla pakko käydä läpi: selvittää asiat juuri siksi, että voi jatkaa eteenpäin. Muuten ne voivat aiheuttaa yllättäviä asioita elämässä, esim. masennusta.
Vastaajan 29 viestissä oli paljon tuttua, omaan listaani kuuluisi vielä pari muuta asiaa, esim. juuri masennus ja syömishäiriöt ja pari riippuvuutta... En syytä niistä vanhempiani, vaan olen vasta aikuisena tajunnut, miksi kaikki oli nuorena niin vaikeaa. Pidän syynä kotiolojani eli nujertavaa ja välinpitämätöntä kasvatustani ja sitä, että olin lapsena paljon yksin. Hain sitten turvaa ja läheisyyttä joka puolelta, mutta en osannut ottaa sitä vastaan. Hain vääristä paikoista, satutin itseäni kun olin tottunut siihen, että niin tehtiin kotonakin. Toisaalta suoritin opinnoissa ja töissä ihan liikaa, menestyin hyvin samalla. En osannut olla ihmisten kanssa, kun en ollut tottunut siihen. Inhosin itseäni fyysisesti, koska äitini on aina moittinut ulkonäköäni. En syönyt, harrastin yhden yön suhteita, välillä urheilin jatkuvasti, mitä milloinkin.
Vasta aikuisen tajusin, että vika ei ole minussa, että olen tällainen. Että en lapsena ansainnut vanhempieni kohtelua.
Vasta kun sain oman lapsen, tulin ajatelleeksi, että omassa lapsuudessani on jotain pahasti vialla. Ja että lapsi on viaton ja hyvä. Niin kuin minäkin olin ollut lapsena. Lisäksi vielä olin oikein soma ja lahjakaskin lapsi, vaikka vanhempani muuta sanoivat. Silloin alkoi "märehtiminen" ja se jatkui aikansa. Opin lapseni kautta arvostamaan elämää ja ihmisiä uudella tavalla, myös itseäni. Enää en halua vahingoittaa itseäni, vaan voida hyvin jo lapsenkin takia.
Terapiasta sen verran, että se maksaa paljon myös kelan avustamana. Lisäksi se vie paljon aikaa, johin kaikilla ei ole mahdollisuutta esim. työn ja perheen takia. Yksi ongelma lisäksi: isostakaan kaupungista ei aina saa terapeuttia, monilla ei ole aikaa ottaa uusia potilaita. Tämän tiedän kokemuksesta. itse olen saanut jutella asioista monenlaista kokeneiden ystävien kanssa - märehtiä siis taivertaistukea, miten vain - lisäksi olen lukenut psykologiaa yms. Ja pyrkinyt tiedostamaan tilanteeni. Se on auttanut todella.
Mutta se minua harmittaa, että tuntuu että meni vuosikausia "hukkaan" ongelmien kanssa taistellessa ilman, että osasin tehdä niille mitään tai edes tajusin. että oli ongelmia. Luulin vain olevani niin surkea ja onneton tyyppi, joka taas veti puoleensa huonoa seuraa jne.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:56"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:38"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:37"]
Mulla vähän samaa kokemusta, paitsi että kritiikki ja nujertaminen liittyi aina ulkonäkööni. Esim jos olin onnellinen ja nauroin jollekin, niin heti isä sanoi kuinka lihavalta näytän. Aina kun olin iloinen, hän sanoi kuinka ruma, lihava ja typerännäköinen olen. Aikuisiällä myös muut miehet ovat huomautelleet ulkonäöstäni. Pelkään koko ajan, että jos tuon itseäni esiin tai uskallan nauraa vapautuneesti joku pilkkaa minua.
[/quote]
Vielä kyselisin, että ono muilla vastaavia kokemuksia kuin mitä itse tuossa kuvailin, ja mikä on auttanut pääsemään yli tuosta tunteesta?
[/quote]
Meillä oli sama. Äitini kommentoi todella usein jotain ulkonäöstäni, ja aina jotain kriittistä tai ilkeää, ei koskaan hyvää. Milloin oli ryhti huono ja käskettiin istua tai seisoa suorassa, milloin nauroin rumasti niin että ikenet näkyy tai posket pullistuu rumasti, milloin taas olin suorastaan vammaisen näköinen jos esim. yksin läksyjä tehdessäni olin suu auki kun pohdin jotain tms. Ja teininä kritiikki sen kun kiihtyi. Äiti esimerkiksi sanoi etten ikinä saa miestä, koska olen ruma, enkä vain ruma vaan jotenkin sottaisen ja epämääräisen ja kummallisen näköinen. Minua myös kiusattiin koulussa, joten ei ollut kauhean kiva kuulla sitä samaa kotonakin.
