Te, jotka olitte varmoja sinkuiksi jäämisestä, minkä ikäisenä löysit puolisosi?

Minä olin 16-vuotias, kun minusta tuntui tuolta :) En ollut koskaan seurustellut, vaikka "kaikki" seurustelivat. Perheitä tai vakavia suhteita ei kenelläkään tietenkään ollut, mutta olin ihan varma yksin jäämisestäni. 

17-vuotiaana löysin mieheni, jonka kanssa olen nyt ollut 15 vuotta.

KAIKKI löytävät jonkun. Odota vain, se tulee enemmin tai myöhemmin ja takuuvarmasti juuri silloin, kun et edes ajattele asiaa. Kaupan kassajonossa, uimahallissa, kirjastossa, kolaroit autolla.. Ihan missä vaan. Näin tuttavani ovat tavanneet toisensa lähemmäs 30-vuotiaina.

28-vuotiaana löysin mieheni kaverini häistä. Oli siellä soittamassa bassoa, soitti tajuttoman huonosti ja se kiinnitti huomioni. Keskustelusta lähti ja nyt neljättä vuotta naimisissa, yksi lapsi.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 10:15"]

Olen 28-vuotias. En ole ikinä seurustellut kenenkään kanssa. Vähän alle parikymppisenä koin, etten halua seurustella vain seurustelun takia. Halusin alkaa seurustella vasta sitten, kun oli edes jotenkin näköpiirissä jonkinlainen vakavampi suhde. Suhde, joka olisi voinut lopulta johtaa yhteiseen elämään ja omaan perheeseen.

Pari kertaa olen ihastunut, mutta olen jäänyt leikkimään liian pitkäksi aikaa, miehet ovat löytäneet toiset ja minä olen jäänyt yksin.

Nyt alkaa jo olla paniikki. 28v, ikinä en ole seurustellut, kaikilla kavereilla jo vakiintuneet parisuhteet, moni jo naimisissa, parilla lapsia. Oliko se tässä? En voi enää löytää ketään?? Ainakaan sellaista, jolla ei olisi jo lapsia..

[/quote]

Ensin nirsoilet ja sitten saat paniikissa jonkun suht' ok:n ja n. 10 vuoden päästä eroatte.

Näitä nuorena nirsoilevia miehiä ja naisia odottaa usein sama kaava.

Mun pitkä seurustelusuhde loppui kun olin 21v. Puoli vuotta olin sinkkuna, vähän deittausyritystä yhden kanssa, mutta ei siitä tullut mitään. Ajattelin, että mä oon koko loppuelämäni yksin. Sellainen lapsellinen paniikki :) Tosin yritin ajatella kaikkia positiivisia puolia ja huomasin, että niitä on valtavasti. Sitten puolituttu mies käveli kadulla ohi. Kuukauden kuluttua seurusteltiin ja vuoden kuluttua oli häät.

Näin jälkikätee ajatellen ei olisi haitannut ollenkaan, vaikka olisin tavannut mieheni vasta 30-vuotiaana. Tosin tottahan se on, että "kaikki" on jo sitten varattuja. Mutta on niitä vapaitakin. Harrastatko mitään?

Jos olisin sinkku, kävisin varmaan paljon lenkillä (lenkkipoluilla tulee vastaan paljon samantyylisiä miehiä) tai jotain missä kiinnostuksenkohteet on samat. Jostain festareilta en ikimaailmassa miestä etsisi, koska en muutenkaan ole sen tyylinen.

Veikkaanpa että se mies tulee sitten aivan yhtäkkiä vain eteen. Vääränlainen seurustelukumppani kun osuu yhtä usein sekä miehille että naisille.

Mutta nauti myös sinkkuudesta ja siitä, että se avaa sulle valtavasti mahdollisuuksia kehittää itseäsi, harrastaa jne.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 10:17"]

KAIKKI löytävät jonkun. Odota vain, se tulee enemmin tai myöhemmin ja takuuvarmasti juuri silloin, kun et edes ajattele asiaa. Kaupan kassajonossa, uimahallissa, kirjastossa, kolaroit autolla.. Ihan missä vaan. Näin tuttavani ovat tavanneet toisensa lähemmäs 30-vuotiaina.

