Miksi äitini haluaa eristää minut sukulaisista, ystävistä ja naapureista?

Hajota ja hallitse. Niin se menee.

Äitisi on kipeä. Epäluuloinen ja/tai eristäytyvä pershäiriö.

Äitisi on päättänyt eristää sinut itselleen. Ei edes ymmärrä pilaavansa teidän suhdetta. Äitiis on ilmeisesti hyvin yksinäinen.

Äitisi on psyykkisesti sairas. Suosittele häntä hakemaan apua (terapiaa ym.) ja pysy sen jälkeen etäällä hänestä oman hyvinvointisi nimissä.

Komppaan aiempia, äitisi vaikuttaa selkeästi mieleltään järkkyneeltä ihmiseltä. Jos ja kun hän tuskin itse tunnistaa mitään sairauden tunnetta, sinun vaihtoehdoksesi jää välttää hänen seuraansa.

Siltä osin kuin olette tekemisissä, sinun pitää jatkaa tiukkojen rajojen ylläpitämistä. Kun hän alkaa parjata ihmisiä ja puuttua tekemisiisi, sanot hänelle rauhallisesti: "äiti, en halua kuunnella tuollaista parjaamista, lähden nyt kotiin. Nähdään joskus myöhemmin." tai "äiti, en halua nyt kuulla neuvoja sinulta siitä, miten minun on sisustettava kotini/suhtauduttava naapureihini. Jos et osaa olla neuvomatta, pyydän, että lähdet kotiisi ja näemme joskus myöhemmin. Minua loukkaa, että et malta olla puuttumatta aikuisen ihmisen elämään etkä luota kykyyni itse päättää asioistani."

Tätä tyyliä. Katkaise narinat ja neuvomiset heti, päättäväisesti mutta rauhallisesti.

Mitä oikeastaan edes menettäisit, jos välisi katkeaisivat äitiisi? Hän aiheuttaa sinulle nyt lähinnä ahdistusta. Vaikka tietoisesti yrittäisit sulkea korviasi äitisi parjaukselta ja myyräntyöltä, negatiiviset kommentit herkästi vaikuttavat siihen, miten ainakin alitajuisesti suhtaudut naapureihisi ja ystäviisi. Halusit tai et.

Hajoita ja hallitse. Niin hän saa sinut itselleen, kun sinulla ei ole enää ketään. Äiti auttaa ja äiti ei koskaan jätä, vaikka koko maialma hylkäsi.

Kiitos vastauksista.

Yhteyttä en ole pystynyt äitiini kokonaan katkaisemaan, sillä se tuntuu kovin julmalta, ja säälin äitiäni kaikesta huolimatta. Velvollisuudentunnosta pidän yhteyttä, vaikka se tuntuu muuttuvan aina vaan ahdistavammaksi.

Olen nyt viimeaikoina vetänyt rajoja tiukemmiksi ja pistänyt jarrut päälle heti kun hän on alkanut ylittämään rajaa. Se on kuitenkin pahentanut äitini käytöstä. Hän yrittää entistä innokkaammin päästä murtautumaan henkilökohtaiselle alueelleni. Häntä ihan selvästi loukkaa se, että minulla on yksityisyyttä ja omaa elämää, jota hän ei pääse kommentoimaan eikä kontrolloimaan.

Haluan pitää jatkossakin omista rajoistani kiinni, vaikka se raskasta onkin. On uskomattoman raskasta tarkkailla omia sanomisiaan ja varoa sanomasta mitään henkilökohtaista, tai muuta sellaista mitä äiti voisi käyttää minua vastaan tulevaisuudessa, tai mitä hän voisi alkaa puimaan kaikkien mahdollisten ihmisten kanssa.