Olen keskustellut äitini kanssa aikuisena (uskalsin ottaa puheeksi vasta kolmekymppisenä tämän) tästä, ja hän ei ollenkaan tunnu tiedostavan loukkauksiaan. Hän ei edes muista sanoneensa niitä pahimpia tölväisyjä tai näykkineensä ulkomuotoani kommenteillaan PÄIVITTÄIN, muistaa vain että saattoipa hän vaikka ryhdistä joskus sanoa mutta omaksi parhaakseni vaan ettei tule selkä kipeäksi tai kyttyräselkää. Hänen mielestään muistan suorastaan väärin jos väitän että hän on sillä tavalla ulkonäköäni haukkunut. Äitini ei ole koskaan ollut mikään järjen jättiläinen, joten uskon kyllä että hän on voinut oikeasti tiedostamattaan laukoa nuo juttunsa, ilman ilkeitä aikeita. Onpa vaan puhunut mitä mieleen on juolahtanut ilman mitään filttereitä.
Minulla on myös vielä nyt nelikymppisenäkin, taakkana valtava ja ahdistava itsetarkkailu. Pelkään näyttäväni tyhmältä, olevani omituisessa asennossa, puhuvani oudolla äänellä. Nauraa en oikein uskalla ihmisten läsnä ollessa koska tuntuu että näytän tosi tyhmältä, "vammaiselta" kuten äiti sanoi. Olen joskus miettinyt että jos saisi minkä tahansa toiveen toteutettua taikaiskusta, niin minä en ottaisi rahaa enkä valtaa, vaan sen että pääsisin eroon jatkuvasta helvetillisestä, kriittisestä itsetietoisuudesta omaa ulkoista olemusta kohtaan. Jos voisi vain keskittyä ihmisiin ja asioihin, eikä aina vaan siihen että näytänkö tyhmältä, kuulostinko tyhmältä kun puhuin?
[/quote]
Minulle on tähän tullut vähän toisen ääripään vastareaktio: minua ei kiinnosta ollenkaan, mitä muut minusta ajattelevat. Se alkoi siitä, kun ymmärsin, että minä en ole kelvoton ihminen, vaan minua on kohdeltu huonosti. Sen seurauksena tulin siihen tulokseen, että millään, mitä äitini on minulle sanonut, ei ole mitään arvoa. Halveksunta on se tunne, mitä tunnen äitiäni kohtaan. Yritin kyllä joskus käydä tätä kaikkea äidin kanssa läpi, mutta hän vain kielsi kaiken, ja minunkin kannaltani se oli turhaa, koska minua ei enää kiinnostanut ollenkaan, mitä se ihminen sanoo.
Eihän tämäkään vaihtoehto hyvä ole, koska suljen tällä tavalla itseni muiden ulkopuolelle. Mutta on tämä silti parempi, kuin se, että aikaisemmin yritin olla aina kaikille mieliksi, ja mietin koko ajan, miltä näytän ja kuulostan muiden silmissä. Nykyinen tilanne antaa minulle tilaa tutustua itseeni ja miettiä kuka minä olen ja mitä minä itse haluan.
Mielenkiinnolla odotan, mihin elämäni tästä etenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että 32, kirjoitit samaan aikaan kuin minä. Ihan kuin minun näppikseltäni!
t. 34
Oletko ap kysynyt isältäsi, että osaisiko tuo arvailla miksi veljesi ei käy? Miksi sinä edelleen siedät noita juttuja isältäsi? Jos tunnet sääliä häntä kohtaan ja et halua hylätä nyt niin voit kuitenkin lopettaa sietämisen. Voit sanoa, että sulle ei noin puhuta jne. Mullakaan ei mikään hyvä isäsuhde ollut ja minun piti kyllä vihata sitä miestä ensin, että pääsin asioiden yli. Sitten saatoin suhtautua kuten kehen tahansa, mutta ei rakkaaseen ihmiseen. Toisaalta nostathan sinä itsesi hänen yläpuolelleen, koska tunnet sääliä häntä kohtaan. Auttaisiko kirjoittaminen tai maalaaminen. Saisit kaiken paskan todelliseksi niin olisiko sen yli helpompi sitten päästä. Itke ja huuda, vihaa jos tarvis. Sellaiselle vanhempiensa väärin kohtelemille lapsille olisi varmasti hyvä olla keskusteluryhmä. Et varmasti olisi siellä yksin.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 16:16"]
Kun vanhemmat ovat läsnä elämässä aikuisenakin, lapsuuden ongelmat eivät ole välttämättä lainkaan vanhojen märehtimistä. Se sama siis voi jatkua vielä aikuisenakin ja sen kanssa pitää tulla jotenkin toimeen. Jonkin voi olla pakko muuttua.