[/quote]

Täällä yksi 39-vuotias vielä odottelee ja toivoo että olisi totta tuo että KAIKKI löytävät jonkun. Minä en ole vielä löytänyt. 

No minä olin kyllä ensimmäisessä avoliitossani jo 20-vuotiaana, mutta ei siitä mitään tullut. Eikä seuraavastakaan parisuhteesta. Sen jälkeen olin niillä linjoilla että jaa vanhaksipiiaksi tässä jäätiin, se siitä. Tapasin sitten aviomieheni kun olin 26-vuotias, ja aika harva tutuistanikaan on sen oikean löytänyt tuota aiemmin.

Kolmekymppisiä miehiä joilla ei ole vielä perhettä, on kyllä olemassa. Ei tilanteesi mielestäni ihan epätoivoinen ole, mutta kannattaisi käsitellä omassa päässään se mitä parisuhteessa pelkää. Sitähän tuo heittäytymisen pelko aiemmin on kai ollut? Ennen kolmevitosta naisen kannattaa lapset tehdä, mutta ensin olisi hyvä tuntea se isäehdokas kunnolla, siis niin että pari vuotta vaikka yhteistä taivalta takana.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 10:27"]

Mun pitkä seurustelusuhde loppui kun olin 21v. Puoli vuotta olin sinkkuna, vähän deittausyritystä yhden kanssa, mutta ei siitä tullut mitään. Ajattelin, että mä oon koko loppuelämäni yksin. Sellainen lapsellinen paniikki :) Tosin yritin ajatella kaikkia positiivisia puolia ja huomasin, että niitä on valtavasti. Sitten puolituttu mies käveli kadulla ohi. Kuukauden kuluttua seurusteltiin ja vuoden kuluttua oli häät.

Näin jälkikätee ajatellen ei olisi haitannut ollenkaan, vaikka olisin tavannut mieheni vasta 30-vuotiaana. Tosin tottahan se on, että "kaikki" on jo sitten varattuja. Mutta on niitä vapaitakin. Harrastatko mitään?

Jos olisin sinkku, kävisin varmaan paljon lenkillä (lenkkipoluilla tulee vastaan paljon samantyylisiä miehiä) tai jotain missä kiinnostuksenkohteet on samat. Jostain festareilta en ikimaailmassa miestä etsisi, koska en muutenkaan ole sen tyylinen.

Veikkaanpa että se mies tulee sitten aivan yhtäkkiä vain eteen. Vääränlainen seurustelukumppani kun osuu yhtä usein sekä miehille että naisille.

Mutta nauti myös sinkkuudesta ja siitä, että se avaa sulle valtavasti mahdollisuuksia kehittää itseäsi, harrastaa jne.

[/quote]

Harrastan ratsastusta, jossa käy vain naisia. Käyn myös kavereiden kanssa eräilemässä aika usein, mutta hekin ovat naispuolisia kavereita. Aika huonosti siis arkielämässä tapaan vapaita miehiä..

Tapasin mieheni 30-vuotiaana (hän oli tosin minua aika monta vuotta nuorempi), ja ihan yllättäen tuli eteen :) Olin samassa tilanteessa kuin sinäkin, eli en ollut seurustellut koskaan vakavasti, pisin yritys taisi olla jotain 4 kk. Muuten tapailin kyllä miehiä paljon ja kaikenlaista säätöä oli, mutta yleensä ne kuivahtivat ihan alkuunsa.

Mulla oli ehkä se helpotus, että tosi monet kavereistani olivat sinkkuja myös, joten ei ollut senkään takia paineita löytää miestä, mitä nyt tietty sukulaiset ihmetteli kun tulin sukujuhliin aina yksin.

Tapasin mieheni ihan sattumalta ja mies on aika erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut tai millaisia olin aiemmin tapaillut. Hän oli aluksi minuun ihastuneempi, ja itse olin lähinnä sitä mieltä, että tapaillaan nyt kun minulla ei muitakaan kontakteja kaupungissa juuri ollut (olin vähän aiemmin vaihtanut paikkakuntaa töiden perässä). Alusta lähtien viihdyimme kuitenkin hyvin yhdessä ja meillä oli paljon puhuttavaa, joten vähitellen minäkin sitten vähitellen ihastuin.

