Itsensä suojelu huonoilta ihmissuhteilta

Kuulostat empaattiselta ja läheisriippuvaiselta.

Miksi täytyisi vihastua? Minäkin ymmärrän elämänkokemukseni myötä laajalti ihmisten käytöksiä, ja harvoin niistä tunneperäisesti kiihdyn, mutta en todellakaan ole lapatossu jonka yli saa kävellä mennen tullen tai joka jää suhteeseen jossa toisen käytös on toistuvasti sellaita jota en hyväksy.

Ymmärtäminen ja se, että haluaa itse elää piirteen kanssa, on eri asiat. Esim. edellisellä eksälläni oli ihan diagnosoitu mielisairaus joka aiheutti raskasta käytöstä. Ymmärsin hyvin että sairaus puhuu eikä mies loukkaa minua täysissä järjissä tahallaan, joten en suuttunut. Mutta: en myöskään jäänyt suhteeseen, koska ilman mitään suuttumista katsoin suhteen vaikutuksen omalle elämälleni negatiiviseksi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täytyisi vihastua?

Koska näen omat rajansa pitävien ihmisten tekevän niin. Sellaiset osaavat sanoa ei huonosti kohteleville ihmisille ja sulkea ulos elämästään. Voin ajatella toisesta hetken negatiivisesti, mutta lämmin tunne ja ymmärrys toista kohtaan voittaa. -ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat empaattiselta ja läheisriippuvaiselta.

Uskon näin olevan. -ap

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täytyisi vihastua?

Koska näen omat rajansa pitävien ihmisten tekevän niin. Sellaiset osaavat sanoa ei huonosti kohteleville ihmisille ja sulkea ulos elämästään. Voin ajatella toisesta hetken negatiivisesti, mutta lämmin tunne ja ymmärrys toista kohtaan voittaa. -ap

Ei voi sanoa ja sulkea toisen elämästään silti, vaikkei olisi mitenkään suuttunut eikä edes ajattelisi negatiivisesti. Ihan vaan kylmän rationaalisesti miettiä, onko tämä sitä mitä haluan omaan elämääni, ja jos ei, niin luopua sellaisesta ihmissuhteesta. 

Ymmärrän kyllä miten suuttumuksen kehittäminen voi olla yksi tie irrottaa itsensä huonosta suhteesta, katkaista kiintymys, mutta on muitakin teitä, kuten juuri se että lakkaa ajattelemasta että ihmiset joita ymmärtää ja joista välittää täytyy kaikki pitää osana omaa elämää, omasta hyvinvoinnista viis. 

Miesten suhteen ei ole koskaan ollut tuollaista, mutta parin ystävän kanssa kyllä. Lopulta se raja tuli minullakin vastaan, mutta tänä päivänä olen iloinen noista kokemuksista. Pystyn nykyään välttämään "luodin" eli en ota lähelleni ketään, joissa on vaaran merkit. Nuorena tuota taitoa ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Mulla on sama ongelma, enkä osaa ratkaista sitä muuten kuin pysymällä sinkkuna. Se on paras tapa suojella itseäni. Olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa, ja koska en osaa hyvässä suhteessa olla, on yksinolo paras ratkaisu. Olen älyttömän paljon onnellisempi yksin! :)

Sama täällä. Sitten, kun viimein joku korsi katkaisee kamelin selän, se raivostuminen on ihan kohtuutonta ja näyttäytyy sellaisena, että "pikkujutusta räjähti". Kun taustalla on monen monta pinnan alle painettua loukkausta ja suuttumista, jotka on "ymmärtänyt", ne on kasautuneet ja sitten purkautuu kaikki turhautuminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Täysin samanlainen kokemus lapsuudesta, muutenkin kohdeltiin huonosti ja erittäin epäjohdonmukaisesti. Johtuu varmasti kohdallani näistä lapsuuden kokemuksista. Epäonnistuneiden suhteiden kumppanit muistuttaneet hyvin paljon laiminlyöviä, narsistisia vanhempiani.