[/quote]
Aikuisen ihmisen päätös on sekin, että päättää karsia jokapäiväisestä elämästään ihmiset, joiden läsnäolo sairastuttaa hänet.Ei ihminen ole mitään velkaa sellaisille vanhemmille, jotka vahingoittavat häntä. Lapsi ei voi tätä valintaa tehdä, mutta aikuinen voi.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 16:06"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 15:23"]Ainakin sen tiedän, miten ei pidä kasvattaa lapsia.
[/quote]
Tämä on hyvä lause! Minä olen joka päivä ylpeä itsestäni siitä, että en kohtele omia lapsiani samalla tavalla kuin minua kohdeltiin.
[/quote]
Oli aika pysäyttävää kun mietin minkälaista mun omien lasten elämä olisi jos minä ja mieheni käyttäytyisimme kuin minun vanhemmat. Se tuntui aivan hirveältä ajatukselta.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:24"]
Terapia voisi olla hyvä. Yksi voisi olla ihan hyvä myös, eli etten ikinä enää olisi tekemisissä tuon ukkelin kanssa, kertakaikkiaan sanoutuisin irti, mutten siihenkään saa kerättyä tarpeeksi voimia. Näkymättömän lapsen tiedän, minähän se siinä :(
Vastaajalle 2: puolusta lapsiasi! Sanon tämän vakavasti. / ap
[/quote]
ap ratkaisusi ei ole pakeneminen...eli älä hylkää isääsi, se ei auta sinua yhtään.
vaan ota ja puhu isällesi, kuin aikuinen aikuiselle.
KERRO miltä sinusta tuntuu nyt ja on tuntunut.
kerro ettei kenenkään tarvitse tietää kaikesta kaikkea !!
google on keksitty ;) ehkäpä isäsi ei tiedä sitä ;)
eli olet aikuinen ja käyttäydy myös niin
sinun kuuluu puolustautua, ei alistua !
vain selvittämällä välisi isäsi kanssa, selviydyt itsekin :)
eli otapa heti härkää sarvista kiinni.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 17:04"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:24"]
Terapia voisi olla hyvä. Yksi voisi olla ihan hyvä myös, eli etten ikinä enää olisi tekemisissä tuon ukkelin kanssa, kertakaikkiaan sanoutuisin irti, mutten siihenkään saa kerättyä tarpeeksi voimia. Näkymättömän lapsen tiedän, minähän se siinä :(
Vastaajalle 2: puolusta lapsiasi! Sanon tämän vakavasti. / ap
[/quote]
ap ratkaisusi ei ole pakeneminen...eli älä hylkää isääsi, se ei auta sinua yhtään.
vaan ota ja puhu isällesi, kuin aikuinen aikuiselle.
KERRO miltä sinusta tuntuu nyt ja on tuntunut.
kerro ettei kenenkään tarvitse tietää kaikesta kaikkea !!
google on keksitty ;) ehkäpä isäsi ei tiedä sitä ;)
eli olet aikuinen ja käyttäydy myös niin
sinun kuuluu puolustautua, ei alistua !
vain selvittämällä välisi isäsi kanssa, selviydyt itsekin :)
eli otapa heti härkää sarvista kiinni.
[/quote]
Olen vahvasti eri mieltä siinä, etteikö ihan harkinnan arvoinen vaihtoehto ole katkaistasellaista ihmissuhdetta, joka kuluttaa omat voimat. Mielestäni ap:lle ei ole välttämätöntä selvittää välejään isänsä kanssa, kunhan selvittää itsensä kanssa, mistä siinä on kyse. Silloin se ei ole pakenemista. Tietenkin ihannetilanne olisi se, että isän kanssa voisi välit tulla kuntoon, mutta luetun perusteella se ei mielestäni ole kovin todennäköistä isän asenteen vuoksi.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 14:55"]
Moni ihminen haluaa päästää traumoistaan eroon ihan tosissaan ja on valmis tekemään asian eteen paljon, mutta kun ei se aina ole niin yksinkertaista ja helppoa ja vain halusta kiinni.
[/quote]
Niin, näin se just menee. Sitä haluaisi NIIN. Olisi ihanaa elää rennommin ja olla välittämättä kaikesta ja olla pelkäämättä kaikkea ja kaikkia (huomasin, miten yksi tämän ketjun kommenttikin sai minut heti tosi noloksi, tyypillinen reaktio: nolaantuminen), mutta kun se ei ole enää mikään tahdonasia. Valitettavasti.
Mutta nyt täytyy tehdä töitä taas. Tulen myöhemmin katsomaan, onko tullut lisää mielenkiintoista keskustelua tähän ketjuun. Kiitos jo nyt kaikille vastaajille. /ap