Eli kyllä sen miehen voi löytää myöhemminkin. Mulle ainakin tapahtui klassisesti niin, että juuri kun ajattelin, että olen loppuikäni sinkku tai löydän elämänkumppanin ehkä joskus 60-vuotiaana (ja oikeasti olin jo sopeutunut ajatukseen), ja päätin keskittyä pelkästään työhön ja opiskeluun ja itseni kehittämiseen, mies käveli vastaan. En mielestäni aiemminkaan ollut pitänyt miehen löytämisestä mitään paniikkia, mutta jotenkin alitajuisesti se oli kuitenkin ehkä painanut, ja heti kun sopeuduin ajatukseen että miestä ei löydy, löysin sen :) Ehkä tuo oli sattumaa, vaikea sanoa. 

28 vuotiaana aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, mutta en kyllä silloin heti alussa tajunnut, että suhteesta tulisi näin pitkä. Mies oli ihana muuten, mutta alkoholi-ongelman vuoksi en uskonut, että suhde kestää. (Minulla kaikki miehet oli jollain tavalla ongelmallisia, en kai kyennyt seurustelemaan normaalin kunnollisen ihmisen kanssa).

Mutta niin kävi, että alko-ongelmainen mies raitistui, ja muuta vikaa hänessä ei ikinä ollutkaan, raittiina on juuri sellainen kunnollinen, luotettava ja kiltti mies, jollaista arvostan. Yhdessä oltu kohta 20 vuotta, yksi yhteinen lapsi (ja hänellä ennestään yksi lapsi, joka kuuluu myös perheeseemme ihan täsyivaltaisena jäsenenä, on asunutkin miellä vähintään puolet ajasta).

Tapasin mieheni 29-vuotiaana. Ennen sitä minulla oli ollut yksi vakavampi parisuhde, mikä kesti pari vuotta, mutta loppui kun olin 26-vuotias. Sen jälkeen nautin sinkkuelämästä, uskoin että löydän kyllä elämäni miehen joskus sitten kun se osuu kohdalle, mutta ennen sitä nautin yksin elämisestä. 

Sitten tuli se päivä, kun tapasin nykyisen mieheni ja tiedettiin molemmat heti että tässä se on. :) Uskon että jokainen voi löytää oman onnensa, kunhan antaa sille mahdollisuuden. Mutta ei saa jäädä yksin kotiin murehtimaan, vaan pitää käydä ulkona, tutustua uusiin ihmisiin, ja opetella tekemään itsensä onnelliseksi.

34-v.

1. vakava suhteeni kesti 5v kun olin 18-23v.... suhde päättyi ja ajattelin että no, vietetään tässä hetki sinkkuelämää ja eiköhän sitä parin vuoden sisään unelmien mies eteen tule.... vaan eipä tullut :( Kaiken näköistä vedättäjää, kusettajaa, luuseria ja nörttiä tuli tavattua, jotkut suhteet kestivät pari-kolme kuukautta, mutta mitään sen vakavampaa ei tullut eteeni.

Sinkkuelämää ehti kulua 8 vuotta kun sitten laitoin puolitosissani nettiin ilmoituksen, ajattelin että kokeillaan sitten sitäkin kun ei se mies ollut elämääni tullut baareissa. Ikää oli jo 31v ja edelleen sinkkuna mentiin... :( No, ei tärpännyt oikein netissäkään, livenä tapasin "naapurin" taksijonossa baarikeikan jälkeen ja sen kanssa pidin sutinaa, puolitosissani kai seurustelimmekin käytännössä kesän 2006, ihastuin palavasti, vaan sekin mies oli täysi vedättäjä. Ajattelin että unohdan koko miessukupuolen, otan ilmoituksen pois netistä ja lopetan kaikki yritykseni edes löytää puolison. Vanhaksi piiaksi jään ja piste :( Vaan kuinka kävi.... samana iltana kun vielä itkin oloani olin saanut yhteydenoton treffipalstan kautta ja se kolahti, HETI. Nyt tuo nettitreffityyppi on aviomieheni, kesällä ollaan oltu 5 v naimisissa ja lapsia on siunaantunut kaksi. <3