Kyllähän hän minun asioitani pui joka tapauksessa, mutta en halua antaa hänelle uusia aiheita. Ihan riittävän tympeää on kuunnella niitä juttuja, joissa hän kertoo kuin jo 2-vuotiaana olin semmoinen etten osannut pitää salaisuuksia ja kuinka minulle piti kaikki selittää niin monta kertaa (eivätkö kaikki 2-vuotiaat ole sellaisia). Ja kuinka 10-vuotiaana yritin pukeutua omituisiin vaatteisiin ( = samanlaisiin kuin luokkakaverit). Mm. näitä asioita hän käyttää esimerkkeinä sille, että hänen pitäisi saada kontrolloida asioitani "kun et sinä silloin lapsenakaan osannut". Hän saattaa myö yhtäkkiä muistaa jonkun asian minkä olen sanonut esim. 7-vuotiaana, ja tivaa innokkaasti mitä sillä oikein tarkoitin ja miksi sanoin sillä tavalla. Itse en näitä sanomisiani edes muista, mutta silti ne kuulemma pitäisi pystyä selittämään ja perustelemaan.

Välillä epäilen itseäni. Ajattelen että vika on vain minussa. Että äitini jutut ovat ihan normaaleita ja että kaikki muutkin ihmiset seurustelevat samalla tavalla. Minussa vaan on joku vika kun ahdistun siitä. Ehkä minä vain olen vaikea ihminen.

Sisarukseni kuitenkin näyttävät kokevan äitini samalla tavalla kuin minä. Miehenikin on alkanut ihmettelemään äitini kommentteja ja kyselyitä, vaikka äiti on yrittänyt esittää hänelle ihanaa anoppia. Vieraille ihmisille äitini on ylitsevuotavan ihana, kertoilee hauskoja juttuja ja mielistelee. Puhuu sitten pahaa ja ilkeyksiä takanapäin. Läheisille ihmisille puhuu ilkeyksiä ja pahoja ihan päin naamaa. Mieheni läsnäollessa on osannut pitää ilkeilynsä pitkään piilossa, mutta on mieskin käynyt ilmeisesti liian tutuksi, eikä häntä enää tarvitse varoa.

Mun äiti on ollut samanlainen kuin ap:n äiti. Lapsena ollessani hän kielsi minua käymästä kavereiden luona, kun "ei sen vanhemmat tykkää" eikä meilläkään saanut kavereita käydä. Pari kaveriani äiti hyväksyi, kun nämä olivat "paremmista perheistä".

Jos aikuisiällä halusin käydä kyläreissulla serkkujen luona, äiti aina vetosi, että "älkää menkö, ei ne tykkää, jos siellä käytte" - siis näiden serkkujen vanhemmat, vaikka serkutkin jo asuivat omillaan. Jos taas kävimme puhumatta äidille mitään, niin sitten joku sattui sanomaan nähneensä meidät, alkoi syyttely, kun salassa tehdään vaikka mitä.

Nykyisin meidän reissut on sitten suuremman luokan valtionsalaisuuksia eli niistä ei puhuta. Kyllä se yhteydenpitoa äitiin rajoittaa, kun koko ajan joutuu miettimään, mistä kärsii puhua ja mistä ei.

Ehkä minun kannattaisi tosiaan hakeutua johonkin terapiaan pohtimaan näitä asioita. Pelkään, että muutun vanhemmiten itsekin äitini kaltaiseksi ja haluan välttyä siltä, ennenkaikkea haluan pelastaa läheiseni siltä.

Mieheni on kyllä sanonut ettei minusta voi tulla äitini kaltaista, sillä olen kovin erilainen kuin hän. Ehkä mieheni on oikeassa. Muistutan luonteeltani enemmän rauhallista, pitkäpinnaista, rauhaa rakastavaa isääni. Äitini taas on ollut samanlainen kiivas riidanlietsoja niin kauan kuin jaksan muistaa.

Minunkin äidilleni 'parempien perheiden ihmiset' ovat tärkeitä, ja heillä on erivapauksia. Esim. kun ihmettelin ääneen (äitini kuullen) sitä kuinka naapurin 2-vuotias lapsi ulkoili yksin ja mm. pyöräili pitkin autotietä, sanoin äitini oikein hätääntyneellä äänellä "älä vaan sano kenellekään mitään, ne voi olla parempia ihmisiä".

-ap