Varmasti sinulle on olemassa sellainen, on paljon (miehiä?), jotka kohtelevat toisia hyvin. Minullakin on ollut tällainen korjaava kokemus, pitkä suhde, jossa minua rakastettiin ja arvostettiin omana itsenäni. Kuunneltiin ja ymmärrettiin. Rauhallinen suhde, jossa ei loukattu toista eikä riidat menneet ikinä pahoiksi, koska pystyttiin keskustelemaan kaikesta. Vieläkin olemme hyviä ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Tulikin tässä näköjään vastattua omaan kysymykseeni. Eli siis, siedän huonoa käytöstä, koska en osaa käsitellä sen aiheuttamaa turvattomuutta, vaan tarvitsen sen toisen hyväksynnän rauhoittaakseni itseni. Auttaisikohan tähän se, että kun huomaa ihmissuhteen olevan itselle huonoksi, puhuu järjen äänellä itselleen rauhoitellen? Tyyliin: ´´Tämä ihminen ei tuo elämääsi mitään hyvää. Ansaitset parempaa ja tulet vielä löytämään hyvän ihmisen itsellesi.`` -ap

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Sitten, kun viimein joku korsi katkaisee kamelin selän, se raivostuminen on ihan kohtuutonta ja näyttäytyy sellaisena, että "pikkujutusta räjähti". Kun taustalla on monen monta pinnan alle painettua loukkausta ja suuttumista, jotka on "ymmärtänyt", ne on kasautuneet ja sitten purkautuu kaikki turhautuminen.

Apua, tää kuulostaa niin tutulta! :D Muut ajattelee aina, että räjähdän ihan olemattomasta, kun olen sietänyt jotain jokapäiväistä vittuilua ihan liian pitkään! 

Hienosti oivallettu tuo, että et rauhoitu ennen kuin saat hyväksyntää siltä joka loukkasi. Tuohan on todella pirullinen loukku! Koska se sitoo sadomasokistiseen suhteeseen, jossa sinun hyväksynnänkaipuusi houkuttaa väärin kohtelevia kumppaneita. Mitä enemmän taivut, sitä huonommin sinua kohdellaan.

Vaikka toisen ymmärtäminen on erittäin hyvä taito, niin se on hyvä varata vain niille, jotka päästää lähelle ja jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi ja hyviksi ihmisiksi. Muita voi ymmärtää sen verran kauempaa, etteivät pääse vahingoittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Itselläni samantapainen tausta mutta johti erilaiseen lopputulokseen, mahdollisesti johtuen erilaisista synnynnäisistä temperamentin piirteistä. Minä opin jo aika nuorena, että minäpä pärjään ilman mitään lohdutusta, enkä kaipaa ihmisiltä mitään. Minua kiusattiin koulussa sen lisäksi että kotona oli sellaista tylyyttä ja kovuutta, mutta siinäkin ajattelin vaan että tyhmiä olette, en edes haluaisi noin aivovammaisten seuraa jotka käyttäytyy kuin joku paviaanilauma. Mieluummin yksin. 

Niinpä minun on ollut aikuisenakin aina helppo olla yksin, ja olen ollut pisimmillään 12 vuotta ilman minkäänlaisia parisuhteita, tai edes juuri ihmissuhteita yleensä, varsin onnellisena. Eli minun kuviosta on puuttunut "läheisriippuvaisuuskomponentti", jolloin on ollut helppoa olla rationaalinen jos joku kohtelee minua paskasti. Koska olen aina tiennyt, että pärjään aivan erinomaisesti yksinkin vaikkei kukaan ihminen koskaan hyväksyisi minua.