9 v epätoivoistakin sinkkuaikaa takana ja 32 -vuotiaana se mies sitten tuli elämääni. Kaiken toivon olin jo menettänyt mutta se sielunkumppani sitten löytyikin yhtäkkiä ja yllättäen. Vakka on kantensa löytänyt <3

Tsemppiä - kyllä säkin vielä elämäsi miehen löydät!!! ja hei, ei se netti ole huono paikka löytää puoliso. Vielä tuolloin 2006 se oli jotenkin "noloa" tai ehkä vähän semmoista hävettävämpää... nykyisin täysin arkipäivää.

33-vuotiaana

Mä en varsinaisesti ollut sinkku, mutta ajauduin suhteesta toiseen vaikken ollut kehenkään kovin rakastunut. Yksi tällainen suhde kesti 10 vuotta ja siitä tuli 2 lastakin. Mitään suuria tunteita ei ollut alkuhuuman jälkeen, koin lievää vastenmielisyyttä fyysisestä läheisyydestä ja kymmenestä vuodesta yhdeksänä välttelin kaikkea seksuaalista mahd. paljon (paitsi kun tehtiin lapset, jotka halusin). Tykkäsin hänestä kyllä, mutta en enempää kuin hyvästä kaverista tykätään. Ajattelin että mä nyt olen tällainen eikä kummempaa ole tulossa. Kunnes sitten ihan sattumalta tapasin elämäni miehen 6 vuotta sitten, vasta eronneena 36-vuotiaana. Siinä vaiheessa tajusin mistä loppuelämän parisuhteessa on kyse, en ollut ikinä tuntenut mitään vastaavaa. Vaikka alun sekopäärakastuminen on laantunut jo muutama vuosi sitten, olen edelleen aivan lääpälläni ja onneksi tunne on molemminpuolinen. Eli älä panikoi, kyllä se sieltä löytyy ennemmin tai myöhemmin!

Olin ihan varma, että löydän itselleni miehen. Nyt olen ollut 10-vuotta yh ja olen 45. Heikolta näyttää.

Minä koin pitkään vielä parikymppisenä, etten ikinä tule löytämään ketään. Jäin aloilleni eikä niitä tilaisuuksiakaan oikein tullut vastaan. 25-vuotiaana lähdin pyörimään nettitreffien ihmeellisessä maailmassa ja puolen vuoden etsinnän jälkeen löysin mieheni, nyt asumme yhdessä.

Älä ap heitä toivoasi vaan lähde rohkeasti etsimään sitä miestä. Harvemmin se mies kotiovelle tupsahtaa ja jos ei baarireissut huvita niin nettitreffeiltä voi löytää jonkun aivan helmen. Netissä vaan pitää olla extra tarkkana kenelle tietojaan luovuttaa. Tsemppiä :)

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 12:08"]

Olin ihan varma, että löydän itselleni miehen. Nyt olen ollut 10-vuotta yh ja olen 45. Heikolta näyttää.

[/quote]

Sinun aikasi koittaa viimeistään sitten, kun lapset lentävät pesästä. Odota vaan!

32 v.

Voit tietysti löytää. Tunnen akateemisia miehiä ja naisia, 25-35-vuotiaita, jotka ovat yksin nyt mutta tulevat varmaan suurin osa löytämään jonkun.

Oletko ollut koskaan sängyssä?

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 10:15"]

Nyt alkaa jo olla paniikki. 28v, ikinä en ole seurustellut, kaikilla kavereilla jo vakiintuneet parisuhteet, moni jo naimisissa, parilla lapsia. Oliko se tässä? En voi enää löytää ketään?? Ainakaan sellaista, jolla ei olisi jo lapsia..

[/quote]

Akateemisilla miehillä ei ole 28-vuotiaana lapsia. Monet eivät ole valmistuneetkaan.