- 2

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Itselläni samantapainen tausta mutta johti erilaiseen lopputulokseen, mahdollisesti johtuen erilaisista synnynnäisistä temperamentin piirteistä. Minä opin jo aika nuorena, että minäpä pärjään ilman mitään lohdutusta, enkä kaipaa ihmisiltä mitään. Minua kiusattiin koulussa sen lisäksi että kotona oli sellaista tylyyttä ja kovuutta, mutta siinäkin ajattelin vaan että tyhmiä olette, en edes haluaisi noin aivovammaisten seuraa jotka käyttäytyy kuin joku paviaanilauma. Mieluummin yksin. 

Niinpä minun on ollut aikuisenakin aina helppo olla yksin, ja olen ollut pisimmillään 12 vuotta ilman minkäänlaisia parisuhteita, tai edes juuri ihmissuhteita yleensä, varsin onnellisena. Eli minun kuviosta on puuttunut "läheisriippuvaisuuskomponentti", jolloin on ollut helppoa olla rationaalinen jos joku kohtelee minua paskasti. Koska olen aina tiennyt, että pärjään aivan erinomaisesti yksinkin vaikkei kukaan ihminen koskaan hyväksyisi minua.

- 2

Tunnistan tuossa paljon itseäni. En ikimaailmassa olisi huonossa suhteessa ja katkaisen vähänkin epäilyttävät ihmissuhteet alkuunsa. En ole kovin anteeksiantavainen, koska nyt aikuisena on mahdollisuus puolustaa rajojaan ja elää vapaasti juuri niin kuin itse haluaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat luotettavia.

Vierailija kirjoitti:

Hienosti oivallettu tuo, että et rauhoitu ennen kuin saat hyväksyntää siltä joka loukkasi. Tuohan on todella pirullinen loukku! Koska se sitoo sadomasokistiseen suhteeseen, jossa sinun hyväksynnänkaipuusi houkuttaa väärin kohtelevia kumppaneita. Mitä enemmän taivut, sitä huonommin sinua kohdellaan.

Vaikka toisen ymmärtäminen on erittäin hyvä taito, niin se on hyvä varata vain niille, jotka päästää lähelle ja jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi ja hyviksi ihmisiksi. Muita voi ymmärtää sen verran kauempaa, etteivät pääse vahingoittamaan.

Oivalsin näköjään itsekin paremmin tämän asian, kiitos hyvän ketjun. Tästä oli paljon hyötyä itselleni. :)

Mulla on hyvin vähän ihmisiä elämässäni, koska lopetan yhteydenpidon välittömästi, jos joku pettää luottamuksen millään tavalla. Joidenkin kohdalla se on ehkä liioiteltua ja joku muu voisi antaa anteeksi, mutta minä en. Koska mulla on vaikeuksia pitää rajojani, mun on pakko pitää ne mieluummin liian kireällä kuin liian löysällä. Olen mieluummin yksinäinen kuin annan muiden tuhota mielenterveyteni. Se on ollut tietoinen valinta todella rankkojen ihmissuhteiden jälkeen.

Jos joku on menettänyt luottamukseni, sitä ei enää takaisin saa. En anna kenellekään toista tilaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka toisen ymmärtäminen on erittäin hyvä taito, niin se on hyvä varata vain niille, jotka päästää lähelle ja jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi ja hyviksi ihmisiksi. Muita voi ymmärtää sen verran kauempaa, etteivät pääse vahingoittamaan.

Ongelmani tiivistyy siihen, että on todella vaikea hahmottaa, kuka on hyvä ihminen. Tiedän viehättäväni manipuloivia ja kontrolloivia kumppaniehdokkaita. En helposti luota, mutta jos läpäisee seulan, luotan vaikka se olisi itselleni tuhoisaa. Jostain syystä läpi pääsee itselleni haitalliset ihmiset. Tuntuu, kuin luonnettani arvostaisivat vain manipuloivat, ja toisaalta näyttäisin itsekin viehättyvän niistä manipuloivista.  -ap

Up